Pariisin barrikadeilla ja kyynelkaasussa

kirjallisuus
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirjailija Armas J. Pulla vieraili Pariisissa opiskelijalevottomuuksien alkaessa. Pullan matkakertomuksesta (SK 22/1968) selviää, kuinka eri tavoin suurkaupungin asukkaat suhtautuivat mekkaloiviin opiskelijoihin.

Suomalainen kirjailija Armas J. Pulla vietti kaksi viikkoa Pariisissa keväällä 1968. Vallankumouksen merkit olivat jo ilmassa, ja Pulla seurasi niitä Latinalaiskortteleissa sijaitsevan hotellinsa ikkunasta.

“Ei tarvinnut olla lainkaan tarkkasilmäisnen todetakseen, että levottomuuksia oli tulossa”, Pulla kirjoitti. “Boulevard St. Germainilla, raivokkaasti elehtivän Dantonin patsaan vaiheilla saattoi seisoa tusinankin verran suuria poliisibusseja, ja kun konepistoolein aseistautuneet kypäräpäiset poliisit sitten asettuivat ketjuun Place de la Sorbonnelle ja estivät yliopplaiden pääsyn opinahjoonsa, olin vakuuttunut, että jotain merkittävää tapahtuisi.”

Pullan arvelu kävi toteen: “Melu ja meteli kadulla kiihtyi ja lisäytyi hetki hetkeltä. Puolen yön jälkeen kuulin se seasta jan läpi outoa pauketta ja jyskettä, ja kun avasin ikkunani, koin historiallisen hetken: näin omin silmin, miten barrikadia rakennetaan!”

Näky toi Pullan mieleen Delacroix’n kuulun maalauksen “Vapauden hengetär barrikadeilla”.

“Näittenkin baarrikadin rakantajain johtajana oli nuori nainen, hänen rintansa toisin olleet paljaat, niin kuin Delacroix’n hengettären, mutta reitensä kyllä, sillä hänellä oli vallan miniminihame.”

Opiskelijoiden mellakointiin suhtauduttiin Pariisissa eri tavoin riippuen siitä, kuinka läheltä tapahtumat koskettivat itse kunkin elämää.

“Kesken tämän rähisevän ja räyhäävän rakentamisen ilmestyi Rue de Condén kulmauksen takaa vanha pariskunta, hiljaa ja tyynesti asteleva pari, jolla oli mukanaan ylen lihava, lylleröiden kävelevä koira. He kaikki kuuluivat aivan toiseen kerrostumaan kuin ylioppilaat, ja siksi barrikadi ja sitä ympäröivä melske ei liikuttanut heitä vähääkään. He sivuuttivat sen arvokkaasti luomatta siihen silmäystäkään, ja ylioppilaat lopettivat pieneksi hetkeksi rähinän ja paukutuksen. ‘Tästä näin, madame!’ sanoi joku heistä kohteliaasti vanhalle rouvalle ja siirsi muuatta lankkua syrjemmäksi. Sitten rakentamisen melske alkoi uudestaan. “

Seuraavaksi näyttämölle ilmestyi barrikadiin käytettyjen rakennustarvikkeiden omistaja, jota opiskelijoiden asia ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa.

“Hän oli suuri, lihava mies, joka – nähtyään, mitä hänen rakennustarvikevarastolleen oli tapahtunut – joutui raivon valtaan. Menoten ja metelöiden hän kiskaisi barrikadista jonkin lankun ja kantoi sen takaisin aitaukseensa ja tuli sitten lisää hakemaan. Ylioppilaat piirittivät hänet, heidän »hengettärensä» puhui hänelle kiihkeästi, mutta hän sysäsi tytön syrjään ja jatkoi barrrkadin purkamista. Ja nyt alkoi melkein koomillinen näytelmä: ylioppilaat kantoivat barrikadiin tavaraa ja lihava mies kantoi, sitä pois, mutta yksikään ei tehnyt elettäkään häntä siitä estäkseen…”

Kun Pulla seuraavana aamuna poistui hotellistaan, tilanne kaduilla oli rauhoittunut, ja rakennustarvikevaraston omistaja oli hyvää vauhtia purkamassa barrikadia.

“Ajatelkaahan, monsieur, he pyysivät minua ymmärtämään, että he taistelevat paremman tulevaisuuden puolesta ja että minun pitäisi käsittää kunniaksi se, että he rakentavat barrikadin MINUN lankuistani ja kivistäni. Ja piru, sanoin minä, MINUN tulevaisuuteni on näissä kivissä ja lankuissa, ja kunnialla, jota minulle tarjoatte, ei ole mitään arvoa, mutta tavaroitteni arvon tunnen täsmälleen!” mies selitti.

Muuatta Pullan jututtamaa poliisia ihmetytti, mistä ylioppilaat “aivan yht’äkkiä saivat käyttöönsä jopa ilmaporia ja niillä työskentelemään pystyviä miehiä … Eikä ansoituksen ja Molotovin coctailien tekoa opita Sorbonnen luennoilla … “

Vallankumous tai ei, suurkaupungin kaduilla on varauduttava yllättäviin näkyihin. Pulla jatkaa:

“Eräisiin barrikadeilhin oli käytetty autojakin, ja ne paloivat vielä. Mutta tämä näky ei häirinnyt vähääkään mustalaispariskuntaa, joka ilmestyi paikalle tikkaineen, vuohineen ja paviaaneineen. Tikkaat pantiin pystyyn, vuohi kiipesi niitä ylös ja asettui taitavasti seisomaan ylimmlle puolalle kiinnitetyn puupallon päälle. Mustalaismies, joka rauhallisesti pureskeli suurta leivänkyrsää, pani käheä-äänisen gramofonin soimaan, ja vuohi liikutteli koipiansa Carmenin sävelten tahtiin. Punapöksyinen paviaani kävi muki kourassa kolehtia keräämään ja saikin runsaasti lantteja, sillä paikalla oli paljon joutilaita. Autot paloivat, ja vuohi elehti musiikin mukaan… “

Päivän mittaan Pulla kävi jututtamassa myös Seinen rannan kirjakauppiaita, bukinisteja, joilla oli oma mielipiteensä mieltään osoittavaista “lurjuksista”.

“Marssikoot ja huutakoot, se ei sinänsä meitä liikuta. Mutta ajatelkaapas, nuo vintiöt kiljuvat meille, että meidän on syytä nakata Seineen kirjamme ja laatikkomme, vanha kama! Mitä yliopistoissa oikein opetetaan? Eikö noille kiljukurkuille ole kerrottu, että me, bouquinistit, jo 1600-luvulla myimme hallituksen ja ministerien ja kuninkaitten suosikkien ja rakastajattarien vastaisia lehtiä, kirjoja ja painotuotteita ja että monia meitä siitä hirtettiinkin! ME olemme olleet todellisia vapauden esitaistelijoita. Ja nyt nämä keltanokat, jotka kyselevät meiltä pornografisia teoksia … no, mitäpä tuosta sen enempää.”

“Muuttakoot yliopistoaan miten tahtovat, mutta jättäkööt meidän instituutiomme rauhaan…” Pulla kirjoitti.