Kauppiassuvut loivat Suomea pragmaattisesti

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Saksasta 1700-luvulla Suomeen saapuneen Johann Friedrich Hackmanin perustamasta kauppahuoneesta tuli keskeinen vaikuttaja 1800-luvun Viipurissa. Saksassa olivat myös Vaasassa suurkauppiaaksi nousseen Carl Gustaf Wolffin juuret.

Carl Magnus Dahlström muutti Ruotsista Turkuun, jonne hän perusti kauppahuoneen. Henrik Borgströmin kauppahuone toimi Helsingissä.

Silti monelle suomalaiselle näitä sukuja tunnetumpi on fiktiivisen lyypekkiläisen kauppiassuvun Buddenbrookien tarina. Kauppahuonesukuun itsekin kuuluvan historioitsijan ja Turun yliopiston Suomen historian ma. professorin Charlotta Wolffin työn ansiosta niin ei tarvitse olla.

Kirjassaan Edelläkävijät – Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta (Gaudeamus 2020) Wolff käsittelee monipuolisesti valitsemansa neljän kauppiassuvun vaiheita kolmen sukupolven ajalta 1800-luvun alusta itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosiin.

 

Kauppahuone oli 1700- ja 1800-lukujen ilmiö. Kauppiassuku kävi ulkomaankauppaa, tukkukauppaa ja vähittäiskauppaa joustavasti ja kauppiashengen mukaisesti pragmaattisesti. Jos bisnesmahdollisuus aukeni, siihen tartuttiin, ja toiminta saattoi laajeta vaikkapa tuotantoon tai merenkulkuun.

Wolffin käsittelemistä kauppiassuvuista nimenä nykyisin tunnetuin lienee Hackman. Viipurilainen kauppahuone Hackman & Co laajeni pian metsäteollisuuteen ja omisti useita sahoja, yhden Leppävirran Sorsakoskella. 1800-luvun viime vuosikymmeninä yhtiö alkoi valmistaa aterimia ja 1950-luvulla kattiloita.

Vuonna 1994 Hackman listautui Helsingin pörssiin, jossa visiitti jäi kymmenen vuoden mittaiseksi. Yhtiö pilkottiin.

 

Kauppahuoneet laajensivat vaikutusvaltaansa naimakaupoilla. Esimerkiksi sahat päätyivät Hackmanin sukuun Johann Friedrich Hackmanin puolison äidin suvusta. Seuraavan sukupolven puolisoiksi löytyi muun muassa virkamiehiä, sotilaita, lääkäreitä ja niin edelleen.

”Siinä missä tässä tarkasteltujen kauppaneuvosten pojat avioituivat voittopuolisesti toisiin kauppaporvaristoon kuuluneisiin sukuihin, kauppaneuvosten tyttäret menivät vain harvoin naimisiin liikemiesten kanssa”, Charlotta Wolff kirjoittaa.

Hän tulkitsee tämän kertovan siitä, että perheet olivat sosiaalisessa nousussa ja pyrkivät vakiinnuttamaan asemaansa osana valtakunnallista eliittiä.

Seuraavan sukupolven aikana kauppahuoneet laajenivat kaupankäynnin ulkopuolelle. Vaikutusvaltaiset suvut olivat myös keskeisesti nykyaikaistamassa Suomea investoimalla ja tuomalla innovaatioita maahan.

 

Wolff käsittelee valitsemaansa neljää sukua monipuolisesti, ei vain taloudellisen vaikutuksen kautta. Varakkaat porvarit olivat esimerkiksi tärkeitä taidemesenaatteja.

Hengeltään kauppahuonesuvut olivat kosmopoliitteja, bisneksen kielenä Suomessa oli ruotsi. Kuitenkin kun kansallisuusaate alkoi nostaa päätään Suomessa, kaikkien neljän suvun jäseniä liittyi esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka tehtävänä oli edistää suomalaista kirjakieltä ja kirjallisuutta.

”Kiinnostus kotimaan hengenviljelyyn oli ajan hengen mukaista, eikä fennofiliaa mielletty ristiriitaiseksi oman kielellisen identiteetin kanssa vaan sitä täydentäväksi”, Wolff kirjoittaa.

Hän kytkee kauppiassukujen suomenmielisyyden osaksi maailmankuvaa, joka rakentui osin pperinteisen eurooppalaisen kosmopoliittisuuden ja osin patrioottisten sivistysihanteiden varaan.