Tapahtuipa matkalla maailman kaivolle

Karri Kokko
Ulkomaat 31.10.2007 08:24

Yhdeksän miestä, yhdeksän naista ja työleiri Siperiassa. Raivaajanuoriso on taas löytänyt polun Baikalin rannoille.baikal

Teksti ja kuva Susan Heikkinen
(SK 43/2007)

Kun purot loppuvat, Igor Mihailovitš antaa käskyn. Vesi jaetaan. Janoisten taivaltajien on kaadettava juomapullojensa sisältö yhteen isoon pakkiin, ja siitä kaikki kahdeksantoista saavat koukata mukinsa puolilleen.

Vedenjakajallahan ollaankin. Illalla, kun on patikoitu Barguzin-vuorten yli, virrat yhtyvät meihin. Sitten niilläkin on matka Baikaliin.

Vesi pitää itse uomansa auki. Sen sijaan askelista on pulaa, puolensataa kilometriä ihmisen polkua uhkaa kasvaa umpeen. Siksi joka rinkan päälle on hihnoitettu oksasakset, kirves tai moottorisaha.

Kun on juotu, miehet nostavat taas selkäänsä 35 kiloa, naiset 25. Siperian syyskuinen helle ja seitsemän tuntia ylämäkeen ovat opettaneet, että se on paljon. Mutta vain miehet hikoavat. Naiset eivät koskaan hikoa, naiset hohtavat, valistaa britti Jessica.

Idjom! Let’s go! Jetzt gehen wir!

Mennään!

Bolšaja Baikalskaja Tropa. Suuri Baikalin polku. On huima ajatus luoda retkeilyreitti maailman runsasvetisimmän järven ympäri. Kuin rakentaisi polun Helsingistä Rovaniemelle ja takaisin.

Mutta järvi on myös planeetan vanhin, syvin ja merkillisin, joten polku houkuttelee taigalle talkoovoimaa ympäri maailman. Viidessä kesässä BBT-järjestön työleireillä on hikoillut tai hohtanut 2 300 vapaaehtoista, kolmasosa ulkomaalaisia. Polkua on rakennettu tai kunnostettu eri puolilla järveä yli 500 kilometriä.

Baikal on venäläisille sitä, mitä Grand Canyon on amerikkalaisille tai Punkaharju suomalaisille – kansallisylpeys. Jo 1916 tsaari vahvisti Venäjän ensimmäisen luonnonpuiston sen itärannalle. Baikalilta alkoi perestroikakin: 1950-luvulla sellutehtaita vastaan noussut kansanliike on tulkittu ensimmäiseksi kapinaksi neuvostovaltaa vastaan. Tehtaiden rakentamista se tosin ei pystynyt estämään. 1996 järvi julistettiin Unescon maailmanperintökohteeksi.

Rengasreitti on kohottava ajatus, vaikka Igor Mihailovitš murahtaakin, ettei yhtenäinen polku luonnonpuistojen läpi ole aivan realismia. Ja yli kolmesataa järveen laskevaa jokea tarkoittaisi yli kolmeasataa siltaa.

Ladna. Hyvä on. Hän joka henkilökohtaisesti puut meillekin silloiksi kaataa, olkoon realisti.
Korppi kurnahtaa, ensimmäinen puolen kilometrin savotta paukkuu. Leikkurit katkovat armotta kaiken kahden metrin säteellä polun urasta. Pihlajanvesat ja pihdantaimet, koivut ja villiruusut, urheat pikku sembrat ja kuusten naavasta raskaat aliset.

Moottorisahaprikaatit hoitelevat rannetta paksummat vastukset. Sahat ovat Igorien käsissä – toinen on työleiriläinen, fysiikanopiskelija Igor Gennadievitš Pietarista. Jos tapaa joskus Käkisalmen asemalla jäyhän punapartaisen jättiläisen rinkka selässään, se saattaa olla hän matkalla Karjalan metsiin kulkemaan.

Appalakkien retkeilyreiteillä Amerikassa taas saattaa nähdä Daniellen, joka nyt katselee kaatuvaa puuta kauempaa ja mutristaa huultaan turhautuneena. Venäjällä naisen paikka ei ole metsätöissä, jos riuskoja miehiäkin riittää.

Ei innokkaimmankaan.

Kolme vuosikymmentä sitten Baikal oli Suomessa kaikkien, tai ainakin työväenlaulajien huulilla. Muistatko Baikalin rannat, kysyivät kom-teatterilaiset 1973 Kaj Chydeniuksen sävelin ja Matti Rossin sanoin. Siperian luonto oli ihmeellinen, Magnitogorsk mahtava ja polkujaan samoavan raivaajanuorison pioneerihenki pyyteetön.

Seuraavana vuonna Baikalista puhui Brežnev. Puoluesihteeri julisti vuosisadan mahtipontisimman rakennusprojektin alkaneeksi: Baikaljärvi yhdistettäisiin Amur-jokeen 3 000 kilometriä pitkällä rautatiellä. Kymmenettuhannet hyvin koulutetut nuoret muuttivat vapaaehtoisesti rakennustöihin karuihin oloihin, joissa sosialistisen aatteen palo sitten monilta vuosien mittaan hiipuikin kyynisiksi kekäleiksi. BAM-rata valmistui innon, aatteen ja Neuvostoliiton muistomerkiksi vasta 1991.

Mikä aate meillä on? Mikä yhdistää amerikkalaista sellistilupausta, joka loukkasi sormensa ja ryhtyi opiskelemaan ympäristönsuojelua, sveitsiläistä ex-teurastajaa, joka kasvattaa kyyhkysiä, ja saksalais-venäläistä matemaatikkoa?

Ainakaan iltanuotiolla ei löydetä maailman lauluista yhtään, jonka kaikki osaisivat. Ratkaisu tulee Saksasta: rundgesang, jossa jokainen laulaa vuorollaan jotain soolona.

Kun tulee Igor Mihailovitšin vuoro, kuullaan Burjatian laulu, joka on kansallislauluksi harvinainen – uhoton. Burjatia on luonnonkaunis ”minun maani”, jolle laulussa toivotaan onnellisuutta. Ei kai siperialainen turhaan ole Venäjällä ystävällisen maineessa.

Igor nuoremman nauru jylisee parran päältä, ja liekkien loimussa hänen hahmonsa vaikuttaa yhä enemmän tsaarin henkivartijalta ellei itseltään pajariruhtinaalta, kunnes hän kahden kesken väläyttää ujon 22-vuotiaan hymyn.

Aiheesta lisää
Baikalin–Amurin rautatie (Wikipedia)