Tiet ja sillat kaupan: Yhdysvallat myy infrastruktuuriaan pääomasijoittajille

Ulkomaat 16.6.2011 10:10

Ulkomaille raskaasti velkaantunut Yhdysvallat on saman tilanteen edessä kuin yritys, jolla on paljon omaisuutta, mutta ei käteisvaroja juokseviin kuluihin.

Rautatiesilta Rautatiesilta kulkee Potomacjoen yli Washingtonissa. Kuva Markku Saksa.

Harvardin yliopiston taloushistorian professori Niall Ferguson sanoo, että Yhdysvalloilla ei ole muuta tapaa saada tilikirjojaan kuntoon kuin myydä siltoja, moottoriteitä, maata, lentokenttiä sekä satamia pääomasijoittajille.

Ferguson kutsuu Newsweekissä amerikkalaisen infrastruktuurin myyntiä ”vuosisadan kaupaksi”, koska se on ainoa uskottava ratkaisu rahoituskriisiin tilanteessa, jossa puuttuu poliittinen tahto hoitaa ongelma esimerkiksi verojen korotuksella.

Amerikkalaiset paikallispoliitikot ovatkin alkaneet kaupata muutamia maksullisia moottoriteitä ulkomaalaisille ja kotimaisille pääomasijoittajille 75-99 vuodeksi.

Huutavassa rahapulassa olevat kaupungit ovat saaneet rahat heti kertakorvauksena. Ostaja taas on saanut oikeuden moottoritien lähes sadan vuoden tuottoon sillä ehdolla, että hoitaa kunnostuksen ja ylläpidon.

Ferguson näkee nykyisessä asetelmassa Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan lopputilanteen. Päätähdet Clint Eastwood ja Eli Wallach ovat vihdoin löytäneet laajan hautausmaan, jonne kulta-aarre on haudattu, mutta he eivät tiedä mihin.

Eastwood katsoo revolveriaan, katsoo Wallachia ja sanoo kuolemattomat sanansa: ”Ystäväiseni, tässä maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joilla on ladattu pistooli ja niitä, jotka kaivavat.”

Fergusonin mukaan maailmantaloudessa ladattua pistoolia pitelevät nyt upporikkaat öljymaat ja kehittyvät taloudet, joilla on kymmenen biljoonan dollarin sijoitusvarat.

Lapion varteen ovat joutuneet Yhdysvaltain kaltaiset maat, jotka ovat päästäneet julkisen velkansa liian suureksi.

Mureneva asfaltti, romahtavat sillat

Hitaasti ruostuva ja ränsistyvä amerikkalainen infrastruktuuri tarjoaa pääomasijoittajille hienot markkinat.

Amerikkalaisesta tieverkosta 40 prosenttia on huonossa kunnossa. Joskus asfaltti on murentunut pois ja tie muuttunut takaisin hiekkatieksi. Noin 152 000 siltaa on huonossa kunnossa.

Suuri yleisö on alkanut pelätä siltojen romahduksia tosissaan sen jälkeen, kun suuri silta romahti omia aikojaan Mississippijokeen vuonna 2007 Minnesotassa ja surmasi 13 ihmistä.

Lehdissä on kerrottu ihmisistä, jotka ajavat pitkiä kiertoreittejä välttääkseen siltoja.

Amerikkalaisten insinöörien seura ASCE on laskenut, että infrastruktuurin kunnostus maksaa 1,3 biljoonaa dollaria.

Niall Fergusonin mukaan sellaisia rahoja ei ole Yhdysvalloissa. Jos infrastruktuuri halutaan pelastaa, on pakko kääntyä ladattua pistoolia pitelevien kansainvälisten rahoittajien puoleen. Sitä Ferguson ei pidä maailmanloppuna vaan vain yhtenä rahoituksen kehitysvaiheena.

Ferguson arvostelee pelokkaita amerikkalaispoliitikkoja siitä, että he eivät tohdi julkaista rehellisiä taseita. Tyhjätaskupoliitikot ylläpitävät fantasioita, kuinka he investoivat miljardeja dollareita nopeisiin junaverkkoihin ja muihin infrastruktuurihankkeisiin.

Suuri amerikkalaisyleisö suhtautuu julkisen omaisuuden yksityistämiseen epäluuloisesti, mikä hämmästyttää Fergusonia, koska ”yksityistämispolitiikka on ollut valtava menestys joka puolella maailmaa Margaret Thatcherin Britanniasta tämän päivän Kiinaan”.

Fergusonin mukaan suuren yleisön vastustukseen on kolme syytä. Se pelkää turvallisuutensa ja hyvinvointinsa vaarantuvan, mutta pelko on New Yorkin kaksoistornien tuhoamisen jälkeistä vainoharhaa.

Toinen syy on ammattiliitoissa ja poliitikoissa, jotka eivät halua työntekijöiden joutuvan markkinakurin alle. Heille Setä Samuli on leppeämpi pomo kuin parempaa tuottavuutta vaativat kansainväliset pääomasijoittajat.

Kolmas syy on se, että ihmiset pitävät jostakin syystä omaisuuden myyntiä aasialaisille huonompana vaihtoehtona kuin sitä, että Aasiasta lainataan koko ajan rahaa infrastruktuurin ylläpitoon ja maksetaan kalliita korkoja.

Infrakauppoja tutkinut professori: Pääomasijoittajat tekevät veronmaksajista voittojensa takuumiehen

Myyntimies Joe Leszczynski, 40, tankkaa autoaan australialaisen pankin Macquarie Groupin omistaman Dulles Greenwayn vieressä. Hän ei mene leveälle maksutielle suurin surminkaan vaan valitsee samansuuntaisen kapeamman ja hitaamman julkisen tien.

”Aivan liian kallis, en ikinä käytä tullitietä. Ajatelkaa, että 19 kilometrin moottoritien pätkästä pitää maksaa suuntaansa 3,6 euroa ($5,25)”, hän sanoo.

Jos hän ajaisi työmatkansa edestakaisin Dulles Greenwayta pitkin, hän säästäisi ajassa joka päivä tunnin, mutta maksaisi 7,2 euroa päivässä, 36 euroa viikossa ja 144 euroa kuukaudessa. Ja bensat päälle.

Leszczynski sanoo, että Leesburgissa liikenneoloja on huononnettu tahallaan, jotta ihmiset menisivät australialaispankin omistamalle tullitielle. Rinnakkain Greenwayn kanssa kulkee julkinen valtatie 7, mutta se ruuhkainen ja kapea. Tielle on myös ilmestynyt liikennevaloja hidastamaan.

”Punainen palaa, vaikka kukaan ei käänny mihinkään eikä sivutieltä tule ketään. Oh, boy, ne yrittävät tosi kovasti, että menisit Greenwaylle”, hän sanoo.

Amerikkalaisen infrastruktuurin myyntiä tutkinut Penn Staten yliopiston lakitieteen professori Ellen Dannin vahvistaa puhelinhaastattelussa, että Leszczynskin väittämiä asioita todella tapahtuu.

Denverin kaupunki vuokrasi 100 kilometriä pitkän Northwest Parkway -tullitien 99 vuodeksi yksityisille sijoittajille vuonna 2007. Eräänä aamuna kaupunkilaiset lukivat lehdestä, että yksityinen tieyhtiö estää erään julkisen liikenneväylän parannustyöt, koska veisi asiakkaita heidän maksutieltään.

Denverin kaupunginjohtaja Frank McNulty nosti aluksi kovan metakan, kunnes hänelle valkeni, ettei hän ollut lukenut sopimusta kunnolla läpi.

Hän oli hyväksynyt kilpailemattomuusehdon. Sen perusteella kaupunki ei rakenna uusia teitä eikä korjaa vanhoja, jos julkisten liikenteen parantaminen saa autoilijoita siirtymään pois yksityiseltä moottoritieltä. Dannin myöntää, että tämä kuulostaa uskomattomalta.

”Sopimusten vaikeaselkoisuus on harkittua. Jopa oikeustieteen professorilla on vaikeuksia lukea niitä. Niissä on usein monta sataa sivua, joilla viitataan tämän tästä suureen määrään liitteenä oleviin asiakirjoihin. Sopimusten sivumäärää kasvattavat kuvaukset moninaisista korvaustapauksista, mutta niiden turvin pääomasijoittajat varmistavat, että he saavat odottamansa voitot.”

Dannin naurahtaa, että hän on ehkä ainut henkilö Yhdysvalloissa, joka on lukenut läpi kaikki sopimukset liitteineen.

Sijoittajien myyntipuheet kuulostavat houkuttelevilta rahapulassa olevien poliitikkojen korvissa: rahapiirit lupaavat järjestää heille varoja, jolla he voivat korjata ja uudistaa murentuvaa infrastruktuuria. Ne sitoutuvat myös siirtämään taloudellisen riskin veronmaksajilta yksityiselle yritykselle.

”Sijoittajien ideana on tehdä suuresta yleisöstä voittojensa takuumies. He hankkivat sopimuksilla itselleen sellaisen vallan, joka perinteisesti kuuluu julkiselle viranomaiselle”, kertoo Dannin.

”Sopimustekstit on piilotettu täyteen veronmaksajille tarkoitettuja kalliita ansoja. Pääomasijoittavat haluavat oikeuden saada korvauksia kaikista sellaisista julkisen viranomaisen tekemistä lainsäädännöllisistä, hallinnollisista ja oikeudellisista päätöksistä, jotka häiritsevät sen liiketoimia.”

Chicagon kaupunginjohtaja Richard M. Daley ajoi hirmuisella kiireellä vuonna 2008 päätöksen, jonka nojalla myytiin kaupungin parkkimittarien tuotot 75 vuodeksi eteenpäin Morgan Stanley pankin kokoamille sijoittajille. Poliitikot saivat kaksi päivää aikaa tutustua 279 sivuiseen sopimustekstiin, jota tuskin kukaan luki.

Kun sopimus oli allekirjoitettu, yllätyksiä alkoi tulla. Jos katuja joudutaan sulkemaan festivaalien ja kulkueiden tai korjaustöiden vuoksi, chicagolaisten veronmaksajien on korvattava saamatta jäänyt tulo Abu Dhabin valtiollisen öljyrahaston ja saksalaisen vakuutusyhtiö Alliazin yhteiselle parkkiyhtiölle. Tuhannet chicagolaiset tuskin olivat kuulleet kummastakaan, mutta silti he joutuvat maksamaan niille jokaisesta suljetusta parkkimittarista koko vuorokauden parkkimaksun eli 36 dollaria.

Chicago myi parkkimittarioikeudet halvalla, koska kaupunginjohtaja Daley ei pannut ketään laskemaan, kuinka monta 25 sentin kolikkoa kilahtaa niihin seuraavan 75 vuoden aikana. Uutistoimisto Bloomberg teki laskun ja kertoi, että parkkimittareihin pannaan 11,5 miljardia. Kauppahinta oli siitä jokseenkin tarkkaan yksi kymmenesosa eli 1,16 miljardia.

Professori Ellen Dannin kertoo, että kun Morgan Stanley -pankki kokosi pääomasijoittajien ryhmän, joka yritti ostaa 12,8 miljardilla dollarilla Pennsylvania Turnpike -moottoritiet, sopimusluonnoksessa oli määräys onnettomuustilanteita varten. Jos ambulanssit, raivausautot ja poliisit olisivat ”kohtuuttoman” pitkään onnettomuuspaikalla, yhteiskunnan piti korvata tiemaksujen menetys. Siitä mainitaan yhdellä sopimuksen 686 sivusta. Kauppa kaatui viime hetkellä julkiseen arvosteluun.

Dannin teki amerikkalaisen infrastruktuurin myynnistä tutkimuksen, jolla on paljon puhuva nimi: Mureneva infrastruktuuri , mureneva demokratia.