Uusi teoria: Antioksidantit auttavat syöpää levittämään etäpesäkkeitä?

Väritetty pyyhkäisyelektronimikroskooppikuva syöpäsolusta, joka käy ohjelmoitunutta solukuolemaa eli tekee”itsemurhan”. Steve Gschmeissner / SPL / SKOY.

Niin sanotut reaktiiviset happiyhdisteet vanhentavat soluja ja aiheuttavat niihin vaurioita. Solun antioksidanttipuolustus kuitenkin yleensä eliminoi happiyhdisteistä aiheutuvat haitat.

Ravinnon tai ravintolisien antioksidantteja on mainostettu terveydelle hyödyllisinä. On kuitenkin mahdollista, että elimistö itse säätelee antioksidanttien määrää niin, ettei ylimääräisistä ole mitään etua.

Joissakin tapauksissa solujen kohtaamasta oksidatiivisesta stressistä saattaa kuitenkin olla elimistölle hyötyä ja antioksidanteista siten haittaa.

Lääketieteen Nobel-palkinnon dna-kaksoiskierteen löytämisestä saanut James Watson esitteli viime viikolla uuden hypoteesin, jonka mukaan reaktiiviset happiyhdisteet auttavat tuhoamaan etäpesäkkeitä lähettäviä, pitkälle edenneitä syöpiä. Watsonin artikkelin julkaisi brittiläisen Royal Societyn Open Biology -lehti.

Watsonin mukaan reaktiiviset happiyhdisteet ovat ”elämälle positiivinen voima”, koska niillä on merkittävä rooli niin sanotussa ohjelmoituneessa solukuolemassa eli apoptoosissa.

Apoptoosi on evoluutiossa vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt mekanismi, jolla elimistö hankkiutuu eroon haitallisista tai organismin henkiinjäämistä uhkaavista soluista. Se on oikeastaan tapa, jolla epäkuntoon mennyt solu tavallaan tekee itsemurhan.

Reaktiiviset happiyhdisteet ovat huonossa maineessa, koska niillä on kyky aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa tärkeille proteiineille sekä dna- ja rna-molekyyleille. Silloin kun näitä tuholaismolekyylejä ei tarvita, antioksidantit neutralisoivat niitä.

Watsonin mukaan paljon antioksidantteja sisältäviä mustikoita kannattaa syödä siksi, että ”ne maistuvat hyvältä, ei siksi että niiden syöminen ehkäisisi syöpää”.

Watsonin mukaan nykyisten hoitojen – niin kemoterapian kuin sädehoidonkin – kyky tappaa syöpäsoluja perustuu suurelta osin reaktiivisten happiyhdisteiden herättämään ohjelmoituneeseen solukuolemaan.

Tämä myös selittäisi, miksi syövät, jotka eivät enää reagoi kemoterapiaan, tulevat yhtä hoitoresistenteiksi sädehoitoon. Yhdistävä tekijä olisi hoitojen riippuvuus reaktiivisten happiyhdisteiden välittämästä soluja tuhoavasta mekanismista.

Kaikkein huonoiten hoitoon reagoivat Watsonin mukaan syöpäsolut, joissa on paljon reaktiivisia happiyhdisteitä tuhoavia antioksidantteja.

Nyt olisi Watsonin mukaan kiirehdittävä etäpesäkkeitä tuhoavien lääkkeiden kehittämistä.

”Ellemme löydä keinoa vähentää antioksidanttien määrää, pitkälle edenneet syövät ovat kymmenen vuoden kuluttua yhtä mahdottomia hoitaa kuin ne ovat nyt”, Watson sanoo.

Kuolleisuus moniin syöpiin on jatkuvasti laskenut. Varsinkin verisyöpien hoito on kehittynyt pitkälle. Moniin epiteelikudosten syöpiin eli karsinoomiin on kuitenkin edelleen vähän hoitoja, ja lähes kaikki tukikudossyövät eli sarkoomat ovat mahdottomia hoitaa.

Watson pitää uutta artikkeliaan tärkeimpänä työnään sitten kaksoiskierteen. Hän selvitti dna-molekyylin kierrerakenteen yhdessä englantilaisen Francis Crickin kanssa alkuvuodesta 1953. Watson ja Crick saivat löydöksestään Nobel-palkinnon yhdessä Maurice Wilkinsin kanssa vuonna 1962.