Presidenttiehdokas Nicolas Sarkozy – yhä ”kärsivän Ranskan ja tavallisten ranskalaisten asialla”?

Ulkomaat 16.2.2012 11:22

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ilmoitti keskiviikkona asettuvansa uudelleen ehdolle kevään presidentinvaaleissa. Taistelusta tulee raskas – sosialistiehdokas Francois Hollande on mielipidemittauksissa selvästi Sarkozya edellä.

Ensimmäisen kautensa alussa vuonna 2007 Sarkozy julisti olevansa ”kärsivän Ranskan ja tavallisten ranskalaisten asialla”. Mutta millainen oli poliitikon tie maan johtoon?

Nicolas Sarkozyn kannattajat riemuitsivat UMP:n voitosta Salle Gaveaun konserttitiloissa Pariisissa 6. toukokuuta 2007. Kuva Domonique Facet / AFP / Lehtikuva.

”Olen kaikkien ranskalaisten presidentti”, Nicolas Sarkozy totesi puoli tuntia vaalien tuloksen julkistamisen jälkeen sunnuntai-iltana 6. toukokuuta 2007. Oikeistolaisen UMP-puolueen ehdokas sai vaalien toisella kierroksella 53 prosenttia äänistä, yli kaksi miljoonaa ääntä enemmän kuin sosialistien ehdokas Ségolène Royal.

”Kärsivän Ranskan” ja ”tavallisten ranskalaisten” asialla oleva Sarkozy juhli voittoaan illastamalla lähimpien ystäviensä seurassa hienossa Fouquet’n ravintolassa Champs-Elyséella kannattajien tanssiessa Concorden aukiolla. Illallisvieraisiin kuului muun muassa liian korkeaa veroprosenttia Sveitsiin paennut laulaja Johnny Halliday.

”Tavallisten ranskalaisten” suosikki hänkin.

Sarkozylle, 52, presidenttiys on parikymppisenä aloitetun määrätietoisen poliittisen uran täyttymys. Hänen kunnianhimoaan on mielellään selitelty lapsuuden traumoilla.

Unkarilaisen isän ja ranskalaisen äidin poika oli vanhempien erotessa parivuotias. Isä tapasi kolmea lastaan harvoin ja kieltäytyi tukemasta perhettään rahallisesti. Sarkozy on todennut, että hänet on kasvattanut Charles de Gaullea ihaileva isoisä. Hän on myös kertonut kärsineensä perheen vähävaraisuudesta varakkaassa kotikaupungissaan Neuillyssä.
Todellisuudessa menestyksen taustalla on pitkäjänteinen työ ja Sarkozyn ilmiömäinen kyky pudota aina jaloilleen.

Chiracin vastustajaksi

Nicolas Sarkozy aloitti poliittisen uransa oikeistolaisen RPR:n nuorisojaostossa. Hän vei Neuillyn pormestarin paikan vain 28-vuotiaana suoraan puolueen virallisen ehdokkaan Charles Pasquan nenän edestä.

Neuilly on yksi Ranskan rikkaimmista kunnista. Sen johdossa Sarkozy loi lämpimät suhteet kaupungin vaikutusvaltaisiin asukkaisiin. Talouselämän suuret nimet, kuten Martin Bouygues tai maailman johtavan ylellisyystuoteyhtymän LVMH:n johtaja Bernard Arnault, olivat esillä myös vaalikampanjassa. He olivat myös todistajina Sarkozyn avioituessa vaimonsa Cécilian kanssa 1996. Vaimolla on sittemmin ollut merkittävä rooli miehensä avustajana.

Ensimmäisen ministerin salkkunsa Sarkozy sai 1993 Edouard Balladurin johtamassa hallituksessa. Poliittinen ura sai tuulta purjeisiin mutta tyssähti presidentinvaaleihin 1995. Sarkozy asettui tukemaan Balladuria puolueen ehdokasta Jacques Chiracia vastaan. Se osoittautui virhelaskuksi: Chiracista tuli presidentti ja Sarkozy joutui vuosikausiksi paitsioon.

Sarkozy ei koskaan päässyt täysin eroon selkäänpuukottajan maineestaan – ei vaikka hänet valittiin RPR:n johtoon Philippe Séguinin kanssa 1997. Vuoden 1999 karvas tappio eurovaaleissa pakotti miehen uudelleen takavasemmalle, aina vuoden 2002 presidentinvaaleihin asti.

Tuolloin Sarkozy lunasti paikkansa hallituksessa olemalla yksi kantavista voimista uudelleen valituksi tulleen Chiracin kampanjassa. Miesten välit pysyivät kuitenkin jäätävän viileinä. Pääministerin paikasta haaveilleen Sarkozyn oli tyydyttävä sisäministeriöön.

Siitä alkoi Sarkozyn oma presidentinvaalikampanja. Hän ilmoitti 2003 ensimmäisen kerran julkisesti ”ajattelevansa ehdokkuutta”. Sisäministerinä hän loi tietoisesti kuvaa kurin ja järjestyksen palauttajasta ja vei parlamentissa läpi sisäistä turvallisuutta koskevan lain, joka loi uusia rikkeitä ja laajensi poliisin valtaoikeuksia.

Ihailtu ja vihattu ”Sarko”

Talousministeriössä Sarkozy yksityisti puhelinyhtiö France Télécomin ja kevensi rikkaimmilta perittävää omaisuusveroa. Jokainen liike sai palstatilaa lehdissä ja ”Sarkosta” alettiin puhua ”hyperaktiivisena” poliitikkona, joka herätti yhtä lailla voimakasta ihailua kuin voimakasta vihaakin.

Vuonna 2004 paikka UMP:ksi nimensä muuttaneen puolueen johdossa vapautui. Sarkozy käytti tilaisuuden hyväkseen, tuli valituksi reilun 85 prosentin äänimäärällä ja jätti hallituksen.

Vaalikoneisto oli valmis. Muutamassa kuukaudessa puolueen jäsenmäärä kasvoi 80 000:llä.

Sarkozy säilytti paikkansa puolueen johdossa palatessaan pariksi vuodeksi hallitukseen toukokuussa 2005, EU:n perustuslaista järjestetyn onnettoman kansanäänestyksen jälkeisessä hallitusremontissa. Päämininisterin paikkaa ei tuolloinkaan liiennyt – Chirac nimesi pestiin diplomaattina tunnetun Dominique de Villepinin. Sarkozy päätyi uudelleen sisäministeriöön ja jatkoi siitä, mihin oli jäänyt: siirtolaispolitiikkaa tuli tiukentaa, nuorisorikollisuutta oli vähennettävä, kuri ja järjestys palautettava lähiöihin.

Lähiönuoriso kuriin

Syksyn 2005 lähiömellakat eivät horjuttaneet Sarkozyn linjaa, vaikka osa kansasta vaatikin miehen päätä vadille. Parrasvaloissa viihtyvä, mediaa taitavasti hyödyntävä sisäministeri käänsi loppujen lopuksi palavien autojen kuvat edukseen: lähiönuoriso oli saatava kuriin, vaikka sitten voimakeinoin.

Samat teemat olivat etualalla myös tammikuussa virallisesti alkaneessa vaalikampanjassa. Sarkozy kosiskeli ujostelematta äärioikeiston kannattajia puhumalla ”siirtolaisasioiden ja kansallisen identiteetin ministeriöstä” ja julistamalla: ”Joko rakastat Ranskaa tai jätät sen.”

Samaan aikaan hän siteerasi ahkeraan vasemmiston historiallisia hahmoja, kuten Jean Jaurès’ta tai Léon Blumia, sosialistien paheksuessa äänekkäästi pyhäinhäväistystä.

Työn arvostuksen palauttaminen ja työttömyyden vähentäminen olivat toinen tärkeistä kampanjateemoista. Sarkozy haluaa vapauttaa ylityötunnit työnantajamaksuista ja luoda uuden työsopimusmallin, joka helpottaisi irtisanomista. Samalla hän julisti olevansa tavallisen duunarin asialla: tämän on ”voitava tehdä enemmän töitä, jotta voisi ansaita enemmän”.

Ristiriidat eivät pelota ”Sarkoa”, joka valitsi kampanjansa iskulauseeksi ”rauhallisen muutoksen”. Etäisyys Chiraciin koitui tällä kertaa miehen onneksi ja teki lauseesta uskottavan, vaikka hän olikin istuvan hallituksen edustaja.

Teksti Taina Tervonen.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 19/2007.