Maailmanparantaja Risto Isomäki on kokoaan suurempi maailmalla – Mitä nykyiset kansalaisliikkeet voisivat oppia 1900-luvun lopun liikkeiltä?

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelman toinen eli ulkopolitiikan strateginen kokonaisuus on otsikoitu ”Kokoaan suurempi Suomi Euroopassa ja maailmalla”. Tavoite on hieno, ja luultavasti se on toteutunutkin.

Samalla väistämättä ajattelee, että ennen Suomi oli vielä enemmän kokoaan suurempi. Näkyvyydessä historiaa voi kelata vaikkapa Helsingin olympialaisiin ja vuoteen 1952, kansainvälisen politiikan näyttämönä ETY-kokoukseen ja vuoteen 1975.

Risto Isomäen kirjan Maailmanparantajan muistelmat (Into 2023) myötä on helppo uskoa, että Suomi on ollut vielä paljon merkittävästi kokoaan suurempi toimija kansalaisjärjestövetoisissa maailmanparannushankkeissa 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana. Itse asiassa Suomi vaikuttaa olleen kehitysyhteistyön suurvalta, joka on muun muassa sitonut hiiltä ja tappanut AIDSia varsin tehokkaasti.

Täytyy tietysti muistaa, että Isomäki itse on ollut yksi suomalaisen kansalaisjärjestökentän näkyvistä toimijoista ja että Maailmanparantajan muistelmat ei – onneksi – ole tutkimus, jossa vertailtaisiin eri kriteereillä kehityshankkeiden vaikuttavuutta, vaan Isomäen omasta näkökulmasta kronikoitsemaa ja muistiinmerkitsemää suomalaisen kansalaisvaikuttamisen historiaa.

Maailmanparantajat muistelmat välittää ja valaa optimismia. Eivät läheskään kaikki hankkeet ole sujuneet lainkaan niin kuin niiden oli aiottu menevän, mutta kirja kertoo ihmisistä, jotka sinnikkäästi haluavat tehdä hyvää ja jotka siinä onnistuvat.

Hyvin omintunnoin voi sanoa, että Risto Isomäki ja hänen kaltaisensa ovat kokoaan suurempia maailmalla.

Isomäki keskittyy käsittelemään maailmanlaajuisesti suuntautunutta suomalaista kansalaistoimintaa, jonka ”ensimmäisenä kultakautena” hän pitää vuosia 1979–2004. Isomäen rajaama neljännesvuosisadan jakso alkaa Prosenttiliikkeestä ja päättyy Intian Mumbaissa järjestettyyn Maailman yhteiskuntafoorumiin (World Social Forum).

Se, että jakso alkaa vuodesta, jona Isomäki täytti 18 vuotta, voi olla tai olematta sattumaa.

Tuona aikana suomalaiset järjestöt – näin Isomäki – ”tekivät huomiota herättävän usein aloitteita suurista globaaleista kansanliikkeistä” ja ”monesti myös toimivat niiden koordinaattoreina tai ainakin osana niiden johtoa”.

Miksi niin oli? lukija kysyy, ja ennen kuin lukija ennättää kysyä, Isomäki vastaa: ”Suomi pystyi vuosina 1979–2004 näyttelemään maailmassa ratkaisevasti omaa kokoaan isompia rooleja suurelta osin siksi, että suomalaisella yhteiskunnalla oli tuolloin valtava määrä niin sanottua sosiaalista pääomaa.”

Suomesta oli kehittynyt tasa-arvoinen ja vakaa yhteiskunta, jossa kansalaisjärjestöt ja kansanliikkeet luottivat toisiinsa ja tekivät tehokasta ja rakentavaa yhteistyötä, Isomäki tulkitsee.

Syyllinen oli myös Suomen valtio, jonka kanssa toimijat kykenivät yhteistyöhön: ulkoministeriö rahoitti hankkeista leijonanosan ja ministerin saattoi saada avaamaan suunsa tavalla, jolla oli maailmanlaajuisia seurauksia.

Kirjassaan Risto Isomäki kertoo kansalaisjärjestöjen ja -aktiivien hankkeista värikkäästi. Joitakin kokemuksiaan ja kohtaamiaan henkilöitä Isomäki on hyödyntänyt esikuvina ekotrillereissään. Kaikkia ei ehkä olisi voinut, sillä kaunokirjallisen uskottavuuden rajat olisivat kolisseet vastaan.

Kokeneena kirjottajana Isomäki saa aikaan vaivattoman oloista tekstiä, jota sävyttää milloin itseironia, milloin tuohtumus.

Tuohtumusta tuntuu aiheuttavan etenkin linjaus, jonka mukaan ulkoministeriö ei voi rahoittaa hankkeita kuin kymmenen vuoden ajan. Isomäki mainitsee asiasta useassa kohdassa kirjaansa, eri hankkeiden kohdalla. On oltava exit-strategia.

”Esimerkiksi Amazonian sademetsiä tai Indonesian turvemassiiveja ei oikeastaan kannattaisi lakata puolustamasta ennen kuin voimme olla varmoja, että niihin ei enää kohdistu vakavia uhkia, ainakaan niin kauan kuin ilmastokatastrofin uhka on akuutti. Tällaisissa tapauksissa vaatimus exit-strategiasta voi pahimmassa tapauksessa todella johtaa eräänlaiseen exit-strategiaan, tai ainakin koko ihmiskunnan exitukseen karkuunpäässeen kasvihuoneilmiön seurauksena noin sadan vuoden kuluessa. Jos tavoitteena ei ole ajaa koko ihmiskuntaa sukupuuton partaalle, asioita kannattaisi joissakin tapauksissa priorisoida vielä hiukan joustavammin.”

Näin varmasti on – joillakin euroilla saa selvästi enemmän kuin toisilla –, mutta yhtä lailla voi kysyä, eivätkö hankkeen puuhaajat löydä menestyksekkäälle hankkeelle muuta rahoitusta, jos tiedossa on, että ulkoministeriön rahoitus loppuu tietyn ajan kuluessa.

Isomäen historiankirjoituksessa kansalaistoiminnan kultakausi, kuitenkin lohdullisesti ”ensimmäinen kultakausi”, ajoittuu 1900-luvun loppuun, mutta kuinka olisi luotavissa uusi, kaiketi toinen kultakausi? Mitä tuosta ajasta voisi oppia?

Isomäki nostaa kirjansa lopussa esiin kolme seikkaa.

Ensinnä ”gandhilaisuus” eli väkivallattomuus ja eri tavoilla ajattelevien ihmisten kunnioittaminen, mikä näkyi laajana yhteistyönä. ”Pyrimme rakentamaan erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi mahdollisimman laajoja yhden asian liikkeitä ja tekemään niiden puitteissa yhteistyötä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa”, hän kirjoittaa. ”

Toiseksi priorisointi. ”Internet ja some ovat saaneet useimmat meistä menettämään suhteellisuudentajunsa. –– Kaikkien ihmisten yhteisen huomion kohteeksi äkkiä nouseva asia ei siis läheskään aina ole yksi niistä, joihin olisi esimerkiksi koko ihmiskunnan eloonjäämisen takia ollut tärkeintä keskittyä.”

Kolmanneksi ”pieni maailma” -kommunikaatioteoria, jossa viesti pyritään saamaan leviämään sellaisille ihmisille, jotka eivät ole vielä sitä kuulleet. ”Yhä useammat meistä tyytyvät kommunikoimaan somen kautta vain hyvin samanmielisten kanssa. Me emme enää edes yritä emmekä halua tavoittaa ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla.”