Tervetuloa Syyriaan

Baareissa tarjoillaan Beirut-olutta ja cocktaileja. Sota on alle kolmen kilometrin päässä.
Presidentti Bashar al-Assadin kuva ravintolassa Daraan kaupungissa.

Tervetuloa Syyriaan

Baareissa tarjoillaan Beirut-olutta ja cocktaileja. Sota on alle kolmen kilometrin päässä.
Lähi-itä
3.6.2016 08:30

Kukaan ei kuole neitsyenä, elämä nussii kaikkia.

Liitutauluun tekstattu rock-aforismi tervehtii illan ensimmäisiä seurueita baarin seinältä. Tiskin takana suhahtaa auki pullollinen Beirut-pilsneriä. Blenderi pärähtää käyntiin, kun baarimikko sekoittaa lasillisen poloa, sitruunamehua ja mintunlehtiä.

Pimeä putoaa hetkessä. Damaskoksen keskustassa syttyvät neonvalot.

Pieni baari täyttyy nopeasti. Olutta, shotteja, cocktaileja ja limonadia kannetaan kiikkeriin pöytiin. Ulkona katuterassilla syttyvät vesipiiput. Naapurikapakasta kantautuu teknon jytke.

Pukukoodi on vapaa: risaisia farkkuja ja tiukkoja hameita, tennareita ja piikkikorkoja, roikkuvia t-paitoja ja hiukset peittäviä hijab-huiveja.

Kukaan ei katso toista pitkään. Melkein kaikki ovat jostain muualta – sotaa paossa tai muuten vain junantuomia.

Alue on kristitty, itse apostoli Paavali asui täällä parituhatta vuotta sitten. Mutta baareissa käyvät kaikki: muslimit ja kristityt, sunnit ja alaviitit, kurdit ja arabit. Opiskelijoita, taiteilijoita ja konttorirottia, miehet ja naiset samoissa porukoissa.

Tiskin takana kaksikymppiset naiset sekoittavat juomia otsa hiessä. Biologian opiskelijoita, liiketalouden maistereita, työttömiä sisustussuunnittelijoita.

Ei tappamalla kukaan hyvää luo”, kaikuu jemeniläisbändin laulu baarin kaiuttimista.

”Mutta intohimo elämää muuttaa…”

Jos tarkasti kuuntelee, saattaa kaukaa erottaa kranaatin jysähdyksen.

80s on yksi uusista baareista Damaskoksen vanhassa kaupungissa.

Kerrostaloja, huviloita, moottoritien varressa kauppakeskus. Valkoiset lähiöt jatkuvat kauas horisonttiin.

Syyrian pääkaupungissa nukutaan myöhään. Ulkona väreilee helle, aamukahvi polttaa suuta. Joku katsoo televisiosta vanhaa saippuasarjaa, toinen lähtee pelaamaan tennistä loistohotellin kentälle.

Vanhan kaupungin kauppakujalla Khaldon Abdul Rahman Alouf avaa makeispuotinsa.

Myymälä on 146 vuotta vanha, siirtynyt suvussa isältä pojalle. Aloufin apulaisena on hänen oma kymmenvuotias poikansa, tuleva kauppias.

Tänään on hyvä päivä. Joku varaa 300 suklaata häihin, toinen tilaa baby shower -kutsuille 50 nallekarhuilla koristeltua herkkurasiaa.

Mitä huominen tuo, Luoja yksin tietää.

Aloufilla on väsyneen miehen silmät. Bisnes on kutistunut sodan takia 70 prosenttia. Rahan arvo on romahtanut, hinnat kymmenkertaistuneet. Ihmisillä ei ole varaa isoihin juhliin. Makeiset 20 vieraalle maksavat nyt yhtä paljon kuin kolmellesadalle ennen sotaa.

Jokin aika sitten Alouf vaihtoi tavaroihinsa uudet hintalaput. Myymälässä pyöri noloja asiakkaita, jotka eivät kehdanneet tunnustaa, ettei heillä ollut rahaa kokonaiseen suklaakiloon. Nyt vaihtoehtona on neljänneskilo.

Kaupunkilaiset ovat panneet tarpeensa uuteen järjestykseen. Kun sähköä on vain puolet vuorokaudesta, pitää olla varaa generaattoriin. Mieluummin kolottava karkkihammas kuin ankea ilta pimeässä.

Viimeksi näin surkea tilanne oli 75 vuotta sitten, toisen maailmansodan aikana. Silloin Aloufin ukki joutui myymään makeispuodin kattoparrut maksaakseen laskunsa.

Jotenkin siitä koettelemuksesta selvittiin, ja epäilemättä selvitään tästäkin.

Leipänujakka Al-Waerin kaupunginosassa Homsissa. YK:n mukaan alueella nähdään nälkää.

Vanhankaupungin muurin kupeessa moskeijan sisäpihalla kyyhkyset kujertavat ja lapset kirmaavat korinttilaispylväiden varjossa.

Rukoushetken lähestyessä portista kulkee tasainen virta damaskoslaisia farkuissaan ja bisnespuvuissaan.

Tennarit ja loaferit jätetään rukoussalin narikkaan. Naiset menevät salin takaosaan, miehet asettuvat qibla-seinän eteen kasvot kohti Mekkaa.

Imaami Muhamed al-Hafar aloittaa rukouksen. ”Kunnia Jumalalle, maailman Herralle, Armeliaalle Armahtajalle, Tuomiopäivän Ruhtinaalle…”

Ennen kuin moskeija rakennettiin 1 300 vuotta sitten, paikalla oli roomalainen temppeli ja sen jälkeen Johannes Kastajalle omistettu kristittyjen katedraali.

Uskonnon vuosirenkaat näkyvät yhä: keskellä rukoussalia on vihreillä lampuilla valaistu Kastajan pyhäkkö, jossa tarinan mukaan säilytetään hänen päätään.

”Sinua me palvomme, Sinua me huudamme avuksi…”

Pyöreäkasvoinen, ison miehen askelin tallustava Hafar on ollut imaamina 40 vuotta. Sinä aikana hän on harvoin nähnyt samanlaista uskonnollisuuden kukoistusta kuin nyt. Sota on saanut ihmiset rukoilemaan, kyselemään, etsimään kadottamaansa hengellisyyttä. ”Takaisin islamin oikealle keskitielle”, imaamilla on tapana sanoa.

Mutta väkivalta on myös pirstonut kauniin mosaiikin, jonka Syyrian uskonryhmät aiemmin muodostivat.

Ennen sotaa syyrialaisille oli vastenmielinen ajatus kysyä toisiltaan, mihin uskontokuntaan he kuuluivat. Asialla ei ollut mitään merkitystä.

Nyt, vihanpidon kiihtyessä, jotkut ovat jopa alkaneet käyttää rannekkeita suuntautumisensa merkiksi: kristityt valkoisia, šiiat mustia, alaviitit vihreitä.

”Johdata meidät oikealle tielle”, kaikuu rukous moskeijassa.

”Niiden tielle, joille Sinä olet suosiollinen, et niiden joiden päälle Sinun vihasi lankeaa ja jotka vaeltavat eksyksissä.”

Leipomon taukotila Homsissa.

Raunioita on silmänkantamattomiin: sortuneita seiniä, repsottavia parvekkeita, lintalleen pommitettuja kattoja. Tiiliä, betonia ja rappausta, kippuralle vääntynyttä harjaterästä ja sähkökaapeleita mustina köynnöksinä tuhon yllä.

Jos normaaliuden fasadi vielä Damaskoksessa on jotenkuten pystyssä, Homsissa 160 kilometriä pääkaupungista pohjoiseen se on kaatunut ajat sitten.

Ilmapommituksissa ja tykistökeskityksissä on murskaantunut kilometreittäin lähiöitä, basaareja ja toimistokortteleita. Maailmanlopun maisemaa ei voi välttää, vaikka kuinka yrittäisi pysytellä keskustan kauppakadulla kenkäputiikkien suojissa.

Eikä tappaminen suinkaan ole päättynyt. Venäläiset taistelukoneet lentävät suihkumoottorit pauhaten pommittamaan kapinallisten asemia, ja yöllä ukkosen kumuun sekoittuu kranaattien jytinä.

Al-Waerin kerrostaloalueella 100 000 ihmistä on yli kolme vuotta sinnitellyt armeijan saartamina nälkää nähden, pakoillen vuoroin hallituksen pommeja ja islamistijoukkojen mielivaltaa.

Armeijan tiesululla, ränsistyneen leipomon vieressä aliravitut naiset nujakoivat nyrkein leipäjonossa. Sotilaat eivät uskalla mennä rauhoittamaan väkijoukkoa tarkka-ampujien pelossa.

Jauhon peittämässä leipomosalissa liukuhihnat syytävät laatikoihin lämpimiä khubzeja, mutta kapasiteetti on sodan takia romahtanut eikä valtion leipää riitä kaikille. Tiesulun toisella puolella kapinalliset myyvät samaa tavaraa 30 kertaa kalliimmalla.

”Nyt saa riittää!” karjuu yksi naisista päin sotilaan naamaa. ”En jaksa tätä enää!”

Jokaisella on oma kauhutarinansa. Yksi on paennut Isisin tappajia Aleppon takamailta, toinen armeijan tulitusta Homsissa lähiöstä toiseen. Matkan varrella perheitä on hajonnut, lapsia kadonnut ja uusia syntynyt kivilattialle ahtaissa vastaanottokeskuksissa.

Melkein jokainen tuntee jonkun, joka kurjuuteen kyllästyttyään on pakannut omaisuutensa rippeet ja lähtenyt pakolaiseksi Turkkiin tai Libanoniin.

Mutta yhtä paljon on niitä, jotka hammasta purren ovat pysyneet kotona, vaikka siitä puuttuisivat ulkoseinät ja ikkunankarmit olisi ryöstetty polttopuiksi.

”Täällä olemme kansalaisia, ulkomailla vain numeroita”, kuuluu paikallinen sanonta.

Sodassa kaatuneen pojan kuva homsilaisen äidin kaulassa.

Ilta-auringon hehkussa alue näyttää puistolta. Lapset telmivät, naiset kastelevat kukkia, kurttuiset ukot vaihtavat kuulumisia setrien varjossa.

Nuorten miesten kuvat paljastavat nopeasti, mistä on kysymys. Hautakiviä on rivi rivin jälkeen. Punaisen maan poveen on laskettu enemmän hallituksen puolesta kaatuneita kuin silmä jaksaa laskea.

Ahmed Muhammed, s. 1996, k. 2015 Palmyra.

Jamil Qanas, s. 1993, k. 2015 Khanaser.

Mylad Alessaa, s. 1989, k. 2015 Harasta.

Haudoista pidetään hyvää huolta. Marmori pyyhitään säntillisesti, suitsukkeet sytytetään joka ilta. Yksi äideistä on istuttanut meeliapuun varjostamaan poikansa leposijaa.

Kuvissa nuorukaisilla on parta ja peililasit, mutta useimmat näyttävät hädin tuskin teineiltä.

Heitä kutsutaan marttyyreiksi. Se on ankara sana kuvaamaan työläispoikia, joiden varusmiespalvelus päättyi ojan pohjalle tai liekehtivään dieselmereen autopommi-iskussa.

Homs on köyhä, täällä ei vanhemmilla ole varaa pitää lapsiaan rahalla poissa armeijasta. Niinpä arkkuja saapuu rintamalta tasaisena virtana ja surusta on tullut pysyvä kiputila.

Hautakivikuvia valmistavat pikkufirmat tekevät hyvää bisnestä, vaikka marttyyrien perheille annetaankin roimat alennukset.

Yksi kaupungin kuudesta kuvankäsittelijätaiturista on silmälasipäinen, herkästi hymyilevä mies nimeltä Adnan Maarouf, jonka puodissa on syntynyt ainakin 200 sotavainajan potrettia.

Maaroufin näppärissä käsissä muuttuu suttuinen kännykkäotos Photoshop-ohjelmalla yleväksi muotokuvaksi: liput liehuvat, sinitaivas kutsuu ja viimeisen lippaanvedon marttyyrille suorittaa maan isä, presidentti Bashar al-Assad.

Aina silloin tällöin Maarouf käy kävelyllä hautausmaalla. Nähdessään tutut kasvot marmorilaatoissa hän ottaa silmälasit päästään ja itkee hetken Syyrialle.

Daraan varakuvernööri Ahmad Awwad.

Tie Damaskoksesta etelään on autio. Ihmisiä ei näy, ilmassa haisee kuollut karja.

Ennen Daraata käännytään liittymästä ja pyyhälletään loppumatka kaasu pohjassa tietä, joka on suojattu tarkka-ampujilta juuri ja juuri Hyundain korkuisella maavallilla.

Kaupunki on unelias maaseututaajama, jonka keskellä kohoaa kranaattien iskemistä mustunut kuvernöörin toimisto. Virkamiehet tekevät töitä 800 metrin päässä etulinjasta betonilevyillä suojattujen ikkunoiden takana seuraavaa räjähdystä odottaen.

Keväällä 2011 Syyrian kansannousu alkoi täältä. Joukko koulupoikia suti seiniin presidenttiä loukanneita iskulauseita ja joutui turvallisuuspoliisin pidättämiksi.

Kukaan ei tiedä varmasti, mitä heille putkassa tehtiin. Se tiedetään, että he palasivat kotiin huonossa kunnossa ja viikkoja kytenyt viha hallitusta kohtaan leimahti.

Viisi vuotta myöhemmin neljännesmiljoona ihmistä on kuollut ja yli kolme miljoonaa paennut ulkomaille. Julmuuksiin on syyllistytty molemmin puolin, kerran elinvoimainen yhteiskunta on riekaleina ja hallituksen valvonnassa on enää hatara tynkävaltio.

”Marttyyrit on pantu hautaan ja haavoittuneet viety sairaalaan, mutta me muut, me vain jatkamme työntekoa”, julistaa varakuvernööri Ahmad Awwad pääkaupungista tulleille vieraille.

Kapinallisten hallussa on 70 prosenttia maakunnasta, mutta viranomaisten mukaan tilanne on suorastaan hyvä: sähkö pelaa, vettä tulee hanasta, palkat maksetaan valtion virkamiehille myös rintaman toisella puolella ja kapina, tuo ulkomailta johdettu salaliitto, vetelee viimeisiään.

”Eikä leivästä ole pulaa”, Awwad lisää, ennen kuin asiaa ehtii edes kysyä.

Usko presidentin kaikkivoipaisuuteen on luja. Vaikka Assad on muillakin hallituksen alueilla edelleen melko suosittu, missään muualla ei ole hänestä niin paljon näyttävästi kehystettyjä ja huolella ripustettuja kuvia kuin piiritetyssä Daraassa.

”Hän tekee Syyriasta vielä kauniin”, varakuvernööri sanoo kaihoisasti.

”Hän tekee koko maailmasta kauniin.”

Damaskoksen hienostoalueella kuvataan Katumus-tv-sarjaa. Elokuvatähti Bassem Yakhour odottaa vuoroaan.

Musiikki katkeaa, neonvalot sammuvat. Kello on neljä, ja baarit Damaskoksessa sulkeutuvat. Viimeiset juhlijat talsivat kotiin keväisen aamuyön lempeässä tuulessa.

Valkoisessa talossa kaupungin reunalla Maamoun Abdulkarim herää pimeässä eikä enää saa unta.

Miten tämä kaikki päättyy?

Syyrian museoviraston pääjohtajana Abdulkarim on neljä vuotta katsonut tuskallisen läheltä maansa tuhoutumista – eikä vain maan, vaan kokonaisen kulttuuriperinnön, 23 miljoonan ihmisen yhteisen muistin.

Puolitoista vuotta sitten professori ja hänen nuorista arkeologeista koostuva työryhmänsä evakuoivat salaisessa operaatiossa 300 000 muinaismuistoa eri puolilta Syyriaa turvaan Damaskokseen.

Mutta Aleppo ja Deir Ezzor eivät ole mitään museokokoelmia, ne ovat eläviä kaupunkeja eikä niiden moskeijoita ja basaareja voi siirtää varastoon. Abdulkarim on joutunut seuraamaan voimattomana tuhatvuotisten arkkitehtuuriaarteiden katoamista savuna ilmaan.

Niinpä hän ei enää nuku. ”Olen 49 mutta tunnen oloni 80-vuotiaaksi”, hän on tunnustanut kollegalle.

Kun hän jokin aika sitten kysyi 12-vuotiaalta pojaltaan, haluaisiko tämä aikuisena seurata isänsä jalanjäljissä, poika pudisti päätään.

”En halua olla isona maailman masentunein pääjohtaja.”

Armenialaisen isän ja kurdiäidin poikana Abdulkarim on tyypillinen syyrialainen kosmopoliitti, joka ei voi käsittää uskonfanaatikkojen suvaitsemattomuutta ja kulttuurivihaa.

Ja nyt Isis on vain muutaman kilometrin päässä Damaskoksen keskustasta.

Professori on jo tehnyt varasuunnitelman: jos pahin tapahtuu, Syyrian historia siirretään 48 tunnissa rajan yli Beirutiin.

Koraanin säkeiden suomennos Jaakko Hämeen-Anttila. 

Video: Marttyyrien seinä Homsin kaupungissa Syyriassa.