Mount Everest – elämysmatkailun huippu

Mount Everest
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Edmund Hillary valloitti Mount Everestin 1953. Hän arveli, ettei kukaan enää viitsi kiivetä vuorelle, kun se kerran on vallattu. Kuinka väärässä hän olikaan.

Teksti Petri Kaipieinen
SK 21/2003

“Kello oli 11.30. Ensimmäinen kokemani tunne oli helpotus… Käännähdin katsomaan Tenzingiä. Vaikka hänellä oli happinaamari yhä kasvoillaan ja jääpuikot sojottivat hänen tukassaan ja kulmakarvoissaan, saatoin silti nähdä hänen leveästi hymyilevän ja virnistelevän sulasta mielihyvästä.»

Näin kuvailee uusiseelantilainen Edmund Hillary ensihetkiään Mount Everestin huipulla. Oli toukokuun 29. päivä 1953 – maailman korkein vuorenhuippu oli valloitettu.

Briteille Everestin valloittaminen oli pakkomielle. Heille oli tärkeää päästä huipulle ensimmäisenä, koska he olivat sata vuotta aiemmin löytäneet ja nimenneet vuoren. Edellisenä vuonna kaksi sveitsiläistä retkikuntaa oli jo päässyt huolestuttavan lähelle huippua, silloinkin korkeimmalle oli kiivennyt nepalilainen šerpa Tenzing Norgay.

Vuoden 1953 brittiretkikuntaa valittiin johtamaan eversti John Hunt. Johtajaksi haluttiin ammattisotilas, ei romantisointiin taipuvaista vuorikiipeilijää. Alun epäluuloista huolimatta kiipeilijät alkoivat pian arvostaa Huntia, joka osoittautui erinomaiseksi ja säntilliseksi johtajaksi.

Kaikki suunniteltiin hyvin tarkasti. Happilaitteet olivat uusinta uutta, ja kaikki harjoittelivat niiden käyttöä jo lähestymismarssilla. Varmuuden vuoksi mukana oli mm. kevyt kranaatinheitin, jolla uhkaavat lumivyöryt voitaisiin laukaista ennakolta – heitintä ei kuitenkaan tarvinnut käyttää.

Kahdentoista britin, kahdenkymmenen šerpan ja 350 kantajan marssi Katmandun laaksosta Everestin juurelle perusleiriin kesti seitsemäntoista päivää. Varusteita oli 7,5 tonnia, ja pelkästään retkikunnan kassan kantamiseen tarvittiin kaksitoista kantajaa. Vuoristossa kun ei tunnettu setelirahaa, joten kaikki rahat olivat kolikkoina.

Perusleiristä tehtiin ensin totuttelunousuja lähiseudun matalammille huipuille. Vasta sitten käytiin Everestin kimppuun. Yläleirejä rakennettiin vajaan kahden kuukauden aikana yhdeksän. Ylin leiri sijaitsi 8 510 metrissä. Sen yksinäisestä teltasta kiipesi huipulle lopulta vain kaksi miestä, Edmund Hillary ja Tenzing Norgay.

Kumpi oli huipulla ensin?

Pitkään oli epäselvää, kumpi oli huipulla ensin. Aluksi veikattiin Hillarya, mutta koska hän ei suostunut sanomaan asiasta mitään, arveltiin Norgayn sittenkin olleen edellä. Myös Norgay pysyi vaiti. Kaikki britit eivät halunneet hyväksyä sitä, että huipun olisi valloittanut paikallinen »alkuasukas».

Vasta paljon myöhemmin Norgay tunnusti, että Hillary oli köydessä etumiehenä. Nepalilaisten itsetunnon ja tulevien retkikuntien toiminnan kannalta oli kuitenkin hyvä, että toinen huipunvalloittajista oli šerpa eikä esimerkiksi britti.

Toinenkin totuus on paljastunut vasta paljon myöhemmin. Kun Hillary palasi huipulta retkikunnan luokse, hän lausui virallisen historiankirjoituksen mukaan jotain ylevää – kukaan ei tosin muista mitä. Todellisuudessa Hillary sanoi: »Me kellistimme sen äpärän!» Se oli ajan mittapuiden mukaan niin rumasti sanottu, ettei sitä haluttu paljastaa kymmeniin vuosiin.

Huntin retkikunnan etenemistä seurattiin tiedotusvälineissä tiiviisti. The London Times lähetti paikalle reportterinsa, jonka suurin haaste oli kehittää salainen tiedonvälitysmenetelmä, jolla sana Everestin valloituksesta saataisiin julkisuuteen. Ongelmana oli, että seudun ainoa radiolähetin oli päivän juoksumatkan päässä Namchessa. Katmandussa taas samaa taajuutta kyttäsi parikin kilpailevan lehden toimittajaa.

Toukokuun lopulla Katmandun kautta lähti Lontooseen epämääräinen radioviesti: »Lumiolot kehnot stop etuleiri hylätty eilen stop parempia kelejä odotellaan». Muutama lehti uskoi viestiin, mutta London Times osasi tulkita sen oikein: »Hillary ja Tenzing saavuttaneet Everestin huipun 29. toukokuuta.»

Ajoitus oli täydellinen. Tieto Everestin valloituksesta saapui Britanniaan 2. kesäkuuta, juuri kun kuningatar Elisabetia oltiin kruunaamassa. Se oli oivallinen kruunajaislahja hiipuvalle imperiumille.

Retkikunnan johtaja John Hunt kirjoitti päiväkirjaansa 30. toukokuuta: »Everestin tarina on ohitse.» Hillary arveli, ettei kukaan enää viitsi kiivetä Everestille, kun se kerran on vallattu.

Vain kymmenen metrin virhe

Mount Everest oli määritelty maailman korkeimmaksi vuoreksi jo sata vuotta ennen Hillaryn ja Norgayn valloitusretkeä.

»Olen löytänyt maailman korkeimmän vuoren», hihkaisi intialainen laskentajohtaja Radanath Sikhdar, kun hän 1852 ryntäsi Intian maanmittauslaitoksen johtajan Sir Andrew Waughin huoneeseen.

Lähes vuosikymmenen kestäneessä mittaustyössä oli saatu erittäin tarkka tulos. »Huippu XV» oli määritelty 29 002 jalan eli 8 840 metrin korkuiseksi. Virhe nykyiseen arvoon, 8 850 metriin, oli hämmästyttävän pieni.

Ennen tätä useita nimettyjä ja nimeämättömiä Himalajan huippuja oli vuorollaan pidetty maailman korkeimpina. Mittauslistan vuorenhuippu numero XV oli pahasti harjanteiden takana, kun sen korkeutta ryhdyttiin mittaamaan 1840-luvun alussa.

Saasteettoman ilman ansiosta huippuja pystyttiin mittaamaan jopa 200 kilometrin etäisyydeltä. Näin jouduttiin Himalajalla tekemään siksi, että vuoriston etelälaidan Nepal ja pohjoislaidan Tiibet olivat kumpikin täysin suljettuja, jonne maanmittareilla eli »vakoilijoilla» ei ollut mitään asiaa.

Huippu XV mitattiin kuudesta eri pisteestä Intian tasangon pohjoislaidalta. Apuna käytettiin halkaisijaltaan jopa 36 tuuman mittakehällä varustettuja teodoliitteja. Mittauksissa piti ottaa huomioon paitsi maan kaareutuma myös ilmasto-olojen aiheuttama valonsäteiden vääristymä sekä arvioida teoreettinen merenpinnan taso itse vuoren kohdalla.

Jättiläinen saa nimen

Korkeuden jälkeen seuraava ongelma oli vuoren nimi. Asiaa yritettiin kautta rantain selvittää Tiibetin puolelta, jonne britit lähettivät salaa padiittejaan eli pyhiinvaeltajiksi tai kauppamiehiksi naamioituneita vakoilijoita piirtämään karttoja kielletystä maasta.

Nimeä ei kuitenkaan saatu selville. Sir Andrew Waugh ehdotti nimeksi Mount Everestiä edeltäjänsä Sir George Everestin kunniaksi. Jälkikäteen on arveltu, että vuoren tiibetiläistä nimeä piiloteltiin tahallaan, jotta nimeksi saataisin Everest.

Vaikka paikalliset asukkaat eivät nimeä jokaista nyppyläänsä, oli jo 1700-luvulla ranskalaisessa kartassa merkintä Tschoumou-Lancma-vuoresta. Tätä nimeä, joka tavallisesti translitteroidaan muotoon Chomolungma, käyttävät vuoresta šerpat ja tiibetiläiset. Nepalinkielinen nimi Sagarmatha luotiin vasta 1960-luvun alussa, kun Nepalin hallitus huomasi, että maan suurimmalla matkailuvaltilla ei ollut oikeakielistä nimeä.

Koska se on siellä!

Koska maailman korkein vuori oli löydetty ja nimetty, se oli seuraavaksi valloitettava. Ennen Edmund Hillarya ja Tenzing Norgayta yrittäjiä oli paljon.

Jo 1921 brittiläinen retkikunta kiersi Intiasta Himalajan pohjoispuolelle. Vuorta ei kiivetty kuin kokeeksi 7 000 metrin korkeuteen, kolme kuukautta käytettiin tiedusteluun ja kartoitukseen.

Tiedusteluretkellään George Leigh Mallory kiipesi kuuden kilometrin korkuiseen Lho Lan solaan Tiibetin ja Nepalin rajalle. Sieltä hän näki valtavan Khumbun jäävirran ja vilauksen läntisestä maljalaaksosta, joiden olemassaoloa ei aiemmin tunnettu.

Seuraavana vuonna britit olivat jälleen liikkeellä. Retkikunta pääsi nyt jo 8 326 metrin korkeuteen. Menestyksen riemua himmensi, että lumivyöry vei mennessään seitsemän s?erpakantajaa.

Vuoden 1924 retkikunnassa Mallory oli vuorella jo kolmatta kertaa. Köysitoverina hänellä oli 22-vuotias Andrew Irvine. Kun Mallorylta ennen lähtöä kysyttiin, miksi hän on taas pyrkimässä Everestin huipulle, Mallory vastasi: »Koska se on siellä!»

Mallory ja Irvine lähtivät kohti huippua

6. kesäkuuta 1924. Kaksi päivää myöhemmin heidät nähtiin kiipeämässä Everestin huippuharjannetta. Sitten miehet katosivat pilveen, eikä heistä sen jälkeen saatu mitään havaintoja.

Seuraavan kerran George Leigh Mallory nähtiin lähes 70 vuotta myöhemmin,
kun hänen ruumiinsa löytyi vuorelta. On edelleen epäselvää, pääsikö hän tovereineen huipulle. Malloryn kamera voisi tuoda asiaan varmuuden, mutta sitä ei ole löytynyt.

Epäilijöiden mukaan miehet eivät päässeet perille, koska vähän ennen huippua on erittäin vaikea kalliojyrkänne. Siitä ei olisi selvinnyt sen aikaisilla kiipeilytaidoilla ja
-varusteilla, naulapohjakengillä ja tweedtakeilla. Nykyisin retkikunnat käyttävät tikkaita, jotka kiinalaiset kiinnittivät kallioon 1975.

Ennen toista maailmansotaa vuorella kävi yhdeksän retkikuntaa. Niitä johtivat ja miehittävät monet Himalajan tutkimuksen kulta-ajan legendat, kuten Eric Shipton, Frank Smythe ja Bill Tilman. He tavoittivat parhaimmillaan saman korkeuden, jossa Mallory katosi, mutta ylemmäs ei kukaan päässyt.

Katse eteläseinämälle

Toinen maailmasota keskeytti Himalajan valloitusyritykset lähes kymmeneksi vuodeksi. Samaan aikaan tapahtui toinenkin ratkaiseva muutos: Kiina miehitti ja sulki Tiibetin, ja Nepal vastaavasti avasi rajansa. Retkikunnat siirtyivät vuoren eteläseinämille.

Eric Shipton sai 1951 johtaakseen pikaisesti kootun retkikunnan, johon kuului neljän britin lisäksi kaksi uusiseelantilaista, herrat Earle Riddiford ja Edmund Hillary, pitkänhuiskea mehiläistenhoitaja.

Retkikunta seurasi edellisenä vuonna Khumbussa käyneen tiedustelujoukon löytämää reittiä suuren jäävirran suulle. Kuukauden ajan he yrittivät päästä kilometrin korkuisen, elävänä virtaavan jäälouhikon lävitse salaperäiseen maljalaaksoon, mutta reitti oli liian raskas ja vaarallinen.

Seuraavana keväänä sveitsiläinen retkikunta kuitenkin löysi reitin maljalaaksoon. Suurimman railon yli rakennetun köysisillan kautta vietiin eteenpäin 2 500 kiloa tarvikkeita. Kantajien päällysmiehenä toimi kokenut s?erpa Tenzing Norgay Darjelingista.

Elämä yläleirissä yli kuuden kilometrin korkeudessa oli helvettiä, lumivyöryt jylisivät ja happi oli kortilla. Eteläsola, seuraava tavoite, oli 1 500 metriä ylempänä, ja Eteläsolasta oli huipulle vielä 900 metriä.

Retkikunta oli vähällä onnistua valloituksessa. Tenzing ja geneveläinen vuoriopas Raymond Lambert pääsivät ilman happilaitteita parin sadan metrin päähän huipusta. Vielä samana syksynä yritettiin uudelleen mutta huonommalla menestyksellä.

Sitten tulivat Hunt, Hillary, Tenzing ja kumppanit ja »kellistivät sen äpärän».

Valloituksen jälkeen vuorelle kiivettiin 1950-luvulla vain kerran. Se tuntuu hämmästyttävältä, sillä nykyisin huipulla käy parhaimmillaan lähes sata ihmistä päivässä.

Kiinalaiset väittivät käyneensä huipulla Tiibetin puolelta vuonna 1960, mutta pitäviä todisteita ei ole esitetty. Jossain vaiheessa he kiistatta huipulla kävivät, koska sieltä löytyi aikanaan alumiininen maanmittausjalusta. Kiinalaiset maksoivat käynnistään kovan hinnan, sillä peräti 26 kiipeilijän arvellaan kuolleen vuoren rinteillä.

1970-luvulla siirryttiin yrittämään uusia reittejä. Teknisesti helpon mutta vaarallisen eteläisen perusreitin sijaan kiivettiin mm. länsiharjannetta. Suuri saavutus oli britti Chris Boningtonin johtaman retkikunnan nousu pitkin jyrkkää eteläseinämää 1975. Koska reittiverkoston huoltaminen huipulle asti oli raskasta, oli retkikunnassa yhdeksän huippukiipeilijää, seitsemän tukikiipeilijää ja peräti 60 šerpaa

Ilman happea ja yksin

Vaikka monet kiipeilijät olivat käyneet yli 8 000 metrissä ilman happilaitteita ja tulleet hengissä takaisin, pidettiin Everestin huipulle pääsyä ilman lisähappea mahdottomana.
Olettamus todistettiin vääräksi 1978. Tirolilaiset Peter Habeler ja Reinhold Messner lyöttäytyivät itävaltalaiseen retkikuntaan ja kapusivat huipulle imemättä painesäiliöistä »Englannin ilmaa».

Saavutusta epäiltiin. Välileireissä lojui happipulloja, joten monet arvelivat, että niitä oli sittenkin käytetty. Jälkikäteen epäilykset on voitu osittaa turhiksi, koska huipulle on noustu moneen kertaan ilman lisähappea.

Habelerin ja Messnerin lisähapeton nousu oli sensaatio, joka poisti henkisen esteen muilta yrittäjiltä. Enää ei riittänyt pelkkä nousu huipulle, se piti nyt tehdä ilman lisähappea. Syntyivät A- ja B-luokan Everest-kävijät. Messner nousi A1-superluokkaan kiipeämällä pohjoispuolelta huipulle yksin ja ilman lisähappea 1980.

Pakettimatka huipulle

Pikkuhiljaa Everest alkoi muuttua kiipeilyturismikohteeksi. Huipulle pyrittiin suurella joukolla ja suurella rahalla.

Kevätkaudella 1985 Everestin eteläpuolella oli vain kaksi retkikuntaa. Amerikkalainen ryhmä yritti tuloksetta kiivetä länsiharjannetta Lho Lan kautta. Norjalainen retkikunta laivanvarustaja Arne Naessin johdolla kiipesi jo vakiintunutta eteläsolan reittiä.

Norjalaiset ottivat tehtävän vakavasti. He olivat houkutelleet jo 50-vuotiaan Chris Boningtonin huolehtimaan logistiikasta. Hän oli ollut neljä kertaa aiemmin Everest-retkikunnan johtajana mutta ei ollut päässyt kertaakaan huipulle.

Nyt kaikki vuorelle vietävät tavarakuormat suunniteltiin tietokoneella, uuden aikakauden airueina toimivat muun muassa aurinkopaneelit ja Apple IIc.

Peräti 17 ihmistä pääsi huipulle, mikä oli uusi ennätys. Nyt myös Bonington onnistui.
Norjalaisten retkikuntaan tuli mukaan myös 55-vuotias amerikkalainen hiihtokeskusmiljonääri Dick Bass, joka vähäisellä harjoittelulla oli kiivennyt kaikkien muiden maanosien korkeimmalle huipulle.

Seitsemän huipun tavoitteesta puuttui enää Everest, ja Bass oli päättänyt ensimmäisenä maailmassa saavuttaa huippujen ennätyksen.

Everest-retkikuntaa ei kuitenkaan polkaista tyhjästä, jo pelkkä paperisota Nepalin viranomaisten kanssa uuvuttaa normaalikuntoisen miehen. Rahalla voi kuitenkin ostaa paikan retkikuntaan.

Dick Bass latoi norjalaisten käteen niin ison tukun dollareita, että he lisäsivät hänen nimensä retkikuntansa jäsenluetteloon. Tosin sillä ehdolla, että Bass pysyttelee poissa jaloista ja kiipeää vasta kun »oikeat alppinistit» ovat poistuneet reitiltä.

Sitkeä Bass kiipesi kuin kiipesikin huipulle. Seitsemän huipun ennätyksen lisäksi hän teki myös uuden Everestin ikäennätyksen.

Tieto Bassin uroteosta nosti Everest-buumin. Hän todisti, että hyväkuntoinen jokamies, jolla on riittävästi rahaa, pystyy säiden suosiessa nousemaan maailman katolle. Everestin alamäki elämysmatkailukohteena oli alkanut.

Gustafsson ehti ensin

Suomalaisia ei kaukainen Everest juuri kiinnostanut, eikä tänne vuorikiipeilyn kehitysmaahan kantautunut tietoa, että huipulle voi ostaa »valmismatkan».

Suomessa arveltiin, että retkikuntiin harjaannutaan, paikka niihin ansaitaan ja mukaan valitaan vain parhaat.

Kaksi suomalaiskiipeilijää Harry Hakomäki ja Paavo Saarela julkistivat 1990-luvun alussa suunnitelmansa kiivetä Everestille syksyllä 1993. Sponsorisopimuksia allekirjoitettiin, ja televisiossa esitettiin dokumentti tulevasta matkasta ja ankarasta harjoittelusta.

Kesken valmistelujen yllätti tieto, että nuori ja kokematon Veikka Gustafsson oli ostanut paikan Everestille kevääksi 1993. Gustafsson oli maksanut paikasta uusiseelantilaiselle toimistolle 250 000 markkaa (42 000 euroa), rahat hän oli koonnut pankkilainasta ja asuntosäästöistään.

Hakomäen ja Saarelan hankkeelta putosi kaupallinen pohja. Nousukkaan noviisin nähtiin rikkovan ensimmäisen suomalaisen Everest-retkikunnan tekijänoikeuksia.

Veikka Gustafsson ei antanut kohun vaikuttaa suunnitelmiinsa vaan kiipesi kaikkien hämmästykseksi Everestin huipulle ensi yrittämällä 10. toukokuuta 1993. Samalla hän paransi omaa korkeusennätystään melkein kolmella kilometrillä. Neljä vuotta myöhemmin hän nousi huipulle toistamiseen, nyt ilman lisähappea.

Vuoden 1996 painajainen
Vuonna 1996 Everestin juurella oli tungosta. Nepalin hallitus ei rajoittanut retkikuntien määrää, koska raha kelpasi köyhälle maalle. Yhdestä retkikunnasta maa saa jopa 80 000 dollaria.

Kiipeilijöitä oli ajoittain niin paljon, että Everestin huippuharjanteen hankalimpaan kohtaan, Hillaryn portaaseen, syntyi tuntien mittaisia ruuhkia.

10. toukokuuta 1996 kaksi kaupallista retkikuntaa kilpaili siitä, kumpi saa eniten asiakkaita huipulle. Retkikuntien vetäjillä ei ollut rohkeutta komentaa hitaita mutta hyvin maksavia asiakkaitaan ajoissa alas huipun tuntumasta, kun menestys oli aivan käden ulottuvilla.

Katastrofin ainekset olivat kasassa. Kahdeksan huipun lähelle illan hämärtyessa jäänyttä kiipeilijää kuoli yöllä nousevaan myrskyyn. Myös molempien retkikuntien johtajat, maailman parhaimpiin kiipeilijöihin kuuluneet Rob Hall ja Scott Fischer menehtyivät.

Mukana kiivennyt yhdysvaltalaistoimittaja Jon Krakauer selvisi huipulta hengissä ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jota on myyty maailmalla yli neljä miljoonaa kappaletta.

Kirja kertoo karulla tavalla, miten vaarallista on lähteä Everestille kokemattomana ja tukeutua sokeasti kaupallisen ryhmän palveluihin. Kirjan traagiset kuvaukset eivät karkoittaneet turisteja: Everest-matkailu on vuoden 1996 painajaisen jälkeen vain lisääntynyt. Esimerkiksi 23. toukokuuta 2001 vuoren huipulla kävi ennätykselliset 88 henkeä.

Maailman katolla on käynyt kiipeilijöiden ja kiipeilyturistien lisäksi myös paljon šerpoja, joille Everestin valloitus on tuottoisa ammatti. Hyvä šerpa tienaa yhdellä onnistuneella matkalla saman verran kuin nepalilainen virkamies kahdeksassa vuodessa.

Ihmisestä jumalaksi

Everestin ensimmäisenä kellistänyt Edmund Hillary jatkoi kiipeilyä ja tutkimusmatkoja Nepalissa myös vuoden 1953 jälkeen. Eräällä matkallaan hän kysyi, mitä šerpat eniten haluaisivat. »Koulutusta lapsillemme», oli harkittu pyyntö. »No sehän järjestyy», Hillary vastasi.

Sir Edmundista on tullut Khumbun alueella puolijumala. Kun hän kulkee vierailuilla šerpakylissä, hänet hukutetaan edelleen katoihin eli rukousliinoihin. Hillaryn perustama Himalajasäätiö on rakentanut vuoristoon kymmeniä kouluja ja tarjonnut šerpoille mahdollisuuden hankkia myös henkistä pääomaa taloudellisen vaurauden lisäksi.