Kolme tapaa pilata elämäkerta

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Elämäkerrat ja muistelmateokset ovat mitä parhainta kuunneltavaa hiihtolenkeille. Kerronta tapaa edetä kronologisesti ja realistisesti, ja yleinen taustatietämys kohdehenkilöstä ja maailmasta yleensä pitelee pinnalla, joten kärryillä pysyy, vaikka hetkeksi ajatus harhailisikin ympäristöön.

Talven hiihtolenkeillä olen kuunnellut elämäkerrallisia teoksia ja oppinut, kuinka ihmisen elämästä ei kannata kirjoittaa.

Kukin alla käsittelemäni kirja on hyvä ja lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen – enhän muuten olisi kuunnellut niitä loppuun –, mutta jokin niissä olisi voinut olla paremmin.

 

  1. Keskity epäolennaiseen

 

John Lennonista ja The Beatlesista on kirjoitettu pienen kirjaston verran kirjoja, mutta koska kysyntää riittää, uutta tuotantoa kannattaa työntää markkinoille. Samassa asemassa suomalaisessa tietokirjallisuudessa on C. G. E. Mannerheim.

Ryhtyessään laatimaan John Lennon -elämäkertaa englantilainen muusikkoihin erikoistunut tietokirjailija Lesley-Ann Jones on ollut mahdottoman edessä. Millä oikeuttaa kirjan olemassaolo, kun kattavia elämäkertoja on jo kosolti?

Jonesin vastaus on sama kuin monen muun vastaavassa tilanteessa olleen: kirjaan täytyy saada jotain omaa materiaalia.

Niinpä hän on haastatellut joitakuita Lennonin tunteneita, ja koska nuo haastattelut ovat hänen omiaan, hän käyttää niitä kirjassa kohtuuttoman runsaasti suhteessa siihen, mikä olisi eheän elämäkerran kannalta perusteltua.

Näin Lesley-Ann Jonesin Lennon (suom. Juha Ahokas, luk. Markus Järvenpää, Aula 2020) on John Lennonia niille, jotka ovat jo lukeneet kolme Lennon-elämäkertaa. Toisaalta heidän tarpeisiinsa kirjassa on aivan liikaa normaalia elämäkertaa. Vaan ehkä Lennon- ja Beatles-fanit nauttivat siitä, että pääsevät lukemaan tai kuulemaan sankarinsa vaiheista yhä uudelleen.

Alkuteoksen nimi Who killed John Lennon? (”Kuka tappoi John Lennonin?”) on silkkaa myynnin kalastelua. Kirja ei tietenkään vastaa kysymykseen eikä edes mitenkään keskeisesti käsittele sitä. Suomennoksen ytimekäs nimi on rehdimpi.

 

  1. Kirjoita kalenterit saneluproosaksi

 

Etenkin oman elämänsä muistelijoilla on suuri vaara langeta siihen ansaan, että he ryhtyvät kirjoittamaan elämästään asettamalla kalenteri- tai päiväkirjapinon näppäimistönsä vasemmalle puolelle (ja mahdollisesti kahvikupin näppäimistön oikealle).

Päiväkirjamerkinnät ovat muistelijalle erinomainen renki, mutta jos ne päästää isännäksi, tuloksena on hahmotonta puuroa, jossa detaljit vievät ja kerronta vikisee.

Tähän vaivaan retkahtaa osin M. A. Numminen muistelmiensa ensimmäisessä osassa Kaukana väijyy ystäviä (luk. Tuomas Nevanlinna, Docendo 2020). ”Osin” siksi, että antaessaan otteensa kirvota kalenterista Numminen kirjoittaa hauskasti ja vetää yhteen kehityskulkuja.

Pariin otteeseen Numminen taas ottaa kalenteristaan kiinni kaksin käsin ja luettelee sen merkintöjä muistelmaproosaansa. Sekin toimii.

Kalenterin tai päiväkirjan pohjalta kirjoittava päätyy helposti yksityiskohtien pauloihin, vaikka muistelijalta kaipaisi kokonaisuuksia hallitsevaa otetta. Usein tuloksena on myös tavaton ja tarpeeton runsaus sekä toisto. Jotta kirja ei paisuisi mahdottomiin, kirjoittaja karsii sidontaa, jolloin tyyli kärsii.

Päiväkirja itsessään on kelpo muoto. Juuri tätä kirjoittaessani posti toi Hannu Raiskion Kestävyyslajin, alaotsikoltaan ”Lamapäiväkirjat 1990–1995” (Warelia 2021), joka koostuu kauttaaltaan Bernerin hallintojohtajana työskennelleen Raiskion (editoiduista) päiväkirjamerkinnöistä.

 

  1. Kirjoita ylipitkä pitkä lehtijuttu

 

Varsin monet henkilökuvat ovat kerronnaltaan kuin pitkiä henkilöjuttuja. Sellainen on myös musiikkitoimittaja Pekka Hakon kapellimestari Hannu Linnusta kirjoittama Linnunradalla (luk. Jari Nissinen, Bazar 2021).

Linnunradalla on rakenteeltaan keskimääräistä haastattelukirjaa onnistuneempi siinä, että Hako on todella radalla Linnun kanssa: hän seuraa kirjan päähenkilöä konserttimatkoille ympäri maailmaa. Haastatteluja tehdään hotellien aularavintoloissa, ja Hako kuuliaisesti (tai maneerinomaisesti) kertoo, mitä milloinkin syödään tai juodaan. Haastattelutilanteiden kehystäminen antaa kirjalle rytmiä.

Haastatteluista on varmasti editoitu paljon sekundaarista pois, mutta silti tekstiinkin on jäänyt löysää haastattelupuhetta. Sen sijaan Hakon havainnot Linnusta toimimassa ovat yleensä teräviä, vaikka jonkin yksittäisen Linnun ja Pekka Kuusiston somemainoshaastattelun kuvaamiseen ja hämmästelyyn on käytetty kohtuuttomasti tilaa.

Kirjan ja pitkän lehtijutun ero voi olla siinä, että kirjaksi kirjoitettu pitkä lehtijuttu on vain ylipitkä pitkä lehtijuttu. Hakon kirjan kuunneltuani luin parikymmentä sivua vuosi sitten ilmestynyttä Suna Vuoren Long Playhin kirjoittamaa artikkelia ”Aika vs. Salonen”, jossa haastateltavana/kohdehenkilönä on kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salonen.

Vuoren pitkä lehtijuttu vaikuttaisi olevan juuri sopivan mittainen pitkä lehtijuttu.