Väitös: Talvisota oli Neuvostoliitossa tuntematon sota

SK:n toimitus
Ulkomaat 28.4.2009 14:30

Neuvostoihmisille talvisota oli jokseenkin tuntematon tapahtumasarja. Tähän on uuden tutkimuksen mukaan hyvä selitys: Neuvostoliiton aikaisten koulujen historian oppikirjoissa ei nimittäin tähän sotaan juuri puututtu. Myös Venäjän oppikirjojen tiedoissa on edelleen parantamisen varaa.

Valtiotieteen maisteri, rehtori Kari Kaunismaa on väitöskirjassaan Punatähdestä kaksoiskotkaan tutkinut Neuvostoliiton romahtamisen vaikutusta venäläisen keskikoulun historian oppikirjoihin. Hänen tutkimusaineistonsa ulottuu Stalinin ajan loppupuolelta 2000-luvulle.

Miksei talvisodasta sitten ole kerrottu oppikirjoissa? Neuvostoliiton pitkäaikaisen diktaattorin Josif Stalinin mukaan oikeutettu sota on sellainen, joka ei pyri valloituksiin vaan vapautukseen. Se on sota, jossa kansa käy puolustukseen äkillistä hyökkäystä vastaan. Epäoikeutettu sota taas on sellainen, joka pyrkii alistamaan tai orjuuttamaan vieraita maita.

”Koska talvisota täytti tarkoin jälkimmäisen määritelmän, ei ole ihme, että sitä ei juuri mainittu historiankirjoissa ennen Gorbatshovin perestroikaa 1980-luvun lopulla”, päättelee Kaunismaa.

Sekin tieto, joka talvisodasta annettiin, oli vähintäänkin harhaanjohtavaa. Vielä vuonna 1980 saatettiin kirjoittaa, että Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen hallitukset rohkaisivat Saksaa hyökkäämään Neuvostoliittoon. Siksi näiden maiden oikeistopiirit provosoivat Suomen taantumuksellisia aseelliseen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa.

Vuonna 1988 kerrottiin, että neuvostohallitus pyrki solmimaan Suomen kanssa molemminpuolisen avunantosopimuksen tietoisena siitä, että suurvallat suunnittelevat Suomen käyttämistä hyökkäysalustana Neuvostoliittoon. Toisessa kirjassa kerrotaan, että 30. marraskuuta 1939 neuvostojoukot saivat käskyn karkottaa suomalaiset joukot kauemmas Leningradista. Tähän Suomen hallitus ei reagoinut, vaan julisti samana päivänä sodan Neuvostoliitolle.

Vasta Venäjä myönsi Neuvostoliiton hyökkääjäksi

Neuvostoliiton aikaisissa kirjoissa lopulta tunnustettiin, että taistelut olivat ankaria ja että niissä puna-armeija mursi ”luokseenpääsemättömän Mannerheim-linjan” vahvistukset. Kaunismaa tulkitsee, että neuvostohistoriankirjoituksen oli pakko paisuttaa tosiasiassa vaatimaton Mannerheim-linja suorastaan Maginot-linjan tapaiseksi myyttiseksi esteeksi.

Suomi oli neuvostoliittolaisnäkemyksen mukaan hyökkääjä. Vasta Neuvostoliiton hajottua Venäjän johtajat ovat myöntäneet, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Tämä näkemys on siirtynyt myös uusiin oppikirjoihin.

Epätarkkuuksia uusissakin kirjoissa riittää. Esimerkiksi voimasuhteissa suomalaisen sotakaluston määrää on liioiteltu. Myös tappioluvuissa on huimia eroja. Suomalaistutkimuksen mukaan neuvostosotilaita kaatui runsaat 131 000. Eri venäläiskirjojen mukaan tappioluvut olivat 48 000-130 000. Myös tiedot suomalaisten tappioiden määrästä vaihtelevat melkoisesti kirjoissa.

Kaunismaa käy väitöskirjassaan uuvuttavan yksityiskohtaisesti läpi Neuvostoliiton ja Venäjän koulutusjärjestelmiä ja historianopetusta. Teos vaatiikin lukijalta pitkäjänteisyyttä ja aitoa kiinnostusta.

Kaunismaan poliittisen historian alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan Turun yliopistossa 9. toukokuuta eli neuvostoliittolaisittain ja venäläisittäin kutsuttuna Voiton päivänä.

Marxismi-leninismiä ei kritisoitu

Neuvostovaltion vaikutus koulujen historiankirjoihin oli mahdollisimman täydellinen. Kukaan ei voinut julkaista saati käyttää oppikirjaa, joka olisi suhtautunut kriittisesti marxismi-leninismiin.

Kaunismaa tulkitsee, että ideologisen sovelluksen mukainen teksti oli varsin vaikeasti avautuvaa useimmille keskikoulun oppilaille. Tämä johti siihen, että avainkohtia teksteistä opeteltiin ulkoa. Niitä myös toistettiin, kun näin vaadittiin.

Kaunismaan mukaan nyky-Venäjällä valtiovallan tukemaan julkiseen muistiin perustuvat historian oppikirjat eivät ole enää vakavassa ristiriidassa ihmisten sosiaalisen muistin tai vakavan historiantutkimuksen kanssa. Kaunismaa tulkitsee keskikoulun oppilaiden olleen helpottuneita, kun ei enää ole tarvinnut miettiä, mitä saa muistaa ja mitä ei.

Kuitenkin nykyajan historiankirjatkin rakentavat kuvaa vahvasta Venäjästä. Kaunismaa kirjoittaa, että kirjat tukevat perinteistä venäläistä jakoa ”meihin” ja ”muihin”. Sen avulla pidetään yllä kansallisylpeyttä, mikä on toisaalta omiaan vähentämään kritiikkiä valtiota ja sen virkamiehiä kohtaan.

Tähän liittyy vahva ulkomailla asuvien venäläisvähemmistöjen aseman turvaamispyrkimys, mikä ilmenee kirjojen suhtautumisessa erityisesti entisiin Neuvostoliiton kansoihin, esimerkiksi virolaisiin, latvialaisiin ja liettualaisiin. Läntiset suurvallat asukkaineen kylläkin esitellään nykyisin huomattavasti asiallisemmin kuin neuvostokirjoissa.

Teksti Risto Jussila / STT