Haamut jäävät yhä varjoihin – Yhdysvalloissa julkkiskirjojen kirjoittajat pysyttelevät sisäsivuilla ja tienaavat kuusinumeroisia summia

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

”Aiemmin haamukirjoittamisesta puhuminen oli vähän kuin nolostellen myöntäisi käyneensä nettideiteillä”, sanoo haamukirjoittajien välittämiseen erikoistunut kirjallisuusagentti Madeleine Morel Publishers Weeklyn haastattelussa.

Enää näin ei kuulemma ole. Yhdysvalloissakaan. Ainakaan kaikissa tapauksissa.

Haamukirjoittajien sijaan haamukirjoittajista on alettu käyttää termiä ”collaborator”, eli yhteistyökumppani tai avustaja. Kollaboraattorilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta toisen maailmansodan aikaisia valloittajien eli useimmiten saksalaisten kanssa yhteistyötä tehneitä valloitetun maan kansalaisia.

 

Haamujen tarve on kasvanut, sillä kirjamarkkinat imevät julkkiskasvoilla myyviä elämäkerrallisia teoksia. Haamumarkkinaa tasapainottaa Publishers Weeklyn artikkelin mukaan se, että tarjolla on pitkiin juttuihin erikoistuneita toimittajia, joilta mediamurros on vienyt julkaisukanavan alta.

Lehden haastattelemien asiantuntijoiden arviot yhdysvaltalaisten huippuhaamujen määrästä liikkuvat muutamasta kymmenestä enintään sataan. Yhdestä haamukirjoituskeikasta heille maksetaan 75 000 – 100 000 dollarin väliltä, ja kun päätoiminen ammattihaamu ennättää tehdä vuodessa kahdesta kolmeen kirjaa, vuositienestit nousevat 100 000 – 300 000 dollariin vuodessa.

Haamuille maksetaan pääosin könttäpalkkio. Yhdysvaltalaisessa kulttuurissa he eivät useinkaan saa prosenttikorvausta kirjan myyntitulosta.

Sopimusdollarit ovat tietenkin aina projektikohtaisia. Yhdysvaltalaisilla kirjamarkkinoilla agenttien rooli on suuri, ja haamun palkkiosta osa menee diilin neuvotelleelle agentille.

 

Suomessa käytäntö on pitkälti toisenlainen kuin Yhdysvalloissa. Syynä lienee osaltaan perinne, osaltaan kirjamarkkinoiden koko.

Viime vuosina on yleistynyt tapa, jossa kaunokirjailijana tunnettu henkilö kirjoittaa paljolti kohdehenkilön haastatteluihin pohjautuvan elämäkerrallisen teoksen kohdehenkilöstä. Tällaisen teoksen luonne voi vaihdella aina kirjailijan kohdehenkilöstä tekemään tulkintaan asti, ja se kai jonkinlaisena lupauksena onkin, kun kirjoittajaksi valjastetaan kaunokirjailija vaikkapa toimittajan sijaan.

Tällaisessa yhdistelmässä kaupallinen juju piilee siinä, että Jari Tervon kirjoittama kirja Vesa-Matti Loirista tavoittaa sekä Tervon että Loirin fanit. Kun Leena Lehtolainen kirjoittaa Antti Ruuskasesta, kirjan kohdeyleisö laajennee kummasti.

Ratkaisuun on myös toinen taloudellinen syy. Suomessa julkkismuistelmien myyntimäärät painettuina kirjoina liikkuvat muutamissa tuhansissa, vain harvoin yli kymmenessä tuhannessa kappaleessa. Äänikirjapalveluiden ansiosta myyntimäärät nousevat ja myyntiaika pitenee, mutta siitä huolimatta tekijöille jää jaettavaksi vain pienehköjä summia.

Kustantamon intressissä on neuvotella sopimus, jossa kirjoittaja ja kohdehenkilö ovat molemmat tekijöitä, heidän nimensä painetaan kanteen ja heille maksetaan pääosin kirjan myyntituloihin suhteutettu palkkio.

 

Ihannetilanteessa lopputulos on kirjailijan omaääninen mutta näköinen tulkinta kohdehenkilöstä. Vaarana tällaisissa yhdistelmissä taas on se, että kirjan tekijät (tai: kirjailija ja kohdehenkilö) eivät jaa yhteistä käsitystä kirjan luonteesta.

Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella ja lopputulosta tutkimalla näyttää siltä, että näin on käynyt esimerkiksi Katja Ketun ja Ismo Alangon yhteisen teoksen kohdalla. Kirjan kannessa on Alangon kasvot ja ylhäällä Alangon nimi. Kannen alalaidassa selvästi erillään on Katja Ketun, teoksen kirjoittajan, nimi.

”Ketun ja Alangon kohtaamisista syntyi tämä ainutkertainen elämäkerta”, mainostaa kustantamo.

Kun tekijäksi on merkitty Kettu ja kirjan nimeksi Ismo Alanko, voisi olettaa, että kirja on Ketun kirja. Inhimillistä on, että elämäkerran kohteella on halu puuttua siihen, mitä hänestä kirjoitetaan. Etenkin silloin, kun kyseessä on auktorisoitu elämäkerta. Ja jo silloin, kun elämäkerran kohde on elossa.

 

Vaikka haamukirjoittajien rooli ja merkitys ja ammattikunnasta puhuminen on kasvanut Yhdysvalloissa, puhe tuntuu jääneen alan sisälle. Haamujen nimiä ei yleensä paineta kirjojen etukanteen, toisinaan sentään nimiö- tai copyright-sivulle.

Haamuille lyödään usein allekirjoitettavaksi salassapitosopimus, joten he eivät oikein edes voi laittaa töitään ansioluetteloihinsa.

J. R. Moehringer on yksi maailman tunnetuimmista haamukirjoittajista. Hän on esimerkiksi paljon kiitosta saaneen Andre Agassin muistelmateoksen takana, ja Publishers Weeklyn mukaan hänen haamusopimustensa korvaussummat voivat olla seitsennumeroisia. Parhaillaan hän kirjoittaa prinssi Harryn muistelmia, joiden pitäisi ilmestyä ensi vuoden syksyllä.

Harvalla suuren yleisön alalla maailman tunnetuin on niin vähän tunnettu kuin Moehringer.