Tallinna hivuttautuu kohti merta

Ulkomaat 25.6.2013 10:00
Lentosatama on Tallinnan uusin matkailumagneetti. Kuva Andrei Chertkov.

Kalaranta näyttää koleassa viimassa hylätyltä kuin vanha rukkanen. Itäpuolella rohjottaa alennustilassaan Linnahall, jonka katolta Copterline lähti viimeiselle matkalleen. Lännessä synkistelevät Patarein vankilan kivimuurit.

Maailmanäären tunnelman rikkoo atleettinen uimari, joka turhia aikailematta kaapaisee vaatteet yltään ja syöksyy miehekkäästi karjahtaen veteen.

Totta, kesällä täällä varmaan vilisee uijia. Vesi on siihen kuulemma riittävän puhdasta.

Epävirallisesta uimarannasta on Raatihuoneentorille vain reilu kilometri. Jos kaupungin visiot toteutuvat, alueella on muutaman vuoden päästä huvivenesatama ja 80 000 kerrosneliötä: asuntoja, toimistoja, kauppoja ja kahviloita. Uusi kaupungintalokin nousisi tuohon, Vanhankaupungin ja Linnahallin väliin. Nyt siinä töröttää Statoilin bensa-asema.

2000-luvun alussa ranta-aluetta pidettiin niin periferisenä, että sinne suunniteltiin monikaistainen Pohjoisväyläksi kutsuttu ohiajotie. Pian kiinteistökehittäjien kiinnostus kuitenkin heräsi, ja syntyi uusi suunnitelma massiivisine rakennusoikeuksineen. Samalla heräsi alueen asukkaiden vastustus.

Kalarannan asemakaavaa on junnattu jo vuosikymmen. Kyse on pitkälti siitä kenen ehdoilla Tallinnan makoisin tonttimaa rakennetaan – tuleeko alueelle suljettuja eliittikortteleita vai kaiken kansan ranta.

Kriitikkojen eturintaman ovat muodostaneet Kalamajan asuinalueen asukkaat ja Viron arkkitehtiliitto. Niiden mielestä suunnittelu on ollut sumeaa ja kaavaa viety eteenpäin maanomistajien ja kiinteistökehittäjien ehdoilla. Ensimmäinen kaavaehdotus torpattiin 2008. Viime syksynä kaupunki esitti parannellun version. Ohiajotie on paperilla kaventunut tavalliseksi kaduksi, mutta vieläkään kaava ei kelvannut kalamajalaisille.

”Asemakaavan perusongelma on se, että se on tehty toisena aikakautena. Kymmenen vuotta sitten ei ollut kansalaiskiinnostusta eivätkä päättäjät ottaneet sitä huomioon. Asenteet ovat muuttuneet kaavaa nopeammin”, kiteyttää arkkitehti Toomas Paaver, yksi asukasyhdistyksen nokkamiehistä.

Hän näkee sielunsa silmin rannassa viihtyvät kaupunkilaiset, leveän promenadin ja jopa ulkoilmalavan.

Kaavaehdotuksen betonoidun laiturin sijaan ranta laskeutuisi sujuvasti maasta mereksi. Paaver viittilöi kohti kaava-alueeseen kuuluvaa Kalasataman allasta, se riittäisi hänen mielestään huviveneille.

Paaverin piirtämissä vaihtoehtoisissa luonnoksissa kevyttä liikennettä suositaan ja autot ohjataan muualle. Niissä näkyy myös yksisuuntainen Kalamajan ratikkareitti. Ja rannasta riittävän iso pala olisi yleisessä käytössä. Se on asukasliikkeelle kynnyskysymys.

”Keskustasta ei löydy tämän parempaa veden äärellä olevaa julkista tilaa.”

Keskusta painottuu pohjoiseen

Kaupunginarkkitehti Endrik Mänd kaipaa keskikaupunkiin nimenomaan enemmän mastoja ja pienveneitä. Helsinkiin verrattuna niitä näkee Tallinnassa vähän eikä vierasveneille ole tarpeeksi tilaa. Ja kumma kyllä, myös Mänd puhuu maan ja meren sujuvasta liitosta. Pieni uimarannan pätkä Kalarantaan toisin sanoen voisi jäädä, vaikkei keskustaan mitään Miami Beachia mahduteta.

Tallinnalla on rantaviivaa Piritalta Kakumäelle kaiken kaikkiaan 46,2 kilometriä, sopivasti maratonin verran. Sellainen siellä joskus voitaisiin Mändin mukaan juosta, jos Tallinnanlahtea kiertäisi yhtenäinen reitti.

Tulevasta rantapromenadista on toistaiseksi valmiina vasta Lentosataman osuus.

Kun Endrik Mänd aloitti virassaan 2007, hänen ensimmäinen tehtävänsä oli juuri kaupungin avaaminen merelle. Buumia seurasi lama, ja vauhdikas rakentaminen päättyi kuin seinään. Nyt pahimmasta on toivuttu.

Mänd arvioi rantarakentamisen muuttavan lähivuosina huomattavasti Tallinnan kuuluisaa kilohailipurkista tuttua siluettia. Keskusta on tähän asti paisunut kaupungin eteläpuolelle, nyt se alkaa painottua pohjoiseen.

Valmis kaavoitus on olemassa Amiraliteetinaltaan ja Noblessnerin sataman alueelle, ja tanskalaisen toimiston suunnittelemaa uutta raatihuonetta aletaan rakentaa heti kun siihen löydetään rahat.

Jos sopu löytyy, myös Kalarannan asemakaava hyväksytään vielä tänä vuonna. Seuraava askel olisi arkkitehtuurikilpailu, jonka kaupunginarkkitehti toivoo ratkaisevan kiistanalaiset solmukohdat.

Murheenkryynejä ovat edelleen Linnahall ja Patarei, jotka kahden ikäneidon tavoin odottavat rikasta kosijaa.

Mänd elättelee toivoa, että Linnahallin kaava nytkähtäsi eteenpäin lähikuukausina. Valtavaan rakennukseen saataisiin kauan kaivattu konferenssikeskus. Maanalainen jäähalli tosin muuttuu messutiloiksi, mutta Alla Pugasova voisi edelleen tulla esiintymään, sillä neuvostoarkkitehtuurin taidonnäyte suurine saleineen on suojelukohde.

Hieman kauemmas, Patarein ja Lentosataman taakse valtion maalle on kaavailtu muun muassa uutta oikeuspalatsia.

Tallinnan ja Helsingin pyörittelemä idea yhteisistä asuntomessuista koskisi myös ranta-aluetta. Jos hanke ottaa tulta, se voisi kaupunginarkkitehdin mukaan toteutua jo 2017. Mutta mitä ja minne, siitä hän ei vielä uskalla sanoa enempää.

Kansalaistoiminnan kasvulava

Kaupungin perspektiivistä kansalaisten tunteet lyövät välillä yli laidan. Endrik Mänd kuitenkin ymmärtää ihmisten intohimoja. Neuvostokaudella ranta oli joko teollisuuskäytössä tai kiellettyä raja-aluetta.

”Ihmisiltä leikattiin pääsy meren ääreen pitkäksi aikaa, mutta emotionaalinen tarve oli olemassa.”

Viron itsenäistyttyä ranta-alueet yksityistettiin, jälkikäteen ajatellen ehkä liiankin avokätisesti.

Kalarannan mahdollisuudet ja ylipäätään olemassaolo alkoivat valjeta tallinnalaisille vasta muutama vuosi sitten. Teollisuus ja satamat olivat väistyneet, mutta ranta oli yhä rujoa ei-kenenkään-maata, betonimöhkäleitä, murhaavannäköistä piikkilankaa ja kainaloihin kurottuvia pujopuskia.

Stalkermaiselle Vyöhykkeelle rohkenivat vain puliukot ja koirankusettajat. Täällä, rantaa myötäilleellä rautatiellä, Tarkovski tosiaan kuvasi 1979 suuren osan kulttielokuvastaan.

Yksi silmien aukaisija oli kulttuuripääkaupunkivuosi 2011, joka toi Kalarannan vaihtoehtoisia visiota esille konkreettisesti. Lift 11-festivaalin puitteissa rantapenkka puhdistettiin ja sinne luotiin kaupunkilaisille kesäinen olohuone.

2011-projektina valmistui myös Kultuurikilomeeter, matkustajasatamasta kohti Koplinniemeä luikerteleva kevyen liikenteen väylä.

Rannan ja vanhankaupungin väliin jää rautatieasema ja Kalamaja, Tallinnan upeimpiin ja yhtenäisimpiin kuuluva puutaloalue. Seudulle sikiää trendiravintoita ja designputiikkeja. Entisessä Kalininin tehtaassa toimii luovien alojen keskus.

Kalamajalaiset haluavat olla päättämässä, mitä heidän omille nurkilleen tulee, ja kaavan vastustus on ruokkinut aivan uudenlaista kansalaisaktiivisuutta. Nyt alueen asukasyhdistys Telliskivi Selts on odottavalla kannalla. Sekin haluaisi lopettaa väsyttävän kädenväännön.

Toomas Paaver toivoo, että vuosien kähinästä on ollut jotain hyötyä. Sitä hän ei kuitenkaan osaa sanoa, osallistuuko arkkitehtuurikilpailuun, kun sen aika koittaa.

”Kompromissin sanotaan tarkoittavan, että kaikki ovat tasapuolisesti tyytymättömiä, ja niin varmaan onkin, mutta kaupungin edustajana olen sitä mieltä, että olemme löytäneet tyydyttävän ratkaisun”, uskoo kaupunginarkkitehti Endrik Mänd.

Mänd myöntää, että osallistuvaa demokratiaa on vuosien varrella saatu opetella. Häntä on kyllästyttänyt kaupunkisuunnitteluvirastolle langennut epäkiitollinen välivouhkan rooli – maanomistajat ja asukkaat voisivat puhua toisilleen myös suoraan. Mutta nyt loppu häämöttää, ja Mänd on optimisti.

Joutomaan timantti

Tallinnan uusin matkailumagneetti Lentosatama symboloi koko ranta-alueen potentiaalista vetovoimaa.

Merimuseolle kuuluva liki satavuotias vesitasohalli avattiin vuosi sitten. Tähän mennessä siellä on käynyt 330 000 kävijää, vaikka paikkaan ei ole julkista liikennettä. Eikä oikeastaan kunnollista tietäkään.

Lentosataman markkinointipäällikkö Triin Visnapuu-Seppin oma ennuste oli yli puolta pienempi. Kävijöistä vähintään viidennes on suomalaisia.

Kolmikupolinen hallikokonaisuus rakennettiin vuosina 1916-1917 Nikolai II määräyksestä Tallinnan-Porkkalan linnoitetun puolustusaseman osaksi. Kuuluisan tanskalaisen Christiani & Nielsenin arkkitehtitoimiston suunnittelema rakennus oli parikymmentä vuotta aikaansa edellä.

”Lentosatama oli ensimmäinen näin suuri rautabetonikuorinen rakennus, jossa ei käytetty sisätukia. Se oli aikansa huippuarkkitehtuuria, yhtä ainutlaatuinen kuin Tallinnan Vanhakaupunki”, hehkuttaa Visnapuu-Sepp.

Maaliskuussa Lentosatamalle myönnettiin Europa Nostran Grand Prix eli Euroopan Unionin kulttuuriperintöpalkinto arvokohteen konservoinnista.

Visnapuu-Seppin mielestä olikin varsinainen ihme, että kurjassa kunnossa ollut rakennus pystyttiin pelastamaan.

1990-luvun alussa taivas kumotti kupolien läpi ja betoninkappaleet varisivat katosta. Tiloissa operoi epämääräinen venäläinen firma. Näihin omatekoisiin omistajiin presidentti Lennart Meri törmäsi halutessaan tutustua alueeseen. Konepistoolien ja haukkuvien koirien edessä tasavallan päämieskin joutui ottamaan pakkia.

Pitkä omaisuuskiista ratkesi lopulta vuonna 2006 valtion eduksi. Merimuseon laivat oli parkkeerattu laituriin jo ennen sitä, mutta hallien entisöintityöt pääsivät vauhtiin vasta 2010.

Kun Triin Visnapuu-Sepp ensimmäisenä työpäivänään reilut kolme vuotta sitten päätti vilkaista tulevaa projektiaan, taksikuskikaan ei tiennyt minne mennä. Tuiskun ja myrskyn keskellä Triin koki saapuneensa hylättyyn kaupunkiin.

Suomalaiset betoniasiantuntijat kävivät paikalla pudistelemassa päitään. He suosittelivat ratkaisuksi puskutraktoreita. Ohuimmillaan kupolit olivat hapertuneet viiden sentin paksuisiksi. Virolaisille urakka oli haaste sekä teknisesti että taloudellisesti.

”Oli aikamoista miettiä miten paras mahdollinen lopputulos saadaan halvalla”, Triin Visnapuu-Sepp sanoo.

Mutta kaikki onnistui paremmin kuin hyvin. Remontin ollessa lopuillaan myös kadoneiksi luullut piirokset löytyivät sattumalta tarttolaisesta arkistosta. Nyt ne näkyvät grafiikkana seinillä.

Arvokkaissa hangaareissa toimii maailman upeimpiin kuuluva merenkulkumuseo.

Yli 5000 neliön tila häkellyttää, etenkin kun kolmitasoiseen maailmaan astellaan salin halkaisevaa siltaa pitkin. Alhaalla törröttävät muinaislaivan kylkiluut, kattoon ripustetut lentokoneet leijuvat yläpuolella kuin lasten mobile. Huikaisevansinisen lattia muodostaa merenpohjan miinoineen ja kaloineen, ja valot heijastavat pintoihin veden väreilyä.

Tasatunnein sotilaskoneiden varjot lipuvat lintukallioita muistuttavia kupoleita pitkin. Kuuluu it-tykkien jyrinää, valojuovat välähtelevät. Äänimaisema on kuulemma vähän liiankin ärhäkkä nuorimmille kävijöille.

Rakennuksen tavoin uniikkeja ovat monet näyttelyesineet, kuten sukellusvene Lembit, joka köllii taianomaisesti ilmassa hallin itäseinustalla. Brittivalmisteinen, aikanaan ultramoderni alus hankittiin Viroon 1936, ja virolaiset järjestivät jopa kansalaiskeräyksen sen ostamiseksi. Lembit on pisimpään vesillä seilannut ja myös suurin sisätiloissa esillä oleva sukellusvene.

”Virolaisten lisäksi siihen suhtautuvat erityisellä hartaudella englantilaiset merimiehet,” kertoo Visnapuu-Sepp.

Lentosatama oli edelläkävijä syntyessään ja muuntuminen museoksi on toteutunut samassa innovatiivisessa hengessä. Merivesi lämmittää ja jäähdyttää 90 000 kuution tilat norjalaisilta kopioidulla idealla. Samaa tekniikkaa voisi Visnapuu-Seppin mielestä hyödyntää myös Kalarantaan syntyvällä uudella asuinalueella.

Katon valtavat propellerit eivät ole peräisin mistään jättiläiskoneesta – kuten usein luullaan – vaan niiden tarkoitus on kierrättää lämmintä ilmaa alas. Interaktiivisen pääsylipun avulla voi lähettää tietoja sähköpostiinsa.

Lentosatamaan Kulttuurikilometriä pitkin kävelevä ohittaa ensin rujoudessaan vaikuttavan Patarein vankilan. Kontrasti kunnostettuun kaunottareen on suuri.

”Patarei tukisi toiminnallisesti Lentosatamaa, jos sielläkin olisi kiinnostava museo”, haaveilee Visnapuu-Sepp.

Ei huono ajatus. Jo nyt Patareissa järjestetään opastettuja kierroksia. Se sopisi Neuvostoliiton ja Saksan miehitysajan kauhuista kertovaksi teemapuistoksi paremmin kuin nykyinen miehitysten museo.