Uusi kirja holokaustista: ”Tappaminen on osa ihmisluontoa”

Ulkomaat 14.10.2010 11:00
Holokaustin muistamista valtiollisella tasolla. Tasavallan presidentti Tarja Halonen laski seppeleen Yad Vashemin holokaustimuseossa Jerusalemissa 12. lokakuuta 2010. Kuva Markku Ulander / Lehtikuva.

Holokaustissa on kaikkea liikaa. Liikaa tuhoa, kärsimystä ja käsittämättömyyttä. Holokaustilla ei ole onnellista loppua eikä siitä löydy humaanisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavaa sanomaa.

FT Antero Holmilan teos Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat (Atena) avaa näkökulmia holokaustin syntyyn, toteuttajiin, uhreihin ja sivustaseuraajiin. Holokaustissa murhattiin noin 5,8 miljoonaa juutalaista, lähes 500 000 romania ja muita ”ei toivottuja” vähemmistöjä.

Holokaustista on tullut maksimaalisen pahuuden ikoni ja Auschwitzistä sen ikonin keskiö, jota vasten vertautuvat tämän päivän ihmisten ja valtioiden moraalittomat teot.

Holmila sanoo, että tätä vertailua tehdään vähän liikaakin. Muistilla politikoiminen on toimivaa politiikkaa. Hän viittaa holokaustin poliittiseen hyväksikäyttöön, missä asetutaan ruumiskasojen päälle julistamaan ”miten onneksi meillä on kaikki hyvin. Se on kuitenkin ristiriidassa sen suhteen, miten meillä toimitaan. Vertailu peittää alleen sen, miten esimerkiksi maahanmuuttajiin suhtaudutaan.”

Esimerkkinä tästä Holmila analysoi pääministeri Paavo Lipposen puheen vuodelta 2003, kun Suomi muisti ”vainojen uhreja”.

”Jos holokaustista on johdettavissa jotain oppeja ja todellisia läksyjä ihmisyydestä, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, kuinka helposti ja kevein argumentein ihmiset ovat valmiita syrjimään, nöyryyttämään ja tappamaan toisia ihmisiä,” Holmila sanoo.

Holmila on kuitenkin pessimisti mitä tulee holokaustin opetuksiin. ”Se ei ole yhtään sen erikoislaatuisempi kuin minkään muunkaan tapahtuman opetus. Meilläkin kaiken demokratiakasvatuksen kiihkossa saattaa unohtua, ettei holokaustin perimmäinen viesti mairittele ihmisyyttä.”

Holmila siteeraa teoksessaan Auschwitzista selvinnyttä Ruth Klügeria:
”Auschwitz ei ollut koulutusinstituutio, siellä ei oppinut mitään, vähiten inhimillisyyttä ja suvaitsevaisuutta.”

Kollektiivinen muisti on tieteellisesti kiistanalainen käsite. Sen tehtävä on kuitenkin yhteneväinen historiantutkimuksen kanssa: tapahtumien noutaminen menneisyydestä. Kollektiivisen muistin rooli vahvistuu samassa suhteessa kuin fyysiset yhteydet holokaustin aikaan heikkenevät ja lopulta katkeavat.

”Viimeisten 10-15 vuoden aikana on ollut lähes pakkomielteinen draivi saada kaikki mahdollinen talteen.”

Ratkaisematon tapahtuma

Holokaustilla ei ole onnellista loppua. Se on kuin ratkaisematon tapahtuma ilman päätepistettä ja siksi niin voimakkaasti läsnä eurooppalaisessa kulttuurissa.

”Kun tekijät ja selviytyjät ovat kuolleet, holokausti jossain määrin ratkeaa ja siirtyy historiaan. Silti se jää mysteeriksi, jonka ytimeen on vaikea päästä. Holokaustin toteuttaminen perustui länsimaisen modernin teknologian ja aatteiden varaan ja siksi se on ravistellut länsimaisen ihmiskäsityksen perusteita”, Holmila sanoo.

Holokaustin uhrit eivät puhu. Italialainen, Auschwitzista selvinnyt Primo Levi (1919 – 1987) kirjoitti: ”Me selviytyvät emme ole oikeita todistajia. Tämä on epämiellyttävä huomautus, josta olen tullut tietoiseksi vähitellen. Me selviytyvät emme ainoastaan ole vähäinen mutta myös poikkeava vähemmistö; me olemme ne, jotka jahkailun, taitojen tai hyvän onnen ansiosta eivät koskettaneet pohjaa. Ne, jotka koskettivat, ovat todellisia todistajia.”

Antero Holmila kirjoittaa: ”Useimpien historioitsijoiden – toisin kuin poliitikkojen – holokaustitulkinnoilla ei ole humaanisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavaa sanomaa, koska sellaista ei holokaustin historiasta löydy.”

”Loppujen lopuksi”, Holmila sanoo, ”holokausti todistaa kuusimiljoonaakertaisesti, että tappaminen on osa ihmisluontoa.”