Marian syntymäpäivä

Karri Kokko
Ulkomaat 3.5.2007 10:28

mariaMaria Jefimovna Rotševalla oli syntymäpäivä. Pyöreävuosijuhlia vietettiin Njasha-Boshin kylässä, Petšora-joen varrella pohjoisessa Komissa. Käytiin tyttären kanssa Mariaa onnittelemassa.

Teksti Risto Lindstedt, Komin tasavalta
(SK 34/2006)

Sumu leuhoo saaren takaa. Pavel kääntää veneen lähemmäksi rantatörmää. Sen rintuuksien vaaleat hietaläikät vielä erottuvat. Lapsi kysyy silmillään, miten menee. Nyökkään. Vuorokausi on vaihtumassa.

Njasha-Boshin kylä nukkuu, koirillakaan ei ole enää sanottavaa toisilleen. Maria valvoo, kuuntelee ja lähtee vastaan, kun perämoottorin kireä vängytys kantautuu joelta kylälle. Rantautujat näkevät, miten usmakan keskellä juoksee sinimekkoinen tyttö. Nuoruus kulkee kevein kengin. Askel, askel, hyppy, askel.

Äiti oli sittenkin väärässä. Hän oli toppuutellut tyttärensä toiveita. ”Kunhan puhuivat, kukaan ei voi olla niin hullu, että lähtee näin kauaksi.” Äidin oli viimeinkin uskominen, kun esikoispoika Pavel oli soittanut ja kertonut, että vieraat ovat nyt veneessä.

Luulin jo kaukana käyneeni. Ei pidä luulla, pitää mennä. Helsingistä Moskovaan 15 tuntia, sieltä Komin pääkaupunkiin Syktyvkariin 27 tuntia ja edelleen 12 tuntia Iraeliin, ja vielä kaksi tuntia taksilla ja tunti veneellä. Mielenmaiseman kilometrit ovat erilaisia kuin kartoissa.
Lapsi ja Maria halaavat ikään kuin näkemäikävä olisi pitkäänkin kehittynyt, vaikka kurssitovereiden kesäloma alkoi vasta kuukautta aikaisemmin. Veneestä rantautuu kolmaskin halattava, Syktyvkarista junaan noussut Sergei, Marian tuore poikaystävä. Hän on tullut näytille.

Pavelilla on sivuvaunullinen moottoripyörä rannassa. Tuntuu perilläolemiselta heivauttaa rinkka kuormaan. Nuoriso askeltaa kylään noustaessa hyvässä etumatkassa. Köpöttelen perässä. Tottapahan tulevat etsimään, jos eksyn näillä vierailla kujilla ja oudoilla veräjillä.

Ylistys yöjunille

Lapsi oli tehnyt eväät, äitinsä tytär. Vastapalvelukseksi hankin korvatulpat. Kieletön tarvitsee hyvin levänneen kielellisen asiainhoitajakseen.

Pikaperintönä saatu yökkäystauti todentui Moskova-etapilla. ”Avaa se vessanovi, tai oksennan päällesi”, Lapsi sanoi vaunuvastaavalle. Taisi siinä lopussa olla tana-loppuinen ugrilainen iskusanakin. Junaohjesääntö muuttui joka tapauksessa tilapäisesti.

Moskovassa kaikki oli jo toisin. Punaisella torilla oli paraati ja kahvilasta löytyi piimää, tosin tiskin alta ja naureskellen tarjoiltuna. Toiveikkuus valtasi alaa. ”Parempi yöllä junassa kuin päivällä kadulla”, Lapsi sanoi. Kun kysymyksessä oli päiväpistäytyminen junanvaihtojen välillä, tuli Moskovan kuuluisista valoista nähtyä vain liikennevalot.

Opiskelijan statuksella ja säästäväisyyden eetoksella Lapsi sanoi, että asemalle palataan metrolla. Tästä asenteesta saattaisi syntyä jatkossa hankaussähköä. Kävelen mieluimmin vähemmän ja maksan muutaman ruplan enemmän. Metro oli rohkea veto Moskovan ensikertalaiselta. Osuttiin suoraan kohteeseen. Tunsin isäylpeyttä.

Ylistetty olkoon yöjuna, sen turvallisuutta takova kolke ja täydellinen tapahtumattomuus. Lapsi nukkui 27 junatunnista 18. Nukkuvaa lasta katsellessa Suutarinakan kehtolaulun hyreksiminen muuttui haikeaksi muistoiluksi. Lapsi nousi välillä pystyyn, mutta ei muistanut herätä.

Yritin väijyä Volgan ylitystä. Kolmannen arvailun jälkeen Lapsi muistutti, että niitä Volgia on vain yksi, koeta nyt päättää, ja sitä paitsi eikö alkukotiteoria ole vähän kyseenalainen. Sitten hän sanoi, täysin yllättävä veto, että olen tyypillinen kellokaulassa juoksija. Kun en ymmärtänyt miten väite liittyy Volgan mutkasta lähtemiseen, kielsin jyrkästi. En omista kaulakelloa enkä yleensäkään juokse. Lapsi kielsi saivartelemasta ja kehotti viimeinkin myöntämään kelloriippuvuuden. Siinä alkoi olla haastetta sanalliseen nokkelointiin, ehkä enempäänkin, mutta sitten salamoi, jyrisi ja satoi. Kesä purki paineitaan.

Myötäylpeyden lapset

Maria täyttää 20 vuotta. Kaikki ovat koolla aamiaispöydässä, babuška, äiti, yöheinältä kotiin kiirehtänyt isä, sisko ja veli, poikaystävä ja vieraat. Perheen kesäjuoma on ruusunmarjamehu, mutta nyt nostetaan viinimaljat. Siitä tunnistaa juhlan hetken.

Laulamme lahjaksi Lapin äidin kehtolaulun. Se sopinee kodassa syntyneelle, tundralla kasvaneelle poromiehen tyttärelle. Vanhimmat sisarukset olivat jo olleet kylässä babuškan hoidossa, mutta Maria kasvoi tundralla kuusivuotiaaksi. Hän muistaa, miten isä oli tuonut hänet porolla ensimmäistä kertaa lastentarhaan ja miten kaikki olivat olleet siitä ihmeissään, eniten Maria itse, ja miten niistä ensimmäisistä päivistä on jäänyt pysyvä muistikuva suuresta valkeasta huoneesta. Perhe muutti pysyvästi kylään, kun Maria aloitti koulunsa.

Aristuttaa ajatellakin, millainen jännitetty hämmennys on mieltä liikutellut, kun Maria ja toverinsa ovat näiltä kyliltä, aidatuilta pihamailta, taloryhmien välitse sukkuloivilta poluilta, tuttuuden turvapiiristä matkanneet miljoonaiseen Pietariin aloittaakseen opintonsa Teatteriakatemiassa. Ja miten itseään pilaamatta olisi opittava suhtautumaan siihen vieraankin aistimaan arvostukseen, jolla näihin toisen vuosikurssin aloittaviin opiskelijoihin suhtaudutaan. He ovat ensimmäiset teatterikoulutuksessa olevat komilaiset Pietarissa sitten maailmansodan, myötäylpeyden kohteita. Tasavalta maksaa koulutuksen ja nuoret ovat sitoutuneet palaamaan sen jälkeen Komiin.

Maria haluaa näyttää entisen koulunsa ja kylän museon. Entisellä opettajallaan on toki siihen aikaa, Marian takia ja vähän vieraidenkin. Edellisen kerran oli kylällä nähty ulkomaalaisia 20 vuotta sitten.

Samalla kylällä asuva Zenja, kurssitoveri, tulee mukaan lapsuuttaan virnistelemään. Edellisenä iltana oli istuttu Zenjan kotona, syödä naposteltu, juotu lypsylämmintä maitoa (kun kotiinpalaamista pakoileva lehmä oli viimein löytynyt) ja sitten laulettu kitaran säestyksellä paljon, con amore. Olimme Lapsen kanssa etukäteen panostaneet tutuista tutuimpaan Partisaanivalssiin, mutta nuoret eivät sitä tunteneet. Perheen äiti löysi viimein partisaanin muistin hämäristä ja arveli babuškansa sitä laulaneen.

Niin tietysti, partisaanivalssi on ensimmäisen maailmansodan aikaisia veisuja. Aika lauluja muuttaa, ja patsaita. Syktyvkarissa olimme nähneet Afganistanissa kaatuneiden muistomerkin. Siinä ei enää seisty nyrkkipystyisenä taivaita ja tulevia uhmaten, vaan patsaan kuolemaan uupunut sotilas istuu kivellä, päätään käsiinsä tukien.

Museosta löytyy tuttuja ja tunnistettavia esineitä pärepihdeistä pellavalihtaan. Huone on ennen ollut luokkana. Zenjan nimi löytyy hirteen näverrettynä. Häntä oli aikoinaan kehotettu jatkamaan kouluaan muualla. Nyt sekin toive on toteutunut.

Juhlapäivä jatkuu uintiretkellä, mennään joen yli särkän aurinkoon. Hevosnuorimukset reagoivat huovan levitykseen ja tulevat turpa rullalla tsekkaamaan eväät. Hevosista tulee porokoira Tsutskinille haasteellinen rasti, sillä puolivuotiaalle orille käy koiran komentelu luonnon päälle.

Maria ja Sergei lähtevät yksityiskävelylle. Sergeille se saattaa olla tervetullut paussi. Marian äiti ja isosisko ovat jatkuvasti pitäneet pientä tenttiä, eikä kertyneistä pisteistä ole varmuutta.
Särkältä palattaessa putoan veneestä. ”Kastuiko tupakat?” Lapsi kysyy. Priorisointi alkaa mennä kohdilleen.

Sergei jättää jäljen

Sergei jää vielä Njasha-Boshiin seurustelemaan ja hiottavaksi. Marian tukiryhmä on tarpeen tullen tasoitellut pääkaupunkilaisuuden pykämiä.

Sergei jättää mieluisan muistijäljen. Yhdessä saunominen oli sen verran intiimi tilanne Sergeille, että hän halusi tietää, miten pappaa pitäisi puhutella. Hän ryhtyi nimittelemään Sir Ristoksi. Lasta ensin huvitutti ja sitten kylläännytti. ”Kieltä osaamaton, puhumaton ja siksi vähän etäisesti salaperäinen isukki, joka tykkää siitä, ettei tarvitse takapuoltaan penkistä nostaa, kun kaikki eteen kannetaan. Sir hyvinkin.” Pyysin Lasta suvaitsemaan söörinä olemisen, sillä se loppuu sillä hetkellä kun viisumi umpeutuu.

Sergei ei millään uskonut, ettei meillä päin 21-vuotiaan tyttären tarvitse isältä iltalomaa anoa. Kun asia tuli lopultakin selväksi, kävi Lapsi vielä tarpeettoman luvanantajan päätä silkottelemassa ja kumpua taputtelemassa. Uskoin sillä hellittelyllä selviäväni yksinäisen miehen aamuun. Sen verran oli isäiltävä, että muistutin kaikista vilkkusilmävesseleistä. Lapsi piti sitä tarpeettomana huolenpitona, sillä hän ei aikonut innostua äitiriippuvaisista miehistä, joille kaikki passataan eteen.

Ei pidä säikähtää

Yöjunassa takaisin Syktyvkariin alapedin nainen tarjoilee eväitään. Kiittelemme, mutta nyt ei millään uppoa. Hän kuitenkin antaa Lapselle juuri lukemansa runokirjan, ”edes hengenravintoa”. Hän kirjoittaa omistuskirjoituksen. ”Teille. I. A. Kuratov, lahjakas runoilija, ja suurisieluinen ihminen. Lahjoitti Subruka Galina Mihailnovna.”

Lapsen kurssitoveri Kostja luotsaa meidät pääkaupungin asemalta kotikyläänsä Vizinkaan. Se on kevytsiirtymä, vain kaksi bussituntia.

Vladimir Putin oli vieraillut Syktyvkarissa viime talvella ja ihmetellyt tiestön heikkoa kuntoa. Tottahan syy pitäisi jo viran puolesta tietää. Komi on rikas maa, puuta, maakaasua, öljyä, mineraaleja. Ruplien vain tekee niin mieli kiiruhtaa Moskovaan. Tosin näyttää siltä, että on raha pesiytynyt pääkaupunkiinkin. Uusia rakennuksia on paljon ja julkisivuissa lasi kiiltää.
”Ei pidä säikähtää”, Kostja sanoo, kun ollaan menossa hänen leskiäitinsä Valentina Vasiljevna Karmanovan luokse aamiaiselle ja noustaan naristen vanhan puutalon toiseen kerrokseen. Kostja tarkoittaa pieniä ja kuluneita huoneita.

Kulunutta, mutta siistiä niin kuin täällä yleensä, ja ruoka hyvässä ugrilaisessa suolassa kuten yleensä. Komilaisissa näyttää olevan toimeliaisuuden henkeä, ohjelma jatkuu suoraan puurolautaselta. Kostja vie meidät lasten ja nuorten kulttuuritalolle. Se ei tapahdu siksi, että hänenkin nimensä on siellä kerhoilleiden ja myöhemmin menestyneiden kunniataulussa vaan siksi, että johtaja E.A. Zbitskajalla ja tuohitöihin erikoistuneella käsityönopettaja Larissa Solomatinalla on suomalaisille vähän asiaa ja jonkinkin verran ohjelmaa.

Johtaja kysyy, veisimmekö postia M. A. Castrén -seuraan. Sanoin toiminnanjohtaja Marja Lappalaisen olevan niin rakastettava ihminen, että suorastaan juosta kipaisen lähetyksen perille. Sitten humahtaa.

Laukussa on kirje, ja kirjeen päällä tuttu nimi. Matias Aleksanteri Castrén taivalsi täälläkin 1800-luvun puolivälissä tuberkuloosiin sairastuneena, mutta saipahan vain aikaiseksi komin kieliopin kaikkine kuusinetoista sijamuotoineen ja ehti vielä hoitaa kotona ensimmäistä suomenkielen professuuriakin. Matias Aleksanterilla ja komilaisilla on edelleen yhteytensä.

Matkalla yhteen Komin vanhimmista kylistä, Pujolginaan, saamme ylimääräisen bonuksena seuraamme Larissan 12-vuotiaan tyttären Ksenian. Hän on kaiken ujohymyllään sulattava pisamanaamainen tähtisilmä, joka aikansa tilannetta seurattuaan rohkaistuu kysymään ”onko suomea vaikea oppia?”

Komista löytyy edelleen Suomi-innostusta, sitä saatetaan kouluissakin Suomi-kerhoilla ylläpitää. Ksenialle ei voi valehdella, mutta loppuun saakka vietyyn rehelliseen vastaukseen olisi pitänyt liittää toivomus siitä, että hän ensisijaisesti pitäisi huolta äidinkielestään, hymynsä kielestä.

Venäjällä tehtiin viimeksi väestölasken­ta vuonna 2002. Komilaisia oli silloin 418 600. Äidinkielen käyttäjiä ei muistettu kysyä. Edellisessä väestölaskennassa (1989) kominkielisiksi kirjattiin 70 prosenttia komilaisista. Niistä viidestä perheestä, joissa vierailtiin, neljässä kotikielenä oli komi.

Lapsi löytää Pujolginan koulunmuseon seinältä tutun nimen. ”Junatätihän antoi meille Kuratovin kirjan.” Kuvassa on sotilasvirkamies Ivan Aleksejevitš Kuratov (1839-75). Aleksis Kiven aikalainen on Komin kansalliskirjailija.

Hänen syntymäpaikkansa Kebran kylän nimi vaihdettiin 1940 Kuratoviksi. Ajatusta nopeammin Kuratov-museon kuraattori on tilattu kyläraitille. Anastasia Vasiljevna saa vauhdin päälle, kuulee kyllä kysymykset, mutta ei ehdi vastata. Museo on vielä kertymisen vaiheessa. Kuratovin kotitalon ullakolta löydettiin 37-vuotiaana kuolleen sotilasvirkamiehen yli 200 runoa. Ne julkaistiin 50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kotitalon paikalla on nyt patsas. Maisema kaareilee hämeenkyrömäisesti. Kumpuisuus tekee ilmeisen hyvää lauseenmuodostukselle.

”Ei pidä säikähtää”, Larissa sanoo omalle kotikujalleen Vizinkassa ehdittäessä, ”verannan maalaaminen on vielä vähän kesken”. Mitä muutamasta maalipurkista, kun seljänsija on taas löytynyt.

Vodkaa ja teerenpeliä

Ust-Kulomin kylässä on etappimiehenä Aleksei. Hän on sitä mieltä, ettei näillä helteillä kannata heti matkaa jatkaa, kurssitoveri Vanja on kuitenkin vielä heinässä, mennään me uimaan. Vytsegda-joen rannassa onkin sitten sukulaisten rantabileet, ulkoista ja sisäistä kosteaa.

Päivä hiipuu nuotion lailla. ”Ihan paskaa jauhetaan”, Lapsi sanoo, ”en jaksa kääntää. Naura vähän”. Parhaani tahdon koettaa. Ainahan hymyä riittää, vaikka ymmärrys ei riittäisikään. Pitää vain olla tarkkana, milloin tulee kysymys, muutoinhan selviää pitkälle myöntelemällä. Tosin en ole varma, lupauduinko jo palamaan elokuussa metsästämään. Täällä on kuulemma niin kauniisti käveleviä lintujakin, ettei niitä raaski edes ampua. Rantahiedalla esitetyn pantomiinin perusteella epäilen teeristä puhuttavan.

Tämä komilaisten kotikontuihin kiintyminen ja peittelemätön ylpeys niistä on hämmentävää siksi, ettei samaan itse oikein pysty. Mikä jarruttaa? Ympäröivien itsestäänselvyyksien runsausko, degeneroitunut hyväntaju, arkisten selviämisponnistelujen vähäisyys vaiko vain jalon luonteen vaatimattomuus?

Ylpeys kulkee aina liukkailla poluilla, ja Alekseilta lipsahtaa, että koulutusjärjestelmäkin on Komissa jopa parempi kuin Suomessa. Sellaisen merkittävän lisäinformaation saattaa huoletta huuhdella vodkapaukulla. Huoletta senkin takia, että korkkaamattomia pullonpäitä näyttää vesirajassa riittävän.

Paarmoja ja nokipannuteetä

”Tuon kummun takana”, Vanja sanoo. Arvaan kyllä, siellä on vielä toinen kumpu. Ollaan menossa heinään varustautuneina kuin partisaanit vastaiskuun. Vanja oli repinyt lakanasta paarman kestoiset pääliinat, mutta varsinaisena salaisena aseena olemme Lapsen kanssa käyttäneet kaksinkertaista Zyrtec-annosta.

Vanja on perheen ainoa mies. Isän vei viina ja perinnöksi jäivät velvollisuudet. Sukulaisten kanssa tehdään heinää ja työpalkka tulee talven mittaan maksuun elintarvikkeina.

Lapsi ottaa tosissaan ja alkaa haravoida itselleen kokemusta. Velikopolen kylän niityllä toteutetaan känsäytymisen riskillä sukukansaohjelmaa, työparinsa Polinan kanssa vaihtuvat tieto ja mielipiteet. Heinä haravoidaan jotoksiksi, joista kasaillaan keot haasialle kannettavaksi.

Aleksei haluaa opettaa Lapselle niittämistä. Se on tekniikkalaji, jonka vaikeusastetta turvepahkurat lisäävät. Kun heinä sitten nurittuu, Aleksei ehdottaa, että pappakin voisi yrittää. Lapsi sanoo, että ”se on koko lapsuutensa viettänyt kesät maalla, se on nämä hommat nähnyt, mene pois tieltä”. Totta kyllä, mutta puoliviikate ei ole käsissä viuhtonut enkä muista nähneeni, miten nelimetrisen haasian päältä tullaan alas.

Huomaan olevani ainoa, jolla on kello ranteessa. Oliko Lapsi sittenkin oikeassa? Tunnen itseni hyödylliseksi idiootiksi, vaikka tekemättömyyteni ei heinäväkeä vaivaakaan. Ehdin istuskella nokipannutsajulla useampaan kertaan.

Babuškan aarrelaatikko

On aina kohteliasta opetella kiittämään, tervehtimään ja toivottelemaan paikallisella kielellä. Komissa on hyödyllistä oppia sanomaan myös ”ozkov”, kiitos, riittää, ei enää. Vieraanvaraisuus saattaa johtaa ylitarjontaan.

Muutamankin kominkielisen sanan käyttäminen herättää myötämielistä hilpeyttä. Aamuisia sanomisia naureskellaan ja kertaillaan vielä murkinalla. Muutama tuhat vuotta sitten olisimme paremmin toisiamme ymmärtäneet. Nyt huvitellaan etsimällä sanoja, jotka muistattavat toisiaan.

Mitä kokemus sukulaisuudesta on sen jälkeen, kun 20 miljoonaa suomalaisugrilaista ovat nyt toisistaan kovin hajalleen asettuneet? Onko se vain opittua tietämistä, romantisoitua heijastumaa vuosituhansiin vajonneesta yhteydestä? Vai sittenkin jotain muuta? En saa puretuksi kysymyksiä ymmärrykseksi. Nukahdan iltapäivän aurinkoon.

Päivän urakka on kaksi haasiaa. Päällysmiehenä viuhtonut tulee näppärästi alas. Miehet iskevät hangot haasian päätyyn ja kannattelevat niitä vaakatasossa kolmiportaisena askelmana.

Kotiin palattaessa banja on valmis, vuorojärjestys selvä. Ensin vierasmies, sitten talon mies, viimeiseksi naiset. Liekö suomalaisugrilaista perimysjärjestystä?

Babuška joutuu kulkemaan ”puita pitkin” kuin lapsena ennen. Mengalova Jolia Nikolajevnalla on piironginlaatikossa aarteita, joita hän haluaa näyttää. Työnsankari palkittiin 1962 matkalla Moskovaan, missä hän tapasi Juri Gagarinin. Palkitut pääsivät ryhmäkuvaan Jurin kanssa. Kuva on tosin nyt kahtena kappaleena. Mies sen kännipäissään repi epäillessään, että tulossa oleva lapsi on avaruusmiehen tekemä. Teknisesti kätevälle traktoristille, joka pirtissä korjaili moottoripyöriä ja rakensi puhelimenkin, oli Gagarinin ylivertaisuus ollut ilmeisesti aivan liikaa vaimon Moskovan-matkasta puhumattakaan.

Toinen näytettävistä aarteista on lehtileike, pojanpoika Vanjan haastattelu, kun hän oli saanut roolin kominkielisestä tv-elokuvassa Virvatulet.

Babuškan huokaus tulee kuin porakaivosta, syvältä ja puhtaana.

Onnellisesti mustelmilla

Lapsi oli saada naksut, kun oltiin aikaisemmin viikolla oltu ostamassa paluuta varten ”tolkuttoman kalliita” lentolippuja Syktyvkarista Pietariin. Myötätuntomurahtelin, vaikka itse asiassa olin itsekseni sitä mieltä, ettei 180 euroa ollut järin paha hinta vuorokauden ajansäästöstä.

Lento menee säällisesti hedelmäkaramelleja imeskellen. Tosin siiville päästään reippaasti myöhässä ja matkatavaroiden saaminen Pietariin tultua kestää niin, ettei meillä olekaan mitään mahdollisuuksia ehtiä iltajunaan. Jos ei nyt ihan hyristä, niin ei käristäkään. Yöbussiin kyllä ehditään. Lompakon katoaminen oli pakottanut noudattamaan tarkan ruplan politiikkaa, mutta nyt tolkuttoman halpa 10 euron yölinja merkitsee sitä, että olemme yhdenillan rikkaita. Tilataan suolakurkkuja ja kaikkea mitä niiden napostelun juosteeksi tarvitaan.

Lapsi arvelee voivansa lähteä uudemmankin kerran reissuun, kunhan opin pakkaamaan ja kantamaan rinkkani ähisemättä ja lakkaan hukkaamasta rahojani ja luottokorttejani. Aivan kohtuullisia reunaehtoja.

Bussi lähtee ajallaan ja nyökkii tavallaan. Rajanylityksen jälkeen toivottelemme hyviä öitä ja putoamme omiin uniimme.

On somaa rojauttaa aamuyöstä rinkka kotieteisen lattialle. Se ehti rusikoida sinelmät käsivarsiin. Vaimo kysyy, mistä ne ovat tulleet. Arvelen niiden syntyneen komilaisten halusta pidellä meistä lujasti kiinni.