Pelin ja pelon poliitikot

Karri Kokko
Ulkomaat 25.1.2008 12:50

Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäiset näytteet entisen Neuvostoliiton salaisista Suomi-papereista (SK 14/1992).

Teksti Pekka Hyvärinen
(SK 14/1992)

Hajonneen Neuvostoliiton pesänjakajat ovat aloittaneet katkeran kamppailun lähihistorian teoista ja tulkinnoista.

Taistelun uhriksi uhkaa joutua jopa suurvallan viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov, jota syytetään yhteisten varojen kylvämisestä ulkomaisille veljespuolueille. Syyttäjällä on tiettävästi käytössään mm. asiakirjoja ja kuitteja NKP:n tuesta suomalaisille kommunisteille.

Suomi on myös muutoin ”viimeisen taiston” eturintamassa. Helsinki oli Moskovalle läntinen kotikenttä, jossa voitiin testata ylivaltapyrkimyksiä ilman häiriöitä.

Neuvostoliiton Suomen-suhteisiin perehtynyt Anatoli Smirnov joutui heti ”vanhan linjan” johtomiesten ryöpytettäväksi, kun hän vertasi tässä lehdessä Suomea hiireen, joka oli vuosikymmenet kissan, Neuvostoliiton, kynsissä.

Venäjän ulkoministeriön hallinto-osaston päälliköksi juuri nimitetty Smirnov haluaa nyt tuoda esiin lisätodisteita väitteittensä pohjaksi. Hän on antanut Suomen Kuvalehden käyttöön yhteenvedonomaisen tekstin pian valmistuvasta väitöskirjastaan sekä joukon kopioita asiakirjoista, joiden alkuperäiskappaleet ovat hajotetun NKP:n arkistossa.

Kun Venäjän johto ilmoitti runsas kuukausi sitten, että NKP:n valtavat arkistot avataan, Moskovasta tuli hetkessä läntisten kustantajien, lehtimiesten ja tutkijoiden Eldorado. Arkistorakennuksen aula täyttyi tiedonjanoisista, jotka rynnivät lukusaliin valmiina kaivamaan aineistoa Nopeaan Uutiseen, Syvälliseen Artikkeliin tai Veretseisauttavaan Tutkimukseen.

Useimmat pettyivät. Arkisto olikin avattu vain osittain.

NKP:n kansainvälisen osaston materiaali oli julistettu kokonaan salaiseksi. Poliittisen toimikunnan aineisto oli tiiviisti presidentti Boris Jeltsinin takana. Vuotta 1981 nuorempiin asiakirjoihin ei päässyt käsiksi, koska niitä ei ollut järjestetty. Sen sijaan vanhemmat paperit olivat vapaasti tutkittavissa edellyttäen, etteivät ne sisältäneet ulkopoliittisia tietoja.

Ainoat, joille kaikki ovet avautuivat, olivat amerikkalaisen Hoover-instituutin edustajat. He ovat ostaneet miljoonilla dollareilla oikeuden kopioida massoittain asiakirjoja. Tätä kautta mm. instituutin suomalainen tutkija, tohtori Hannu Rautkallio saa nähtäväkseen haluamiaan dokumentteja.

Kuka tahansa arkistossa kävijä voi kuitenkin pyytää esimerkiksi kansion NKP:n kansainvälisen osaston suhteista kapitalististen maiden kommunistisiin puolueisiin. Hänelle tuodaan kansio, jossa kerrotaan, mitä asiakirjoja arkistossa on.

Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtaja pyysi tällaisen kansion vuodelta 1981. Siinä listattiin 136 sivua asiakirjoja, joissa Tehtaankadun lähetystö tiedotti ”oikeistovoimien” tilasta Suomessa, keskusteluista Sdp:n, keskustapuolueen ja kokoomuksen edustajien kanssa sekä mm. nuorisoliikkeen tilasta. Skp:n ja lähetystön edustajien välisistä keskusteluista ennen neuvostokommunistien 26. puoluekokousta oli 201-sivuinen mappi. Lähetystön poliittinen arvio huhti–toukokuulta oli häkellyttävän laaja, 258 sivua.

Aineistoa siis on. Sitä vain ei pääse lukemaan.

Arkistoja ympäröivään muuriin on kuitenkin puhjennut Suomen mentävä aukko.

Smirnovin arkisto

Suomea koskevia asiakirjoja ei ole ainoastaan NKP:n ja presidentti Jeltsinin arkistoissa, vaan myös yksityisellä tutkijalla, Anatoli Smirnovilla.

Smirnov työskentelee Venäjän ulkoministeriössä. Hänet nimitettiin viime perjantaina hallinnollisen osaston päälliköksi. Alaisia on satamäärin.

Ensimmäisen kosketuksensa Suomen asioihin hän sai vuoden 1986 lopulla, jolloin hänet nimitettiin esittelijäksi sukunimikaimansa Stefan Smirnovin paikalle. Työpöytä oli legendaarisessa Suomi-huoneessa NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla. Huonetta isännöi Vladimir Fjodorov, joka oli luonut suunnattoman yhteysverkoston pienen läntisen naapurimaan hallitsemiseksi.

   Smirnov ei aina tullut erityisemmin toimeen Fjodorovin kanssa, mutta kummankin esimiehenä toimineeseen veteraanivirkamieheen Ivan Rozdoroshnyihin hänen suhteensa olivat hyvät. Pohjois-Euroopan päällikkö hyväksyi jopa sen, että nuori alainen valmisteli kandidaattityötä Arvo Aallon historiallisesta kompromissista. Smirnovin mukaan Rozdoroshnyi ja jopa Vadim Zagladin tunsivat sympatiaa Aallon ajatuksia kohtaan, kun taas Fjodoroville historiallinen kompromissi, kommunistien yhteistyö porvareiden kanssa, oli vieras ajatus.

   Mittava Suomi-arkisto oli Rozdoroshnyin hallussa. Kun hän jäi eläkkeelle vuonna 1988, hän luovutti asiakirjat Smirnoville, jota piti hengenheimolaisenaan. Valtaosa dokumenteista on kopioita, joiden alkuperäiskappaleet ovat salaisiksi julistettuina NKP:n arkistossa. Lisäksi Smirnovilla on muuta kautta hänelle kulkeutunutta aineistoa.

   Smirnov kirjoittaa väitöskirjaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Työ on jatkunut puolitoista vuotta ja valmista tekstiä on noin 140 sivua. Väitöskirja on politologiaa, ei historiatiedettä. Hän haluaa selvittää, mikä on ollut NKP:n vaikutus Suomen puolue- ja ulkopolitiikkaan.

Taistelu totuudesta

Smirnov antoi Suomen Kuvalehdelle helmikuussa haastattelun, jossa hän arvioi, että neuvostokommunistit ohjasivat koko suomalaista puolue-elämää. Smirnovin mielestä maiden välillä vallitsi kissan ja hiiren suhde.

   Haastattelu ja samoihin aikoihin ajoittunut tieto NKP:n arkistojen avaamisesta kuohuttivat mieliä Helsingissä ja Moskovassa. Venäjän uusi Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin täydensi Smirnovin sanaleikkiä ja vertasi Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta Tomin ja Jerryn sarjakuvaleikkeihin. ”Hiiri oli usein kissaa ovelampi”, Derjabin lisäsi.

   Myös vastustajat ryntäsivät esiin. Vladimir Fjodorov kirjoitti nipun vastineita suomalaisiin lehtiin. Niitä julkaisivat Helsingin Sanomat, Nykypäivä, Suomen Kuvalehti ja tietenkin Tiedonantaja. Entisellä kotikentällään operoinut Fjodorov leimasi Smirnovin väitteet perusteettomiksi. Taustatukea hän sai viimeisiltä suomalaisilta kommunisteilta ja joiltakin keskustalaisilta kirjoittajilta. Tarkoituksena oli vakuutella, ettei Smirnov ole vakavasti otettava henkilö. Yksityiskeskusteluissa ripitettiin myös Suomen Kuvalehteä, joka oli rohjennut julkaista entisille tovereilleen kiusalliseksi käyneen ex-kommunistin, Moskovan-kirjeenvaihtajansa Risto Revon tekstejä.

   Kamppailu NKP:n stalinistisesta perinnöstä oli näin ulottunut Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden lähihistoriaan.

Tutkijan lähtökohdat

Smirnov perustelee toimintaansa poliittisesti ja moraalisesti. Hän sanoo, että Neuvostoliitossa ja Venäjällä on arvioitu uudelleen suurvallan politiikka Unkarissa, Tshekkoslovakiassa ja Afganistanissa, mutta ei Suomen-politiikkaa, jossa kuitenkin ilmenevät samat ”imperiumipyrkimykset”.

   ”Vielä vuosi sitten tällainen tutkimus olisi ollut mahdoton, koska NKP ja KGB edelleen toimivat. Juuri niiden linnakkeissa, Vanhalla aukiolla ja Lubljankassa, säilytettiin neuvostoliittolaisen ideologisen messianismin kaikkein suurimpia salaisuuksia”, Smirnov kirjoittaa Suomen Kuvalehdelle väitöskirjastaan laatimassaan ennakkotekstissä.

   ”Jälkikommunistinen Venäjä arvioi uudelleen Neuvostoliiton ulkopoliittista perintöä. Nyt pyritään objektiivisesti, asiakirjojen avulla täyttämään historian niinsanottuja valkoisia läikkiä. Ne ovat informaatiovajetta, eräänlainen tutkijan aids. Sen taudin virus iski moneen neuvostotiedemieheen, jotka elivät epädemokraattisessa järjestelmässä. Heidän johtajansa salasivat kansaltaan totuuden, koska sen tietäminen olisi saattanut viedä johtajilta vallan. Tämän johdosta tosiasioita, jotka olisivat olleet kiusallisia vallankäyttäjille, ei yksinkertaisesti tutkittu.”, Smirnov jatkaa, ja kuittaa:

   ”Suomen suunnalla koskemattomien teemojen joukossa olivat pitkään mm. ne vaikuttimet, joiden pohjalta Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden. Vasta glasnost mahdollisti niiden käsittelyn. Sen sijaan edes Gorbatshovin aikana hampaat eivät vielä pystyneet kaikkiin muihin aihealueisiin, esimerkiksi Terijoen hallitukseen, yya-sopimukseen, yöpakkasiin, noottikriisiin tai sen tutkimiseen, miten NKP vaikutti Suomen puolueiden kehitykseen.”

Ensimmäiset asiakirjat

Suomen Kuvalehden kirjeenvaihtaja Risto Repo on tavannut Smirnovin viime viikkoina useita kertoja. Tapaamisissa on varmistunut, että Smirnovilla todellakin on runsaasti aineistoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista sotien jälkeiseltä ajalta.

    Smirnov vakuutti Revolle, ettei hän halua kirjallaan vahingoittaa ketään suomalaista poliitikkoa. Asiakirjat ovat vain välikappaleita, joiden avulla hän aikoo osoittaa, miten suomalaiset puoluejohtajat neuvottelivat NKP:n edustajien kanssa jäsenistönsä selän takana ja alkoivat ratkoa jopa keskinäisiä suhteitaan itänaapurin kautta. Näin NKP muovasi suomalaista puoluelaitosta totalitaariseen suuntaan.

    Henkilöt tulevat silti jo tässä artikkelissa ja myöhemmin Smirnovin väitöskirjassa esille omilla nimillään. Asiakirjoista saa käsityksen siitä, millaisena Suomen poliittinen elämä Moskovassa käsitettiin. Mekanismi varmistuu, jos kohta yksityiskohtiin on pakko suhtautua varauksin.

    Kun Fjodorovin vastahyökkäys alkoi, Smirnov ryhtyi miettimään uudelleen suhdettaan suomalaiseen julkisuuteen. Hän ymmärsi, että väitteiden tueksi on esitettävä vakuuttava näyttö.

    Tässä lehdessä lähdettiin siitä, että julkaistavan asiakirjavalikoiman olisi oltava edustava. Sen olisi katettava pitkä ajanjakso, puoluekenttä laidasta laitaan, henkilöitä olisi oltava useita eri puolueista ja julkaistavien näytteiden olisi annettava tasapainoinen kuva koko aineistosta.

    Lehden ehdot näyttivät täyttyvän, kun Smirnov lopulta toimitti käyttöömme yhteenvedonomaisen tekstin väitöskirjatyöstään ja liitti mukaan kymmenkunta asiakirjaa. Tekstiä on suoraan lainattu ja referoitu tässä artikkelikokonaisuudessa.

Vanhoja jermuja ja uusia löytöjä

Poliittisesti vaarattomimmatkin asiakirjat vahvistavat, miten täydellisesti Suomen asioita seurattiin. Raportointi oli aukotonta.

   Esimerkeiksi valvonnasta soveltuvat vaikkapa täydelliset listat Sdp:n vuoden 1960 puoluekokouksen osanottajista. Suomenkielinen luettelo on päivätty 24.3. Listalla on edustajan nimi, ammatti ja luonnehdinta henkilöstä. Edustajia kuvataan lyhyillä ilmaisuilla: ”Puoluelinjan kannattaja”, ”Puolueen nykyjohdon kannattaja”, ”Joku uusi löytö”, ”Lindforssilainen”, ”Ei tunneta paikallisen puolueväen keskuudessa”…

   Ennen kuin näin pitkälle oli päästy, oli tehty poliittisia arvioita piireittäin ja kunnittain. Esimerkiksi Joensuun piiristä tiedettiin, että Pankakoskelle tuli 160 vuosikertaa Päivän Sanomia, kun taas Lieksan ympäristön ”vanhat jermut” olivat kaikki ”leskisläisiä”. Joensuussa kannatuksen arvioitiin jakautuvan kahtia, mutta opposition voimana oli tuottoisa ”Niinivaaran huvipuiston lava”. Pyhäselän valtuustoedustajan kerrotaan loikanneen Vennamon leiriin, mutta hän olikin ”paljastunut huonoksi työväen asianajajaksi”.

   Papereista ei ilmene, kuka ne oli laatinut, mutta me-muodosta voi arvailla, että laatija oli suomalainen kommunisti.

Aarre Simonen tapaa Brezhnevin

Sdp:n hajaannuksen ajoilta löytyy painavampikin asiakirja. Siinä kuvataan neuvottelua, jossa Aarre Simonen ja muut TPSL:n johtajat tapasivat Leonid Brezhnevin ja Juri Andropovin 5. syyskuuta 1964.

   Neuvottelun alussa Simonen muistuttaa TPSL:n synnystä sen jälkeen, kun Väinö Tanner oli valittu Sdp:n puheenjohtajaksi 1957.

   Koko toimintamme ajan olemme saaneet apua Neuvostoliitolta ja olemme kiitollisia siitä, Simonen vuodattaa.

   Meidän pääaseemme on ulkopolitiikka, hän jatkaa.

   Se on hidas, mutta luotettava ase…Mielestäni on jatkettava oikeistolaisten sosiaalidemokraattien eristämistä… Näyttäisi siltä, että teidän puoleltanne olisi hyödyllistä puhua ja kirjoittaa siitä, julkaista artikkeleita Tannerin-Leskisen politiikan tuomitsemiseksi…Teidän apunne saattaisi olla toimiva, sillä Suomen sosiaalidemokratian tulevaisuuden avaimet ovat täällä Moskovassa…Suomen poliittisten voimien tulisi tietää teidän kielteinen asenteenne Sdp:hen.

   Tähän Brezhnev:

   Meidän politiikassamme ei ole tapahtunut mitään muutosta suhteessa Sdp:hen. Meidän on mahdollista esiintyä niin lehdistössä kuin radiolähetyksissäkin tässä kysymyksessä.

   Simonen jatkaa:

   Kysymys on todellisesta suhtautumisesta, on vain lisättävä öljyä tuleen!

   Vuosi myöhemmin, kun Simonen oli parantolahoidossa Moskovassa, hän tapasi mm. Nikolai Podgornyin. Suomalaispoliitikko menee suoraan asiaan:

   Vaaleihin on enää 14 kuukautta. Liitolle niissä on kysymys tosiasiallisesti elämästä ja kuolemasta.

   Ratkaisevaa on Liiton aineellinen tilanne. Meidän pyyntöömme aineellisesta lisäavusta vastattiin valitettavasti kielteisesti. Pyydämme hartaasti, että tutkisitte uudelleen tätä kysymystä, sillä vain lisäavun turvin kykenemme suunnittelemaan vaalikampanjan toteuttamista.

   Ja näin Podgornyi vastaa:

   Me tulemme osoittamaan Liitolle apua sen työssä parlamenttivaalien alla. Mitä tulee teidän pyyntöönne aineellisesta lisäavusta, haluaisin sanoa, että tätä pyyntöä tullaan käsittelemään NKP:n keskuskomitean puhemiehistössä. Ehkä ei onnistu antaa apua niissä mittasuhteissa kuin aikaisemmin, mutta tarkkaavaisesti tutkimme asiaa.

Sundqvist Moskovassa

Smirnov uskoo, että NKP teki kaikkensa, jotta suomalaisten sosiaalidemokraattien politiikka saataisiin palvelemaan Moskovan tarpeita. Ajan henki leijuukin voimakkaana muistiossa vuoden 1974 lokakuulta, jossa kerrotaan silloisen ministerin Ulf Sundqvistin ja Sdp:n kansainvälisen osaston päällikön Paavo Lipposen käynnistä NKP:n kansainvälisen osaston varajohtajan Vitali Shaposhnikovin luona.

   U. Sundqvist ja P. Lipponen, jotka osallistuivat Maailman rauhanvoimien kongressiin, antoivat myönteisen arvion kongressin työstä ja panivat merkille sen monipuolisen ja huolellisen valmistelun, muistio alkaa, ja jatkuu:

   L.I. Brezhnevin puhe, he sanoivat, teki meihin lähtemättömän vaikutuksen, siinä esitettiin todellinen rauhaarakastavien voimien ohjelma.

   Vieraat olivat Moskovassa parantelemassa puoluesuhteita.

   Heille vahvistettiin, että NKP on periaatteellisesti näiden yhteyksien kehittämisen kannalla…Samalla heille todettiin, että Sdp:n politiikassa useissa kohdin viime aikoina herättää huomiota se, miten monissa kysymyksissä se on ristiriidassa Sdp:n johtajien aikoinaan esittämien lausuntojen kanssa.

   Tämän jälkeen isännät suomivat nuoria suomalaisia siitä, että yhteistyöneuvottelut Skp:n kanssa on keskeytetty, että ammattiliitoissa toimivia kommunisteja, rauhanliikettä ja muita joukkojärjestöjä vastaan hyökätään avoimesti, että sosiaalidemokraattien lehdissä esiintyy antikommunismia ja neuvostovastaisuutta, että Sdp:n rooli EEC-vapaakauppasopimusta solmittaessa oli niin keskeinen…

   Sundqvist ja Lipponen eivät suinkaan kiistäneet isäntien moitteita:

   He myönsivät näiden piirteiden olemassaolon puolueen toiminnassa, mutta vetosivat objektiivisiin olosuhteisiin, joissa puolue elää. Sdp:n johto, Sundqvist sanoi, tuomitsee Leinon muistelmien julkaisemisen sekä eräät lehdistössä esiintyneet neuvostovastaiset aineistot, mutta sillä ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuuksia estää niitä oikeistolaisten vahvojen asemien vuoksi.