Juristit promillen tuolla puolen – Veriappelsiinin päähenkilö on psykologisen trillerin vakiohahmoksi noussut ristiriitainen nainen

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vaikka suosinkin hedelmäsalaatissani iloisen kirpeää verigreippiä, käytän toisinaan veriappelsiinia. Sitruksen pirteys ja haaleanvalkoisten omenan ja banaanin, syvänkeltaisen ananaksen sekä vihreiden tai ruskeiden viinirypäleiden värin kanssa kommunikoiva väri tekevät aamusta paremman.

Näin yksinkertainen syy sai minut tarttumaan Harriet Tycen Veriappelsiini-romaaniin (suom. Oona Nyström, Otava 2020). Sen verran esittelystä ymmärsin, että kirja kannattaisi lukemisen sijaan kuunnella, ja oikeassa olin. Luettuna Alison Woodin minäkertoma tarina olisi saattanut jäädä kesken tai ainakin sitä olisi tullut harpottua.

 

Woodilla on teoriassa kaikki kunnossa. Hän työskentelee asianajajana, on mies ja lapsi.

Jo alussa selväksi käy selväksi, että ei todellakaan ole. Hänellä on myös vakava alkoholiongelma ja hankala suhde hänelle töitä antavaan asianajajaan.

Samalla heti alussa käy selväksi, mikä on Harriet Tycen taito psykologisen trillerin tekijänä. Hän kuvaa osuvasti ja hauskastikin alkoholistin itsepetosta.

Se kytkeytyy myös romaanin laajempaan ”kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää” -teemaan samoin kuin aiheeksi nousevaan parisuhdeväkivaltaan.

 

Alison Wood saa ensimmäisen murhajuttunsa. Hänen asiakastaan syytetään miehensä murhaamisesta, mutta Wood ottaa tavoitteekseen, että tuomio tulisi vain taposta.

Puolustuksen suunnittelua enemmän minäkertojapäähenkilöä tuntuu kuitenkin kiinnostavan paneminen kollegan kanssa ja oman perheen pitäminen jollakin tapaa kasassa. Oikeusjuttukin kuitenkin etenee, vaikka päämies osoittautuu hankalaksi.

Harriet Tyce rakentaa Alison Woodista kiinnostavan henkilön. Hän on kaikkea muuta kuin täydellinen, asianajajanakin kakkoskastia. Alkoholisti-idioottia on helppo vihata, mutta samalla toivoo, että hän saisi asiansa järjestykseen.

Sillä enemmän kuin käsillä oleva oikeusjuttu Veriappelsiinissa olennaista on päähenkilön oma tilanne.

 

Veriappelsiini on kohonnut bestselleriksi, mitä toisaalta ihmettelen, toisaalta en.

Se on kirjana yhtä helposti unohtuva kuin sen ilmeinen vertailukohta, muutama vuosi sitten bestsellerlistoilla viihtynyt Paula Hawkinsin Nainen junassa (suom. Oona Timonen, Otava 2015), ja apunaan sillä samoin kuin Hawkinsin teoksella on kirjoituskieli, englanti.

Gillian Flynn toi ristiriitaisen naispuolisen päähenkilön psykologisen trillerin perushahmoksi. Flynnin intensiivisen ja ovelan Kiltin tytön (suom. Terhi Kuusisto, WSOY 2013) tasolle seuraajat kuten Hawkins ja Tyce eivät ole valitettavasti päässeet.

Loppua kohden esikoiskirjailija kiihdyttää tapahtumien tahtia hurjaksi. Siinä missä romaanin keskivaihe junnaa, lopussa käänteet ovat tiukkoja ja jyrkkiä. Tasaisempi annostelu olisi ehkä pitänyt kirjaa ja lukijan/kuulijan mielenkiintoa paremmin yllä.

Loppupainotteinen rakenne on sinänsä rikoskirjallisuuden klassikkokaava, joka on tuttu vaikkapa Agatha Christien salapoliisiromaaneista.