Tutkija: Suomi ja Ruotsi varautuvat yhdessä sotaan nopeammin kuin kuvitellaan

NÄKÖKULMA: Osa poliitikoista ei vielä hahmota Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen sotilaallisen yhteistyön syvyyttä, kirjoittaa Charly Salonius-Pasternak.
Ulkomaat 17.6.2016 07:30
Charly Salonius-Pasternak
© Outi Kainiemi

Turvallisuuspoliittinen tilanne ei ole ollut näin täynnä muutoksia ja epävarmuutta sitten kylmän sodan loppuvuosien.

Haasteiden litania on tuttu kaikille uutisia seuraaville. Ei siis ole yllätys, että Suomi, Ruotsi ja Yhdysvallat tiivistävät sotilaallista yhteistyötä toistensa kanssa, vaikka osa poliitikoista ei vielä hahmota yhteistyön todellista syvyyttä. Tärkeämpää kuin yksittäisen harjoituksen seikkaperäinen selvittäminen on laajempien seurannaisvaikutusten ymmärtäminen.

Ruotsi allekirjoitti viime viikolla sopimuksen sotilaallisen yhteistyön syventämisestä Yhdysvaltojen kanssa, ja molempien maiden puolustusministerit kehuivat sopimusta merkittäväksi. Sivustakatsoja voisi miettiä, onko kylmän sodan aikana voimassa ollut ”den dolda alliansen” herätetty henkiin – eli Ruotsi saamassa epäviralliset turvatakuut vaikka se ei kuulu sotilasliittoon.

Tällä olisi merkittäviä vaikutuksia Suomen ja Ruotsin yhteistyöhön, joka sekin on syventynyt odottamattoman nopeasti viime vuosien aikana.

Kolme vuotta sitten yhteistyötä oli monikansallisissa merkeissä tai kriisinhallintaoperaatioissa. Reilut kaksi vuotta sitten allekirjoitettiin MOU (Memorandum of Understanding) ja maiden puolustushallinnoille annettiin tehtäväksi selvittää, mitä kaikkea yhteistyötä voisi tehdä.

Vajaa puolitoista vuotta sitten yhteistyön eri mahdollisuuksia kuvaava kymmenen sivun raportti tuli julkisuuteen; salainen versio on kertaluokkaa pidempi. Yhteistyö kattaa nyt lähes kaiken korkeimman poliittisen tason salatuista viestintäyhteyksistä, yhteisen merivoimien osaston ja osittain integroitujen ilmavoimien luomiseen. Raportin tärkein anti on kuitenkin jäänyt lähes huomaamatta Suomessa: tavoite on syvä operatiivinen yhteistoimintakyky sodassa.

Tätä yhteistoimintakykyä rakennetaan yhteisissä harjoituksissa, kuten viime lokakuun BAANA 2015 -harjoituksessa, jossa ruotsalaiset Gripenit harjoittelivat suomalaisten maantietukikohtien käyttöä. Tai juuri päättynyt SWEFINEX, jossa Suomen ja Ruotsin yhteinen osasto hioi merellistä yhteistyötä. Maat myös automaattisesti vaihtavat meritilannekuvaansa. Tämän lisäksi on viitteitä siitä, että maat ovat lisänneet toistensa ymmärrystä omista puolustussuunnitelmistaan.

 

Yhteisiä hankintoja on tietenkin myös katsottu, mutta niiden rooli yhteistyökyvyn rakentamisessa on toisenlainen kuin usein ymmärretään.

Suuret yhteiset hankinnat, kuten hävittäjien tai laivojen uusiminen, eivät välttämättä luo yhteistoimintakykyä yhtä tehokkaasti kuin pienemmät satsaukset, jotka mahdollistavat salattujen viestiyhteyksien tai rajoja ylittävän logistisen ketjun luomisen.

Molemmissa maissa tuki tälle yhteistyön syventämiselle on laajaa sekä poliitikkojen että kansalaisten keskuudessa. Suomessa on jopa väläytelty maiden välistä puolustusliittoa, jota puolustusvoimat on vaatinut ennen kuin itse operatiivisiin suunnitelmiin tehtäisiin muutoksia.

Samalla Suomessa on tahoja, jotka epäilevät Ruotsin operatiivisia resursseja. Eli selkokielellä: mitä Ruotsi voisi tuoda yhteiseen puolustukseen? Ruotsissa puolustusliitto tai valtiosopimus ei saa paljoakaan tukea. Ne jotka pitävät kiinni sotilaallisesta liittoumattomuudesta eivät sitä halua. Eivätkä Ruotsin Nato-jäsenyyttä tukevat näe tarkoituksenmukaisena liittoutua vain yhden pienen maan kanssa.

 

Yhteistyö on joka tapauksessa jo niin läheistä, että myös poliitikkojen pitää osallistua itse toteuttamiseen, ei vain tarjota poliittista ohjeistusta ja tukea.

Suomalaisten ja ruotsalaisten poliittisten päättäjien on yhdessä – harjoitusten kautta – päästävä tilanteeseen, jossa on nykyistä todennäköisempää, että maat aloittavat ja lopettavat mahdollisen kriisin tai sodan samaan aikaan. Tämä on nimittäin keskeisin poliittinen kysymys yhteistyössä, ja sillä on myös laajempia alueellisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia.

Esimerkki avaa problematiikkaa. Tänä keväänä Suomi ja Ruotsi osallistuivat Naton strategiseen kriisinhallintaharjoitukseen (CMX). Luotettavien lehtitietojen perusteella Ruotsi päätti pikaisesta koko asevoimiaan koskevasta mobilisaatiosta ja antoi ilmatilansa Naton käyttöön.

Emme tiedä harjoituksen silloista tilannekuvaa, mutta on hyvin mahdollista, että Suomi tekisi eri päätöksen, etenkin ilmatilansa käytöstä – muutenhan joku voisi olettaa, että myös ohjusten ampuminen maamme yli olisi sallittua. Yhteistyön syventyessä tällaiset ”kansalliset” päätökset eivät olisi enää mahdollisia.

 

Toinen nopeasti syvenevän yhteistyön vaikutus on, että jo ilman valtiosopimustakin yhteistyö on luomassa niin kutsuttua fleet in being -efektiä jonka potentiaalinen vastustaja joutuu huomioimaan.

Vastustaja ei siis voisi tietää, olisiko ilmassa ja merellä vastassa yhden tai kahden maan puolustusvoimat. Tämä epätietoisuus sitoo joukkoja ja aiheuttaa päänvaivaa hyökkäystä suunnitteleville.

Epätietoisuuden ja epävarmuuden tarkoituksellinen kasvattaminen on myös yksi syvenevän yhteistyön paradokseista. On perin kiinnostavaa, että kaksi valtiota, jotka julkisesti puhuvat ulko- ja turvallisuuspoliittisen vakauden ja ennustettavuuden puolesta, ovat itse luomassa niin merkittävää epävarmuutta Itämeren alueella.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.