”Suomi oli kuin hiiri kissan kynsissä”

Karri Kokko
Ulkomaat 25.1.2008 13:06

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet joutuvat täysin uuteen valoon, kun NKP:n ”superarkistot” avataan näinä päivinä. Näin väittää Anatoli Smirnov, 45. Hänen käsityksensä mukaan Moskova on ohjaillut Suomen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen mielin määrin.

Teksti Risto Repo, Moskova
(SK 8/1992)

Anatoli Smirnov mieltää itsensä katkeraa lääkettä syöttäväksi parantajaksi.

Hänen kauttaan paljastui, että NKP on rahoittanut miljoonien edestä kommunistisia ja eräitä muita liikkeitä ympäri maailmaa.

Juuri hän esitti Venäjän parlamentille, että NKP:n arkistot avattaisiin, kuten tällä viikolla tapahtui.

Pian häneltä ilmestyy väitöskirja, jolla hän lupaa romuttaa koko tähänastisen käsityksen Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista.

Politiikkaa verrataan usein shakkiin. Mutta shakissa ei tapahdu sitä, mitä joskus politiikassa: jokin nappuloista päättääkin yhtäkkiä lakata liikkumasta sääntöjen juuri sille määrittelemällä tavalla.

Anatoli Smirnov teki niin, ja koko peli meni sekaisin.

Totuuden hetki

Smirnovin totuuden hetki koitti viime elokuun 26. päivänä. Hänen esimiehensä Valentin Falin, NKP:n kansainvälisen osaston päällikkö, antoi tuolloin vallankaappauksen kaaduttua luotetulle alaiselleen käskyn tuhota aineisto, joka osoitti NKP:n maksaneen miljoonia dollareita veljespuolueille ympäri maailmaa.

Edellisenä päivänä oli tullut Venäjän presidentin Boris Jeltsinin päätös NKP:n omaisuuden, myös arkistojen, tilapäisestä takavarikoimisesta.

Muutamaa päivää aikaisemmin Smirnovin käsiin oli joutunut vihko, jota puolueohjeiden vastaisesti oli pidetty NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla. Siihen oli kirjattu, mitä kukin veljespuolue oli kulloinkin saanut. Vihko oli tekninen apuväline: uusien avunpyyntöjen tullessa siitä saatettiin tarkistaa, oliko sen tai tuon liikkeen vuoden rahoituskiintiö jo täynnä.

Smirnov tutustui vihkon sisältöön ja tajusi heti, että oli joutunut mahdottoman moraalisen ongelman eteen.

”Minä käsitin, minkälaisen salaisuuden olin saanut käsiini, ja että olin ainoa, joka voisi luovuttaa sen Venäjälle.”

Jos hän hävittäisi asiakirjan, kuten hänen puolue-esimiehensä vaati, NKP:n toiminnan tästä puolesta tuskin koskaan kuultaisiin mitään. Ne varsinaiset dokumentit, joita NKP:n rahaliikenteestä oli olemassa, olivat näet presidentin, pääsihteeri Mihail Gorbatshovin takana.

Smirnovin haltuun joutuneesta vihosta kävi ilmi, missä kyseiset kuitit (maksuista, maksujen vastaanottamisista jne.) olivat, ja millä koodilla ne oli arkistoitu. Jos vihko häviäisi, kaikki muukin voitaisiin hävittää.

Vihkon tuhoaminen olisi ollut myös ristiriidassa hänen valtiollisen esimiehensä, Jeltsinin päätöksen kanssa. Puolue taas itse oli jo aiemmin päättänyt saattaa oman toimintansa vastaamaan valtiollista laillisuutta.

Tämän tarinan kannalta tärkeää ei nyt ole, olisiko tieto puoluerahoista hävinnyt kokonaan, jos Smirnov olisi aineistonsa tuhonnut. Olennaista on, että hän koki, että totuus oli yhtäkkiä laskettu hänen, ja yksin hänen, hartioilleen.

Jo edellisenä päivänä, 25. elokuuta, hän oli mennyt Kremlin uuden komendantin toimistoon ja ilmoittanut, että hänellä on hallussaan NKP:n rahoja koskevaa aineistoa ja rahaa. Hän kävi myös Moskovan pormestarin toimistossa, tapasi Moskovan pääministerin ja KGB:n uuden päällikön Vadim Bakatinin apulaisen.

Kimmoke tähän käytökseen oli ollut, että saatuaan 23. elokuuta aineiston ensi kertaa käsiinsä, hän vasta silloin oli tajunnut, että NKP jakoi kansalta vietyä rahaa maailmalle, ei omia varojaan. Smirnov väittää valvoneensa koko seuraavan yön sen käsitettyään.

Ennen lopullista hävityskäskyä oli kuitenkin voimassa toisenlainen ohje: vihosta piti nyrhiä tukea saaneiden nimet pois, mutta säilyttää se muuten. Välittömästi kaappauksen jälkeen vielä uskottiin, että ehkä kaikki rauhoittuukin, ja tulisi taas tietää, mille liikkeille oli annettu ja kuinka paljon. Mutta vihkon siistiminen ehdittiin aloittaa, ja siksi sieltä puuttuu osa aivan viime vuosina rahoja saaneiden nimistä.

Varat Venäjälle

Kun 26. elokuuta kaikki oli ratkennut ja Falin antoi lopullisen tuhoamiskäskyn, Smirnov ei siis sitä totellut vaan luovutti puoluedokumentit Venäjän viranomaisten haltuun. Hän oli edellisvuoden helmikuussa saanut Falinilta myös nimenkirjoitusoikeuden salaiseen kansainväliseen rahastoon. Näin hän saattoi luovuttaa Venäjälle myös tämän rahaston tilillä olleet 11,5 miljoonaa dollaria, Washingtonissa jäädytettynä olleet, USA:n kommunistisen puolueen johtajalle Gus Hallille tarkoitetut 2 miljoonaa dollaria (Hall oli alkanut arvostella NKP:n johdon politiikkaa, siksi jäädytys) ja 600 000 dollaria käteisvaroja.

Hän antoi rahaliikennettä käsitelleen vihkon ja eräitä muita kuitteja entuudestaan tuntemalleen lehtimiehelle Aleksandr Jevlahoville. Tämä ei ensin uskonut Smirnovin tarinaa, mutta vakuututtuaan siitä hän alkoi julkaista puoluerahoja koskevia artikkeleita Rossija-viikkolehden palstoilla. Sieltä väitteet levisivät vähitellen muualle, myös maailmalle ja Suomeen.

Kuka ihmeen Smirnov?

Kuka on tällainen Smirnov, jonka historia on heittänyt ihmeteltäväksemme?

Insinöörikoulutuksen saaneesta urheilua harrastavasta nuorukaisesta tuli NKP:n Leningradin aluekomitean kansainvälisen osaston työntekijä vuonna 1976. Siellä hän työskenteli kymmenen vuotta, kunnes hänet pyydettiin Moskovaan.

Smirnov aloitti NKP:n Suomen-osastolla tammikuussa 1987. Hänet Moskovaan nostanut kansainvälisen osaston silloinen varajohtaja Vitali Shaposhnikov oli luvannut Smirnoville myöhemmin pääsyä Suomeen.

Mutta Suomeen lähtö lykkääntyi, Smirnovin oman käsityksen mukaan siksi, että hänellä oli erilainen käsitys suhtautumisesta Suomeen kuin esimiehillään.

Neuvostoliiton ulkoministeriöstä tarjottiin hänelle kuitenkin vuonna 1990 lähetystöneuvoksen paikkaa, jossa tehtävässä jo vuosia oli työskennellyt Valeri Dmitriev.

Kansainvälisen osaston päälliköksi tullut kansanedustaja ja Neuvostoliiton entinen Länsi-Saksan suurlähettiläs Valentin Falin lupasi silloin Smirnoville korkeaa virkaa NKP:n kansainväliseltä osastolta, Smirnovista tuli sen sihteeristön johtaja.

Näin Smirnovin käsien kautta alkoi kulkea paljon merkittävämpää aineistoa kuin konsanaan, jos hän olisi rajoittunut vain Suomeen. Hän valikoi osaltaan, mikä meni maailmalta Falinin luettavaksi, joka puolestaan valikoi, mikä meni Gorbatshoville asti.

Viime helmikuussa Falin antoi hänelle myös oikeuden kansainväliseen rahastoon. Hän tutustui sen käytön ”teknologiaan”, mutta ei käytännössä koskaan siirtänyt rahoja. Siksi hän yhä väittää, että hän ei ennen elokuun vallankaappausta ollut perillä siitä, kuinka mittavaa tukitoiminta oli, ja että sieltä ei jaeltukaan puolueen, vaan ”kansan” rahoja.

Arkistot

Smirnov on Leningradin päivistä lähtien ollut tekemisissä Suomen ja suomalaisten kanssa. Hän kuvaa nyt, kuinka hänen näkemyksensä alkoi erkaantua NKP:n kansainvälisen osaston Suomen-politiikkaa hallinneiden Shaposnikovin ja pitkäaikaisten työntekijöiden Vladimir Fjodorovin ja Stefan Smirnovin Suomi-näkemyksistä.

Smirnovilla oli – sanoo hän nyt – erilainen käsitys Suomeen suhtautumisesta yleensä ja kommunisteihin suhtautumisesta erikseen.

Ajattelun muutos tapahtui kuitenkin hitaasti, ja häntä jo aikaisemmin tavanneena väittäisin, että etenkin viime syksyn kehitys on sitä voimakkaasti vauhdittanut.

Hän tiivistää nykyisen näkemyksensä näin: ”Suomi on ollut kuin hiiri kissan kynsissä.” NKP:n kansainväliseltä osastolta olisi pidetty Suomea narujen päässä koko toisen maailmansodan jälkeinen aika.

”Siinä huoneessa (Fjodorovin ja Smirnovin työhuoneessa) oli koko Suomi.”

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen arkistojen avautuminen tiputtaa Smirnovin mukaan lopullisesti suomukset suomalaisten silmiltä. Hän uskoo, että moni suomalainen poliitikko joutuu arvioimaan suhteensa menneeseen uudelleen, ja että edessä on ”sensaatiota”, ”skandaaleja” ja ”pommeja”.

Smirnov tietää, mitä arkistoihin kätkeytyy. Hän tekee parhaillaan väitöskirjaa Suomen ulkopolitiikasta toisen maailmansodan jälkeen. Hänen aikoo kertoa, miten sitä johdettiin Neuvostoliitosta, NKP:sta. Hän sanoo käyttävänsä aineistoja, jotka koskaan ennen eivät ole olleet julkisuudessa.

”Yleisesti ottaen se (NKP:n arkisto) on Klondyke, sieltä löytyy kaikki, koska NKP:n arkistot käytännössä ovat yhtä kuin valtion arkistot, superarkistot. Sinne tuli informaatiota kaikilta hallinnon aloilta, ministeriöistä, ihmisiltä, KGB:stä, armeijasta, se käytti kaikkia näitä lähteitä maata hallitessaan.”

”Sieltä voidaan löytää myös aineistoa suhtautumisesta Suomeen.”

Koekenttä

Smirnov väittää, että vuodesta 1948 lähtien Suomi oli koekenttä, laboratorio ”neuvostoliittolaisesta tavasta suhtautua porvarillisiin maihin, ja on mielenkiintoista kuinka tuota työtä toteutettiin”.

Smirnovin mukaan Neuvostoliitto keräsi Suomesta ”totaalia informaatiota kaikista liikkeistä, ammattiliitoista, yrittäjistä, heidän suhtautumisestaan Neuvostoliittoon”.

”Kaikkea tätä aineistoa tutkittiin, ja sitten ryhdyttiin toimiin, joilla eristettiin Neuvostoliittoa arvostelevat poliitikot tai diskreditoitiin, kompromentoitiin heidät”.

”Siitä tulee hyvin vakavia paljastuksia.”

Hän näyttää dokumenttien listaa vuodelta 1952: se sisältää hakemistonimikkeinä aineistoja suomalaisten puolueiden ja ammattiliittojen kokouksista, ”suunnitelmat” niiden varalle, henkilökuvauksia (lyhyt ja pitkä versio) jne.

Ligatshovin suunnitelma

Se oli kylmän sodan aikaa, mutta suunnitelmallisuus ei vuosien saatossa Smirnovin mukaan suinkaan kaikonnut.

Kun NKP:n keskuskomitean kakkosmies Jegor Ligatshov kävi Suomessa vuonna 1986, tehtiin sen jälkeen erityinen monikohtainen suunnitelma ideologisen vaikutuksen tehostamisesta Suomessa.

Suunnitelma kattoi vuodet 1987, -88, ja -89. Se sisälsi esitykset siitä, minkälaisia kirjoja tuli painaa, mitä video-ohjelmia tuli tehdä, kuinka käyttää televisiota, miten työskennellä nuoriso- ja naisorganisaatioiden kanssa, miten ystävyysjärjestöjen tuli toimia.

”Kaikki oli siihen kirjoitettuna, ystävyysfestivaalit, naapurikaupungit, urheilujärjestöt, koululaiset, miten paikallisten puoluejärjestöjen tuli olla tekemisissä erityisesti terveiden voimien (Skpy:n) kanssa jne.”

Smirnov ei ihmettelisi, jos kyse olisi ollut Karjalasta tai Ukrainasta, ”mutta Suomi oli itsenäinen valtio”.

Samanlainen ohjelma oli tehty vain yhden toisen ulkomaan suhteen: Puolan, ja sekin oli Ligatshovin käsialaa.

Ohjelma hyväksyttiin marraskuun lopussa 1986, Ligatshovin Suomen matkan jälkeen. Smirnov lukee sen toteuttamisen osaksi muun muassa sen jälkeen ilmestyneet Suomea käsitelleet neuvostoliittolaiset historiantutkimukset.

”Päämääränä oli estää amerikkalaisen vaikutuksen pääsy Suomeen.” Smirnovin mukaan tuli ehkäistä Suomen liittyminen EY:hyn, rajoittaa puhetta Suomen puolueettomuudesta koska oli yya-sopimus jne.

Hänen puheistaan ei kuitenkaan käynyt täysin selväksi, oliko kyse Smirnovin dokumentteja koskevista tulkinnoista, vai siitä, että tavoitteet olisi myös noin avoimesti määritelty. Hän sanoi vain, että tältä osin arkistoissa on ”monia dokumentteja, joista tulee paljon ryminää”.

Suhde Koivistoon

Kekkosen sairastuttua NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla pidettiin neuvotteluja, joissa käsiteltiin Suomen tilannetta Kekkosen jälkeen. Smirnov sanoo muistikuviensa tuon ajan tapaamisista ja keskusteluista sekä ”eräistä dokumenteista” osoittavan, ettei ”Karjalainen muistelmissaan osu kauaksi totuudesta”.

Moskova halusi Smirnovin mukaan Koivistoa ”avoimemmasta” Karjalaisesta presidentin, ja Koiviston rasitteena oli myös, ettei hän käyttänyt viinaksia.

Smirnov sanoo nähneensä kymmenen vuotta sitten NKP:n työntekijän kirjoittaman numeroimattoman keskuskomitean muistion, jonka ajatuksena oli, että on parempi, että presidenttinä on tunnettu keskustalainen kaikkine puutteineen kuin ei-ymmärrettävä sosialidemokraatti, joka on hyvin varovainen ja ei-avoin, vilpillinen meidän kanssamme.

Smirnov ei tiedä, onko dokumentti säilytetty vai ei. Mutta hän tietää, että on ryhdytty toimenpiteisiin sen vuoksi, että joitakin muita dokumentteja on kadonnut: ”Ei ole lakia arkistoista, salassa pidettävästä.”

Smirnov sanoo aikovansa tarkastella maittemme välistä historiaa ”aivan uudesta näkökulmasta”, pyyhkiä siitä pois ”kaikki kliseet ja stereotyypit”.

Hän sanoo monen suomalaispoliitikon eläneen harhaisissa maailmoissa. ”Nyt kun NKP:n arkistot avautuvat, moni asia selviää, ja tällöin poliitikoilla on oikeus muuttaa käsityksensä.”

”Tiesikö esimerkiksi Kalevi Sorsa Suomeen kohdistuvan ideologisen työn suunnitelmasta? Ei tiennyt. Ja siellä on kuitenkin kaikki kirjoitettuna; kuinka ystävystyä, kenen kanssa, kenet valita mihinkin, että suhteita sosiaalidemokraatteihin on kehitettävä puoluelinjalla, samoin keskustalaisiin.”

Smirnovin mukaan myös NKP:n toiminta sinipunahallituksen muodostumisen aikoihin tulee julkisuuteen tultuaan ”olemaan tietenkin pommi lukemattomille poliitikoille”.

Hän kuvaa myös yksityiskohtaisesti, kuinka Moskovassa epäsuosiossa olleen Oiva Björkbackan valinta Suomi-Neuvostoliitto -seuran johtoon estettiin. Hän kertoo perusteilla olleen SKPy:n johdon salaisesta kokouksesta Leningradissa, jossa valmistauduttiin Skp:n hajoamiseen johtaneeseen edustajakokoukseen. Smirnovin mukaan Skp:n hajottaminen ”päätettiin rivikommunistien selän takana, johdossa”. Heti sen jälkeen myös rahavirrat olisivat olleet suurimmillaan.

Vastaavantapainen esimerkki aiemmilta vuosilta oli Smirnovin käsityksen mukaan TPSL:n perustaminen 1960-luvun alussa. Sillä tehtiin sosiaalidemokraateille selväksi, että ”on elettävä niin ja niin”.

Smirnovin mukaan NKP:n politiikalla oli kahdet kasvot: toiset näytettiin suomalaisille, toiset olivat todelliset kasvot, jotka ratkaisivat ”kenestä tehdään presidentti, kenestä pääministeri, kenestä ystävyysseuran johtaja, tai urheilujärjestön johtaja, ja jos jostakin ei pidetty, estettiin matkat tänne (Neuvostoliittoon)”.

Smirnov sanoo, että tuolloisen NKP:n Suomen osaston ”vihollinen numero yksi oli Arvo Aalto”.

”Fjodorovilla oli Aallosta olemassa paketti, johon oli kerätty kaikki hänen kielteiset lausuntonsa. Dmitriev keräsi kaiken talteen Suomessa. Aineisto annettiin (kansainvälisen osaston silloiselle johtajalla Boris) Ponomarjoville ja lopulta Gorbatshovillekin. Tämä on allekirjoittanut nähneensä materiaalin, jonka mukaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu työskentelee Suomen kommunistisessa puolueessa. Se oli paperin pääajatus.”

Suomalaiset

Jos joku suomalaispoliitikko on tavannut neuvostoliittolaista, onko siitä aina tehty raportti?

”Tietenkin”, Smirnov vastaa. On kuitenkin toinen asia, mitä näistä raporteista on päätynyt arkistoihin asti. ”Mutta tähänastisen perusteella vaikuttaa siltä, että arkistoissa on kaikki. On muistiinpanot tapaamisista, mitä se ja se poliitikko sanoi. On muistioita.”

Eikö Smirnov pelkää, että arkistojen avautuminen johtaa samanlaisiin murhenäytelmiin kuin Stasin arkistojen avautuminen Saksassa?

”Niin, ajattelen, että tehtiin tässä niin tai näin, ongelmia tulee, muistiinpanot keskusteluista ovat aina hyvin vakavia.”

Smirnov sanoo muistavansa hyvin keskustelut, joissa hän on itse ollut mukana. Suomesta keskusteluihin on ottanut osaa keskustapuolueen, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja kommunistien johtajia. Hän muistuttaa myös Esko Ahon ja Gennadi Janajevin tapaamisesta syksyllä 1990. Janajevia tapasivat tuolloin myös Matti Viialainen ja Esko-Juhani Tennilä.

”Kaikesta on muistiinpanot, ja tältä osin arkistot avautuvat.”

Smirnovin konnat

Smirnovin kirjan pääteemana on Suomen ulkopoliittisen päätöksentekomekanismin tutkiminen, kuinka siihen vaikuttivat Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja ”muut komponentit”, ja mikä oli NKP:n rooli. Kirja pyrkii selvittämään, kuinka NKP vaikutti Suomen politiikkaan kommunistien kautta, miten vaikutus ulotettiin sosiaalidemokraatteihin ja keskustalaisiin, ja sitä kautta ulkopoliittiseen päätöksentekoon. Erityisen tarkastelun kohteena on Ety-kokousten välinen aika, vuodet 1975–1990.

Smirnov on käynyt läpi NKP:n politbyroon Suomea koskevat salaiset päätökset, ”eikä niitä ole ihan vähän”.

”Suomi oli yksinkertaisesti Neuvostoliiton pihdeissä, se leikki sillä kuin kissa hiirellä.”

Smirnovin version konnat ovat erityisesti Fjodorov ja Dmitriev, jonka tehtävänä hänen mukaansa oli Suomessa panna päätökset toimeen.

Hän kuvaa kuinka vaikutusvalta vähitellen supistui. Lopulta jäljelle jäi vain ”Sinisalo, jonka kautta yritettiin rakentaa neuvostomielinen lobby Suomeen”. Smirnov näkee puoluerahojen ja Unkarin, Tshekkoslovakian ja Afganistanin miehitystä tukevat kannat toistensa loogisina edellytyksinä.

Luopio

Smirnov oli pakotettu astumaan julkisuuteen viime syksynä, kun Suomen Kuvalehden pääkirjoitus kertoi, että puolueaineistoja oli myyty. Kyse ei ollut Smirnovista, mutta myös hän joutui tutkimusten kohteeksi. Asia haudattiin nopeasti, mutta oli ehtinyt selvitä, kuka puoluepaljastusten takana todellisuudessa oli.

Monet hänet tunteneet, puoluekoneiston ulkopuolellakin olevat ovat tuominneet Smirnovin teon. ”Rahojen saajat ovat olleet ystäviämme, jotka hän nyt paljastaa. Kuka haluaa olla jatkossa Venäjän ystävä, jos vallan vaihtuessa entiset aina kavalletaan?”

Monet ovat arvioineet myös, että Smirnov päätti pelastaa oman nahkansa myymällä muut. Smirnov siirtyi näet lähes katkoksetta Venäjän ulkoministeriön hallinto- ja juridisen osaston johtoon (aluksi ei edes hänen työhuoneensa vaihtunut), samaan aikaan kun työttömyyden peikko uhkasi monia muita Smirnovia paljon vähemmän puolueeseen sidoksissa olleita virkamiehiä.

Harva myöskään uskoo, kuten Smirnov väittää, että hän ei olisi tiennyt puoluerahoista jo aikaisemmin.

Smirnov vastaa syytöksiin sanomalla, että jos hän olisi hävittänyt aineiston, kukaan ei olisi koskaan saanut tietää hänellä sitä edes olleen.

Hän pitää kiinni väitteestään, että rahoista hän ei aikaisemmin tiennyt. Kun hän kerran oli nähnyt koodieleen setelien hypistelystä, oli sitä selitetty, että se ja se ”tarvitsee erikoista paperilaatua” (”kahden hengen valtuuskunta” -ilmaisullekin oli Smirovin mukaan oma koodieleensä).

Henkilökohtainen käsitykseni on, ettei Smirnovin työnsaanti riippunut viime syksynä puoluepaljastuksista, hänelle tarjottiin useitakin vaihtoehtoja NKP:n lakkauttamisen jälkeen.

 Seurasin häntä läheltä myös vallankaappauksen päivinä, jolloin häntä oli kielletty sanomasta mitään muuta kuin virallinen totuus. Toisin kuin suomalaisessa julkisuudessakin on esitetty, hänen suhtautumisensa kaappaajiin oli tästä kiellosta huolimatta kielteinen. Se on dokumentoitukin: hän on yksi NKP:n sihteeristössä kirjoitetun kirjeen allekirjoittajista, jossa vaadittiin puoluejohdon vaihtamista sen junttaa myötäilevän kannan vuoksi. Kirje kirjoitettiin jo 20.elokuuta.

Suhde työtovereihin, Fjodoroviin ja Dmitrieviin sen sijaan voi olla monimutkaisempi juttu.

Smirnov itse sanoo ajatelleensa paljon luopuruutta niinä öinä, kun hän ratkaisunsa teki.

”Se oli tragedia, jonka elin läpi noina päivinä. Päätös dokumenttien luovuttamisesta oli henkilökohtainenkin tragediani, tiesin, että ne heilauttaisivat koko maailmaa, 98 asiakasta 80 maasta. Käsitin myös, että minua tullaan pitämään petturina.”

”Kyllä, minä olen petturi. Olen pettänyt politbyroon, minä olen pettänyt (Taisto) Sinisalon ja (Yrjö) Hakasen. Mutta minä en ole pettänyt kansaa. Minä olen palauttanut sille rahat, jotka siltä on viety. Siksi minä kehotan rahoja saaneiden puolueiden johtajia rehellisesti tunnustamaan, ja palauttamaan ne humanitaarisena apuna Venäjälle. Mielestäni nämä johtajat sitä paitsi ovat itse pettäneet johtamiensa puolueitten jäsenet, jotka eivät varmasti ole tienneet, että kyse on tällaisista summista.”

”Vaimo ja perhe ovat joutuneet kärsimään, on tullut uhkaussoittoja, oli se etsintä. No, on tullut kiitostakin. Ja yksi soittaja, tavallinen kansalainen ihmetteli miten olin niin typerä, etten häipynyt sen 600 000 dollarin kanssa.”

”Tohtorinväitöskirjastani tulee petos siitäkin, petos myytille suomalais-neuvostoliittolaisista suhteista. Taas olen petturi.”

”No, kaunis valhe vai katkera totuus? Parempi katkera totuus kuin kaunis valhe, sillä muuten me elämme valheessa. Parempi rakentaa suhteet rehellisesti, olla sekaantumatta toistemme asioihin.”

Mätä lauta

Anatoli Smirnovin käsitys Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ei ehkä ole niin uusi kuin hän itse uskoo, eikä ehkä niin yksiviivaisen tosikaan. Uutta kuitenkin on, että sen esittää Suomen asioiden kanssa paljon tekemisissä ollut, Venäjän hallinnossa tällä hetkellä vaikuttava korkea virkamies. Uutta on myös se, millaiseen materiaaliin hän näkemyksensä pohjaa.

Kysymyksiä varmasti syntyy, paitsi ehkä paljastuvista asiakirjoista, myös niiden tulkinnasta.

Smirnov itse on, niin uskon, vilpitön ja vakavissaan.

Mutta niin oli varmaan myös Valentin Falin, kun hän käski tuhota Pandoran lippaan avanneen vihkon suojatakseen veljespuolueita häpeältä. Vilpittömiä olivat varmaan myös ne puoluejohtajat, jotka vaikenivat, todennäköisesti lähinnä haluten suojata järjestöjään, työtovereitaan, ollakseen pettämättä.

Kaikki olivat omalta kannaltaan vilpittömiä ja kunnollisia, ja silti jokainen täydellisessä moraalisessa umpikujassa.

Sellaista se on, kun itse pelilauta on mätä.

Keskustelu