Jutun saundi – kuinka väärennöskauppias puhuu?

Jouni Rannan elämäntarina Vilpitön mieli on nopeasti luettu.

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Marko Erolan kirjoittama Jouni Rannan elämäntarina Vilpitön mieli on nopeasti luettu. Parhaiten taideväärennösten kauppiaana tunnetuksi tulleen Rannan elämän lukuisat vaiheet korttihuijarina, taidekauppiaana, koomapotilaana, monen naisen miehenä ja syytettynä on tiivistetty vajaaseen pariinsataan sivuun. Niistäkin osan täyttää Rannan laatima luettelo välittämistään väärennöksistä.

Vilpitön mieli on suoraviivaista kerrontaa, jossa avioero on muutaman rivin juttu. Ei kuvailuja, ei analysointeja. Toteaminen ja siirtyminen seuraavaan vaiheeseen. Jos Ranta työskentelisi Hänen Majesteettinsa salaisessa palveluksessa, maanjäristyksen jälkeen hän pyyhkisi pölyt puvusta ja oikaisisi rusettinsa.

Teoksen kronologisesti käynnistävä toinen luku on poikkeus. Se alkaa siteeraamalla valistusfilosofi Denis Diderot’ta ja kuvailemalla koulupojan Forssaa.

Jos olisin ollut Erolan asemassa Rannan elämän muistiinmerkitsijänä, olisin luultavasti pysäyttänyt Rantaa tavan takaa. Kuvaile! Millä puolella taloa se oli ja minkä värinen talo oli, puuta vai betonia, ropisiko sade pelti- vai huopakattoon? Miltä siellä haisi? Miltä iholla tuntui? Millaisia ääniä kuului? Luonnehdi hänen ulkonäköään, käyttäytymistään!

Olisin saattanut tuhota kirjan. Olisin kirjoittanut sen kerronnaltaan paremmaksi ja hävittänyt autenttisuuden.

Jouni Ranta epäilemättä on suoraviivainen toimija. Hänelle ei ole luonteenomaista katsoa sivuille. Hänen huomionsa on niin keskittynyt siihen, mitä kohti hän on menossa, ettei muulla ole merkitystä. Sellaisen vaikutelman Vilpittömästä mielestä saa.

Omaelämäkertakirjurin esteettisiin valintoihin kuuluu kertojan äänen rakentaminen. Omaelämäkertakirjuri, kuten Erola, on kirjoittamisen ja haastattelemisen ammattilainen. Hän voi tarkentavilla kysymyksillä, omalla taustoituksella ja mielikuvituksensa avulla luoda omaelämäkerrasta kirjallisilla kriteereillä paremman. Sellaisen, jossa draama on hallittua, kerronnalla suunta, tekstissä tihentymien ja harventumien dynamiikkaa ja jonka kertoja käyttää kaikkia aistejaan. Hän voi kirjallistaa kerronnan.

Toinen vaihtoehto on autenttisuuden luominen. Autenttisuutta tavoitteleva omaelämäkertakirjuri tietenkin purkaa äänessä olevan henkilön kertomukset kirjalliseen muotoon loogisiksi kokonaisuuksiksi, asettelee lauserakenteet ja muovaa kappaleet. Hän muuttaa puheen kirjoitetuksi.

Autenttisuuden valinnut omaelämäkertakirjuri antaa kuitenkin kertojan tarinan vyöryä niin vuolaana tai niukkana kuin kertoja kertoo. Hän ei keskeytä kuin pakon edessä, ei lähde itse rakentelemaan ja suunnittelemaan kokonaisuutta. Hän muuttaa puheen kirjoitukseksi mutta ei kirjallista sitä.

Erola on valinnut lähempänä jälkimmäistä olevan tavan kirjoittaa haastatteluun pohjautuva omaelämäkerta. Vilpittömän mielen kerronta on tehokasta ja kaukana ylevästä. Suuria näköaloja ei luoda, koska Ranta ei niitä luo. Lukija näkee ne, jos on nähdäkseen. Kerronnassa soi jutunkerronnan saundi.

Vilpittömän mielen kerronnan uskoo autenttiseksi. Juuri noin aukkoisesti, pomppivasti ja suoraviivaisesti alkoholia riittävästi elämänsä aikana juonut väärennetyn taiteen kauppias voisi muistella.