Rikos ja sovitus

Leena Kalliokoski
Ulkomaat 10.4.2007 12:17

Augustine Ruhigira tappoi naapureitaan Ruandan kansanmurhassa. Nyt hän on palannut uhriensa omaisten tuomittavaksi.

Teksti Hannu Pesonen, Gitwe
Kuvat Martti Lintunen
(SK 51-52/2005)

 

Viha, kiihko ja hulluus valtasivat Augustine Ruhigiran keväällä 1994. Hän liittyi kotikylässään Gitwessä miesjoukkoon, joka ryntäsi tappamaan »torakoita», tutsivähemmistöön kuuluvia naapureita sekä heidän suojelijoitaan.

Niin tekivät sadattuhannet muutkin Ruandan hutuenemmistöön kuuluvat kaikkialla maassa. Siihen heitä kehotti radio – aamusta iltaan. Sitä vaativat myös kylän, nuorisoliiton ja puolueen pomot.

Tietenkin he löysivät etsimänsä. Gitwessä kaikki tunsivat toisensa. Miesjoukko kierteli talosta taloon – tappoi, ryösti ja tuhosi. Uhreja kertyi yli kaksikymmentä.

Yksitoista ja puoli vuotta myöhemmin Ruhigira, hintelä keski-ikäinen mies, seisoo hiljaisen kansanjoukon edessä pienellä niittyaukiolla Gitwen kunnantalon vieressä.

On käynnistymässä kansantuomioistuimen, gacacan, istunto. Oman kylän väki langettaa Ruhigiralle pian tuomion osallisuudesta neljän eri murhajoukon tekoihin.

Kansanmurhassa tapettiin sadassa päivässä ainakin 800 000 ihmistä.

Tappajat riehuivat viidakkoveitsiä, keihäitä ja nuijia heiluttaen, mutta murha-aalto ei ollut silmitön. Se oli taitavasti johdettu, suunniteltu ja kiihotettu hanke, jossa hutujen äärikansallisia aineksia edustava MRND-puolue pyrki eroon yläluokaksi katsomistaan tutseista. Koska puolueella oli tiivis organisaatio joka kylässä, tappaminen alkoi kaikkialla lähes samanaikaisesti.

120 000 murhasyytettyä

Gitwe oli Ruanda pienoiskoossa. Kylän 3 000 asukkaasta tapettiin 658. Vain noin sata tutsia säilyi hengissä.

YK ja ulkomaailma seurasivat joukkoteurastusta sivusta. Se päättyi, kun Ugandasta edennyt tutsijohtoinen vapautusliike RPF valtasi heinäkuussa Ruandan, ajoi tappajakaartit maanpakoon Kongon puolelle ja alkoi vangita murhista epäiltyjä.

Siitä lähtien Ruandan täyteen ahdetuissa vankiloissa on lojunut 120 000 kansanmurhasta epäiltyä. He ovat turhaan odottaneet tapaustensa tutkimista. Virallinen oikeuslaitos ei ikinä ehdi käsittelemään heidän kohtaloaan. YK:n Ruandan sotarikostuomioistuin Tansanian Arushassa on antanut kymmenessä vuodessa vain 20 tuomiota.

Ruhigira pakeni Tansaniaan, mutta palasi vuonna 1996. Hänet passitettiin Kibungon lääninvankilaan.

»Sen jälkeen vain olin. Kukaan ei kuulustellut minua tai kertonut, koska jotain tapahtuu.»

Tilanne on sietämätön koko yhteiskunnalle. Ruanda päätti jo viisi vuotta sitten ratkaista ongelman perustamalla joka kylään ulottuvan perinteisten kansankäräjien verkoston, gacacan.

Gacaca-oikeudessa syytetyt viedään niihin kyliin, joissa he murhasivat ihmisiä. He kertovat kaikkien kuullen tarinansa. Uhrien omaiset ja muut silminnäkijät tuovat esiin oman näkemyksensä.

Palasista kootaan yhtenäinen kertomus. Lopulta kyläläisten keskuudestaan valitsemat tuomarit ja lautamiehet päättävät rangaistuksesta. Käräjöintiin on annettu aikaa ensi vuoden loppuun asti.

Tavoitteena sovinto

Gacaca tarkoittaa ruohonjuurta. Muinaiset kyläkäräjät keskittyivät sovittelemaan kiistoja ja löytämään niihin yhdessä ratkaisun.

»Nytkään päätavoite ei ole rangaistus, vaan tunnustus, anteeksianto ja sovinto», korostaa Telesfore Nyakarundi, Gitwen kylän gacaca-oikeuden tuomari.

Nyakarundi ja muut oikeuden jäsenet valmistautuvat istuntoon tyhjässä ja pimeässä luokkahuoneessa.

»Gacacan merkitys ruandalaisille on valtava. Me teimme kansanmurhan, joten vain me voimme ratkoa sen seuraukset. Se, ettei asioita ole selvitetty, on ongelma uhreille, tappajille ja molempien omaisille. Sovintotyö ja jälleenrakennus eivät edisty», Nyakarundi sanoo.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet gacaca-oikeuksia, koska tuomioita jakavat tutut kyläläiset, eikä syytetyillä ole puolustusasianajajaa. Järjestötkin ovat kuitenkin myöntäneet, ettei vaihtoehtoja ole – varsinkin kun käsittelyä loputtomasti odottavista vangeista arviolta viidesosa on syyttömiä.

Mutta miten estää oikeuden muuttumisen kostoksi?

»Menetin monia omaisiani. Sitä suurempi vastuu minulla on olla esimerkkinä. Olen siitä ylpeä. Ja kun kuulen syytetyn anovan anteeksiantoa tiedän, että se on sekä hänelle että minulle askel kohti toipumista», oikeuden jäsen Aloys Ndagijimana vastaa.

Todistajien ja syytettyjen kuuleminen alkoi kolme vuotta sitten. Gitwe on ensimmäisiä paikkoja, joissa gacaca on etenemässä ratkaisuvaiheeseen: tuomioihin.

Kammottava kertomus

Syytettyjen eteen kannetaan pöytä tuomareita varten. Pitkällä rahilla selin yleisöön istuvat kahdeksan miestä kavahtavat.

»Kunnioittakaamme uhrien muistoa hiljaisuudella», Nyakarundi aloittaa.

Minuutti on pitkä. Sitten on Ruhigiran tuomion hetki. Muut syytetyt marssitetaan pois.

Heistä suurin osa on tuotu suoraan vankilasta. Ruhigira on ensimmäisiä, jotka päästettiin vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Ehtona oli, että hän myönsi syyllisyytensä, pyysi anteeksi ja sitoutui saapumaan kansankäräjille.

Nyakarundi kertoo Ruhigiralle oikeudenkäynnin kulun ja sen, mitä tunnustuksesta seuraa. Hän saa lievemmän rangaistuksen niistä teoista, jotka on tunnustanut ja joita anoo anteeksi. Jos hän pimittää tapahtumia tai valehtelee, hänet voidaan tuomita myöhemmin.

»Kuulet pian omasta ja todistajien kertomuksista kootun yhteenvedon teoistasi. Oikeuden jäsenet ja yleisö kysyvät sinulta lisätietoja. Haluamme kuulla, hyväksytkö kertomuksen vai et. On kokonaan oma asiasi päättää, kannattaako tunnustaa vai ei», tuomari evästää.

Ruhigira myöntyy hiljaisella äänellä. Hyytävä kertaus alkaa.

»Kuuluin kyllä Nsagimanan tappaneeseen ryhmään. Otimme hänen rahansa, 9 000 frangia (20 euroa). Sain niistä tuhat. Otimme kolme lehmää, joista annoimme yhden lahjaksi niille, jotka tappoivat Kalisan. Sitten tuhosimme Tarangakamban talon. Vein sieltä kaksi aaltopeltilevyä. Se oli ensimmäinen ryhmä.»

Mikä oli osuutesi tekoihin?

»Jaan vastuun.»

»Myönnä ja hyväksy vain mitä teit, älä enempää!» Nyakarundi evästää.

Toinen ryhmä surmasi toistakymmentä ihmistä. Nyakarundi lukee heidän nimensä.

»Nuo ne olivat. Aiemmin en muistanut kaikkien nimiä.»

Kysymykset tarkentuvat. Missä he kuolivat? Miten? Ketkä osallistuivat tappamiseen? Kuka johti? Olivatko teot suunniteltuja?

Pomo käski tappamaan

Ruhigira on seissyt tuomarien edessä puolitoista tuntia. Kolmannen ryhmän tekoja käsiteltäessä hänen äänensä kohoaa.

»Tuo on väärin! En osallistunut Karushyan tappamiseen! Tiedän, että joku syyttää minua siitä, mutta olin silloin jo mennyt kotiin. Piiritimme talon, rikoimme ikkunat ja menimme sisään. Hänen vaimonsa oli tutsi, miestä emme löytäneet. Aloimme kiistellä, pitikö myös Karushya tappaa vai ei. Kyllästyin ja lähdin pois.»

Neljäs ryhmä tappoi Murakeyisonin perheen lapset.

Tapettiinko heidät kaikki yhtä aikaa?

»Kyllä. Neljä kuoli, vain yksi jäi henkiin.»

Ruhigiran ääntä tuskin kuulee. Vastapäisen penkin päässä istuva nainen katsoo häntä hievahtamatta. Didasiane Mukamungana oli lasten täti. Hänen miehensä, lankonsa, anoppinsa ja omat lapsensa tapettiin myöhemmin samana päivänä.

»Pomo käski. Hän sanoi, että etsimme tutseja ja että lapset suojelevat niitä. Hän iski ensin keihäällä, ja sitten muutkin aloittivat. Heitimme heidät viemärikaivoon. Yksi poika yritti karkuun, ja ystäväni Munyaneswa juoksi hänen peräänsä. Hän iski poikaa puukolla ja heitti sen jälkeen viemäriin. Poika eli vielä silloin.»

Minne ruumiit vietiin?

»Jätimme ne sinne. Myöhemmin päätimme, että ne pitäisi hakea pois.»

”Olen pahoillani”

Mukamungana yskäisee. Vieressä istuva Sophie Kantengwa tarttuu hänen käteensä. Hän on traumaneuvoja Luterilaisen Maailmanliiton sovintotyöohjelmassa, jota Suomen Kirkon Ulkomaanapu tukee.

Sihteeri Damasene Nyakinimba kirjoittaa ahkerasti. Tuuli lehteilee papereita. Tietokoneita ei ole, kaikki on kuulakärkikynän ja ruutupaperin varassa.

Haluatko kertoa vielä jotain?

»Kaksi asiaa. En ottanut Karushyan talolta rahaa, vaan radionauhurin. Ja neljännessä ryhmässä tapoimme erään karkuun yrittäneen miehen. Hän oli henkitoreissaan, koska häntä oli jo isketty keihäällä ja hakattu pahasti, joten kaverini iski hänet kuoliaaksi.»

Pitkä hiljaisuus.

Ruhigiran jalat pettävät. Hän lysähtää polvilleen tuomarien eteen.

»Anon anteeksiantoa. Olen hyvin pahoillani kaikesta. Toivon, että ymmärrätte.»

Nyakarundi kehottaa häntä nousemaan.

»Tuo ei ole tarpeen.»

Tuomiota luetaan kauan. Lopulta se tulee: seitsemän vuotta.

»Ja sen sinä olet jo istunut. Voit nyt mennä, mutta muista mitä olet luvannut. Ja muista, miksi sinut vapautetaan.»

Tappaja taas naapurissa

Kansankäräjillä tuomitaan syytettyjen valtava enemmistö, johtajiaan totelleet kansanmurhan sekatyöläiset. Käytännössä suurin osa syytetyistä vapautetaan, sillä he ovat istuneet vankiloissa yli enimmäisrangaistuksen, joka gacaca-tuomareilla on valta tuomita.

Näin tyydytetään sekä oikeuden vaatimukset että käytännön tarpeet. Syytettyjä on rangaistu, mutta he pääsevät taas yhteiskunnan jäseniksi.

Mutta yhteen kysymykseen ei edes gacaca osaa vastata. Kuinka Ruhigira saattoi yhtäkkiä ottaa keihään ja lähteä tappamaan Didasiane Mukamunganan sukulaisia, joiden kanssa hän oli elänyt sovussa ja jakanut usein ateriansakin?

»Hän oli hyvä naapuri, rauhallinen ja hiljainen. Meillä ei ollut koskaan mitään ongelmia. Sukujemme välillä oli avioliittojakin. Eniten sattuukin, etten voi vieläkään käsittää, miksi he tekivät tekonsa», Mukamungana sanoo.

Uhri ja tappaja ovat taas naapureita. He näkevät toisensa harva se päivä.

»Olemme jutelleet vain joutavanpäiväisiä. Mutta kun tänään kuulin hänen anovan sovintoa, voin antaa anteeksi. Ongelma ovat ne tappajat, jotka eivät ole tunnustaneet, ja jotka ovat yhä vapaalla jalalla.»

Neljää omaa lastaan ja kuutta orpoa huoltava leski on osallistunut kaikkiin Gitwessä käytyihin 51 gacaca-istuntoon.

»Pelot ja suru palaavat aina. Mutta totuuden on tultava esiin. Meille on jäänyt kaikesta niin sekava kuva. Uskon, että olemme oppineet, ettei Ruandaa saa päästää koskaan enää kokemaan samaa.»

Piinaavat muistot

Myös Ruhigira on istunnon jälkeen uupunut.

»Pysyin pystyssä vain, koska tiesin tekeväni oikein, kun tunnustin. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut uuden mahdollisuuden.»

Ruhigira ei itsekään ymmärrä, mitä hänen mielessään tapahtui huhtikuussa 1994.

»Ajattelen sitä jatkuvasti ja näen painajaisia. Haluaisin mennä kertomaan Didasianelle, mitä tunnen, mutta minulla ei ole rohkeutta. Nyt kun olen tunnustanut, teen sen jonain päivänä.»

Ruhigira tuntee syvää syyllisyyttä tilanteesta, johon hän saattoi vaimonsa ja neljä lastaan. Vaimo ei silti hylännyt, vaan toi ruokaa vankilaan kerran kuukaudessa.

»En ollut heille mallina enkä tukena. Kun vapauduin, kerroin sen. Olemme puhuneet paljon.»

Gitwessä vietettiin taannoin kansanmurhan vuosipäivää. Kesken menojen Ruhigira nousi ylös.

»Kerroin, mitä olin tehnyt ja pyysin kaikilta anteeksi. Eräs uhrimme tuli luokseni, halasi minua ja sanoi että hän ainakin antaa anteeksi», Ruhigira sanoo silmät kyynelissä.

»Jotain hirvittävän raskasta putosi sydämeltäni.»


Miljoonan ihmisen oikeus

Gacaca-käräjien urakka on kansainvälisesti ainutlaatuinen.

Istuntoihin osallistuu tuomareina, lautamiehinä, syytettyinä ja todistajina miljoona ihmistä. Niitä seuraa vielä suurempi määrä katsojia. Käytännössä yli puolet Ruandan aikuisväestöstä istuu ainakin kerran kansankäräjillä.

Ruandalaisilla käräjillä ei heitetä köyttä lähimmän oksan yli. Perusajatus on sama, jota Etelä-Afrikan rotuerotteluhallituksen ihmisoikeusrikoksia selvittänyt totuuskomissio noudatti: tärkeintä on saada selville, mitä on tapahtunut. Silloin sekä uhrien että syyllisten omaisten henkinen toipuminen ja sovintotyö voivat päästä käyntiin.

Tuomarien valtaa jakaa rangaistuksia on tiukasti rajattu. Jos syytetyt ovat tunnustaneet, he saavat 7-12 vuotta. Muut saavat 12-15 vuotta. Mikäli gacaca-tuomarit päättelevät, että syytetyn teot ovat niin vakavia, että ne ylittävät heidän tuomiovaltansa, he ohjaavat tapauksen korkeampaan tuomioistuimeen.

Arushan kansainväliseen oikeuteen päätyvät kansanmurhan aivot: suunnittelijat, kiihottajat ja johtajat. Ruandan virallinen oikeuslaitos tuomitsee heidän lähimmät alaisensa, jotka panivat käskyt täytäntöön.

Hallitus on hiljattain vapauttanut 36 000 kansanmurhasta vangittua ruandalaista, joista suurin osa on tunnustanut tekonsa. Heidät tuomitaan lähiaikoina kansankäräjillä. Joukkovapautus on Ruandan sovintotyön todellinen tulikoe.


Kommentti
Emme saa unohtaa

Viisi vuotta sitten vierailin vankilassa, jossa pidettiin tuhansia Ruandan kansanmurhasta epäiltyjä ihmisiä. Se oli kuin keskitysleiri (SK 5/2001).

Kukaan tapaamistani vangeista ei tiennyt, koska heitä syytettäisiin tai edes kuultaisiin.

Oli selvää, että tilanne oli kestämätön. Yhtä selvää se oli kylissä. Niissä rakennettiin uusia taloja ja raivattiin peltoja, mutta vankien ratkaisematon kohtalo piti sovintotyön ja henkisen toipumisen jäissä.

Gacacan tavoitteet voivat kuulostaa ihanteellisilta. Etelä-Afrikan totuuskomissio on kuitenkin osoittanut, että tuskallisten hirmutekojen käyminen avoimesti läpi on tervehtymisen ensi askel. Ei vain psykiatrintuolissa istuville potilaille, vaan myös kokonaisille kansakunnille.

Ruandassakin on mahdollisuus sovintoon. Köyhän kehitysmaan arkinen selviytymiskamppailu pakottaa nielemään vihan, samaan tapaan kuin Suomessakin viimeistään talvisodan alla oli seistävä samassa juoksuhaudassa.

Muutama vuosi ennen kansanmurhaa kuljin läpi Ruandan, kun raportoin SK:lle naapurimaan Burundin hutujen ja tutsien vihanpidosta. Se oli juuri johtanut yli 20 000 ihmisen silmittömään tappamiseen (SK 1/1989).

Ruandalaiset vakuuttivat silloin kuin yhdestä suusta, että samaa ei voi koskaan tapahtua heillä.

Anteeksianto ei saa tarkoittaa unohtamista.

Hannu Pesonen


Hannu Pesonen ja Martti Lintunen ovat kirjoittaneet Ruandan oikeudenkäynnistä kirjan, Tuomio ja Sovitus (Otava 2007)