Ratkaiseva vuosi

Afganistan

Länsimaat ovat upottaneet Afganistaniin satoja miljardeja dollareita murskatakseen Talibanin. Nyt kapinallisjoukko istuu vihdoin rauhanneuvottelupöydässä – ja vahvempana kuin koskaan.

Teksti
Katri Merikallio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pienen pojan katse oli täynnä ihailua. Helmikuussa 2002 majuri Petteri Kurkinen esitteli kabulilaiselle poikajoukolle takkinsa alla olevaa upouutta sinistä luotiliiviä. Asetta ei Kurkisen vyössä näkynyt. Kypäräkin oli jossain sotilasauton takakontissa.

2000-luvun alussa suomalainen rauhanturvaaja saattoi huoleti jäädä Kabulin kadunkulmaan tekemään tuttavuutta korttelin asukkaiden kanssa. Taliban-liike oli ajettu ulos pääkaupungista ja nyt luotiin uutta Afganistania. Kovia kärsinyttä kansaa autettiin demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien polulle.

Nyt, 19 vuotta myöhemmin, leppoisasta rupatteluhetkestä Kabulissa voi enää vain haaveilla. Taliban tekee pääkaupungissa verisiä terrori-iskuja liki päivittäin. Kabulilaisten arki on täynnä pelkoa. Länsimaalaiset diplomaatit, asiantuntijat, avustustyöntekijät ja jopa sotilaat elävät korkeiden muurien takana, kuin vankilassa.

Taliban on puolestaan vahvempi kuin kertaakaan sitten vuosituhannen alun. Puolet Afganistanista on aluetta, jota ääri-islamilaiset kapinallisjoukot joko hallitsevat tai jossa ne käyttävät merkittävää vaikutusvaltaa. He odottavat luottavaisina päivää, jolloin loputkin kansainvälisistä joukoista vedetään maasta. Silloin on taas heidän vuoronsa.

Kun suomalaiset liittyivät kansainväliseen sotilasoperaatioon Isafiin vuoden 2002 alussa, oli ehtinyt tapahtua jo paljon. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush oli käynnistänyt hyökkäyksen Afganistaniin lokakuussa 2001. Tavoite oli tehdä loppu al-Qaidan ja talibanin terroristien koulutuspesäkkeistä sekä vangita al-Qaidan johtaja, saudiarabialainen Osama bin Laden. Amerikkalaiset tiesivät, että hän oli runsas kuukausi aikaisemmin syyskuun 11. päivän Yhdysvaltoihin tehdyn terrori-iskun takana.

Yhdysvaltain johdolla ja YK:n siunaamana 36 maata lähetti joukkonsa Afganistaniin. Alku näytti lupaavalta. Al-Qaida lyötiin nopeasti. Talibanin henkiin jäänyt johto ja taistelijat pakenivat Pakistaniin, kannattajat vetäytyivät etäisiin laaksoihin kauas kaupungeista.

Myös suomalaiset huomasivat nopeasti, että Afganistanissa ei ollut rauhaa, mitä turvata. Suomi oli mukana sodassa.

Taliban ei kuitenkaan antautunut. Se alkoi kylvää miinoja ja tehdä terrori-iskuja kaikkialla maassa. Ja mitä kiivaammin liike taisteli, sitä enemmän maahan lähetettiin lisäjoukkoja eri puolilta maailmaa. Enimmillään Afganistanissa oli 150 000 ulkomaalaista sotilasta, heistä 100 000 amerikkalaisia.

Afganistanin etelä- ja itäosien kylissä kansainvälisten joukkojen tulo ei herättänyt riemua, päin vastoin. Kylien ylpeät ja kunniantuntoiset paštu-heimojen johtajat eivät kaivanneet vääräuskoisia vapauttajia. Eivät olleet kaivanneet ennenkään.

Myös maan pohjoisosaan sijoitetut suomalaiset rauhanturvaajat saivat nopeasti huomata, ettei Afganistanissa ollut rauhaa mitä turvata. Suomi oli syvällä mukana sodassa, jolle ei näkynyt loppua.

Collateral damage, oheisvahinko. Sellaiseksi alettiin kutsua afgaaniperheitä, hääseurueita ja pelloilla leikkiviä lapsia, jotka kuolivat, kun amerikkalaisjoukot metsästivät kylissä taliban-taistelijoita. 18-vuotiaan amerikkalaissotilaan oli vaikea nähdä eroa taliban-taistelijan ja tavallisen partasuisen kylänmiehen välillä. Kaikki näyttivät samalta.

Joinain vuosina siviilejä kuoli satoja, toisina useampi tuhat. Etenkään aluksi siviilien kuolemia ei selvitetty, uhrit haudattiin kaikessa hiljaisuudessa. Ajan myötä afgaanien raivo alkoi lyödä kiilaa amerikkalaisten valtaan nostaman presidentin Hamid Karzain ja amerikkalaisten välille.

Yhä useamman silmissä vapauttaja alkoi näyttää miehittäjältä, josta haluttiin eroon.

Talibanin edustajia liikkeen hallitsemalla alueella Laghmanin maakunnassa keväällä 2020.
Talibanin edustajia liikkeen hallitsemalla alueella Laghmanin maakunnassa keväällä 2020. © JIM HUYLEBROEK/NEW YORK TIMES/MVPHOTOS

Kansainväliset joukot olisivat maassa vain niin kauan kuin olisi ehdottoman välttämätöntä. Näin sovittiin. Vastuu turvallisuudesta siirtyisi Afganistanin perustettavalle armeijalle.

Määrittelemättä kuitenkin jäi, milloin länsimaat voisivat sanoa voittaneensa.

Eräs korkean tason amerikkalaisdiplomaatti totesi The Washington Post -lehden käsiinsä saamissa taustahaastatteluissa, että amerikkalaiset menivät nitistämään al-Qaidan. ”Ja sen teimme. Mutta kun talibanit alkoivat ampua, me ammuimme takaisin – ja niin Talibanista tuli vihollisemme. Ja me jatkoimme ja jatkoimme tehtävän laajentamista.”

Taliban ei ollut osallistunut 9/11 -iskuun eikä yksikään iskun tekijöistä ollut afgaani. Talibanista tuli vihollinen, kun se kieltäytyi luovuttamasta Osama bin-Ladenia.

Amerikkalaisvaikuttajat myöntävät taustahaastatteluissa, etteivät he vuosienkaan jälkeen ymmärtäneet, mikä motivoi talibaneja taistelemaan. Kuten sisällissodissa yleensä, myös Talibanin juuret ovat syvällä Afganistanin maaperässä. Brutaaleja, naisia sortavia raakalaisia epäilemättä, mutta useimpien paštujen silmissä silti omia poikia. Kun yksi kuoli taisteluissa, etäisistä kylistä, vuorten rinteiltä ja laaksoista virtasi yhä uusia taisteluhaluisia nuoria nujertamaan miehittäjää.

Myös suomalainen Afganistanissa erityistehtävässä pitkään palvellut everstiluutnantti sanoo, että länsi lähti kovin heikon ymmärryksen varassa liikkeelle. ”Ei tunnettu maan historiaa, ei kulttuuria, ei johtamisjärjestelmiä. Eikä kyllin pohdittu sitä, miksi britit olivat hävinneet Afganistanissa kolme sotaa ja Neuvostoliitto yhden.”

Taliban tunsi alueen täydellisesti ja toisin kuin lännellä, sillä oli selkeä strategia: Se tahtoi takaisin valtaan. 2000-luvun alussa liike oli käytännössä nujerrettu, nyt 20 vuotta myöhemmin sen riveissä on arviolta 60 000 taistelijaa.

Taliban nähtiin vain turvallisuusuhkana. Välit katkaistiin kaikkiin, joilla oli siteitä liikkeeseen.

Yhdysvallat näki Afganistanin ennen kaikkea turvallisuusuhkana itselleen. Siksi talibanien kanssa ei haluttu neuvotella. Heistä piti hankkiutua täysin eroon.

Afganistanin vaiheita 20 vuotta läheltä seurannut ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) ajattelee, että lähtökohta oli alusta asti väärä. ”Ajattelin jo silloin, että tästä voi tulla ongelmia.”

Haavisto kävi alkuvuonna 2002 YK:n ympäristöjärjestön edustajana Talibanin hallitsemilla alueilla Kandaharissa ja Jalalabadissa tapaamassa kyläpäälliköitä. ”He kysyivät minulta, mitä hyvää YK voisi tehdä heidän alueittensa ja ihmisten hyväksi.”

Amerikkalaiset ja Kabulin johto olivat siinä vaiheessa tehneet jo perustavanlaatuisen virheen. He olivat päättäneet, että sodan runtelemassa maassa apua jaetaan ainoastaan hallituksen alueella eläville ihmisille.

Apua saivat lähinnä kaupunkien asukkaat. Maaseudulla oli tyydyttävä siihen, mitä talibanit halusivat tarjota, usein se ei ollut juuri mitään.

Sadat tuhannet afganistanilaiset pakenivat puutetta ja väkivaltaa maaseudulta kaupunkeihin ja maan rajojen ulkopuolelle.

”Hyvän vieminen myös opposition alueelle olisi voinut lievittää väkivaltaa ja ristiriitoja”, Haavisto sanoo.

Tehtiin myös toinen suuri virhe: kapinallisten ja Kabulin hallituksen johdon välille ei jätetty mitään yhteyttä. Ovet suljettiin kaikilta, joilla oli minkäänlaisia yhteyksiä Talibaniin.

”Kun rajaa ei pystynyt ylittämään, ainoa vaihtoehto oli jäädä taistelemaan.”

Haavisto kertoo tavanneensa Talibanin entisiä ja nykyisiä johtajia useita kertoja eri yhteyksissä.

”Me haluamme omassa mielessämme luoda maailman, jossa on vain hyviksiä tai pahiksia, mutta sen enempää Afganistanin hallitus kuin Taliban ei ole yhtenäinen joukko. Kumpaankin mahtuu kaikkea.”

Haaviston kokemus on, että kun ollaan kovin mutkikkaassa ympäristössä kuten Afganistanissa, vuoropuhelu myös ”pahisten” kanssa kannattaa.

”Kun esimerkiksi 2017 jäljitimme, kuka oli Afganistanissa kidnapannut suomalaisen naisen, entinen talibanministeri oli etsinnässä erittäin avulias.”

Suomalainen Isaf-sotilas ”Pirre” Mazar-i-Sharifissa alkuvuodesta 2013.
Suomalainen Isaf-sotilas ”Pirre” Mazar-i-Sharifissa alkuvuodesta 2013. © JUSSI NUKARI/LK

George W. Bushia presidenttinä seurannut Barack Obama halusi voittaa afgaanien sydämet ja mielet – ja lähetti vuonna 2009 maahan lisää joukkoja. Toisen kautensa puolivälissä keväällä 2014 hän kuitenkin ilmoitti, että nyt Yhdysvaltain taistelut Afganistanissa on taisteltu. Joukot vedettäisiin, vain 10 000 sotilasta jäisi tukitoimiin. Vastuu maan turvallisuudesta oli jo edellisenä vuonna siirretty suunnitelmien mukaisesti Afganistanin tuoreelle armeijalle, ja vaikka talibanien itsemurhaiskut jatkuivat, tilanne näytti suhteellisen vakaalta.

Taas tehtiin virhe. Kun sotilaat vetäytyivät, olisi ollut siviilien vuoro tuoda ihmisille heidän kipeästi tarvitsemia palveluja – lääkäreitä, kätilöitä, opettajia ja luotettavia poliiseja. Voittaa kovia kokeneiden afgaanien luottamus, hearts and minds.

”Mutta he eivät tulleet”, sanoo suomalainen sotilasasiantuntija. Kabulin palatseissa eri etniset ryhmittymät keskittyivät käymään repivää taistelua rahasta ja vallasta.

Kansainväliset avustusjärjestöt yrittivät, mutta niiden keskinäinen koordinaatio puuttui tyystin. ”Jokainen avunantaja keskittyi edistämään omia kansallisia intressejään”, sotilasasiantuntija sanoo. ”Etsikkoaika menetettiin.”

Taliban ei aikaillut. Se näki valtatyhjiön ja kiirehti täyttämään sen.

 

”Kaikkien pommien äiti” pudotettiin itäisen Afganistanin vuorille huhtikuussa 2017. Maailman suurin perinteinen pommi oli tuoreen presidentti Donald Trumpin avaus Afganistanissa. Tavoitteena oli tuhota luolastot, joihin alueen uusin tulokas terroristijärjestö Isis oli pesiytynyt.

Trump marssitti jälleen lisää sotilaita maahan ja kiihdytti ilmaiskuja – niissä kuolleiden siviilien määrä kolminkertaistui nopeasti. Vuonna 2018 kaikkiaan 3 800 siviiliä kuoli, heistä Nato-joukkojen ja Afganistanin armeijan iskuissa joka neljäs. Seuraavana vuonna enemmän siviilejä kuoli liittouman sotilasoperaatioissa kuin talibanien iskuissa.

Tarkkoja lukuja sodassa kuolleista on vaikea saada, sillä alkuvuosina tilastoja ei pidetty. YK arvioi, että kymmenen viime vuoden aikana kuolleita ja vakavasti haavoittuneita siviilejä on yli 100 000. Viime vuosina uhreista on kolmannes ollut lapsia – yhdeksän lasta päivässä, arvioi Unicef.

Avokätinen sotilasapu on luonut maahan myös massiivisen korruptio-ongelman. Yksistään Yhdysvaltain Afganistaniin käyttämät sotilasmenot ovat vuoden 2001 jälkeen olleet 780 miljardia dollaria – se vastaa noin kahtatoista Suomen valtion vuosibudjettia.

Vastikkeetonta rahaa, aseita, tukikohtia ja omia kehityshankkeita on jaettu oikealle ja vasemmalle. Tuloksena on ollut vähän kehitystä ja paljon välistävetoja.

Suuri hyötyjä on myös Taliban-liike. Merkittävä osa sen aseistuksesta on hankittu oopiumin viljelemisestä ja myynnistä saaduilla rahoilla, mutta suuri määrä aseita on kerätty hallitukselta vallatuista tukikohdista tai vain kannettu repuissa armeijan varastoista.

Kabulin yliopistoon marraskuussa 2020 tehdyn hyökkäyksen jälkiä.
Kabulin yliopistoon marraskuussa 2020 tehdyn hyökkäyksen jälkiä. © SAYED KHODAIBERDI SADAT/AFP/MVPHOTOS

Kuva Afganistanista ei ole vain toivottoman musta. Samaan aikaan kun taistelut jatkuvat, on moni asia muuttunut paremmaksi.

Maata, tai ainakin osaa maasta hallitsee vaaleilla valittu parlamentti ja presidentti – välillä kaksikin kilpailevaa presidenttiä – ja 2004 hyväksytty perustuslaki on perin edistyksellinen. Se takaa samat oikeudet niin naisille kuin miehille. Maassa vallitsee uskonnon- ja sananvapaus. Parlamentin paikoista 27 prosenttia on varattu naisille.

Yhä useampi afgaanivauva selviää hengissä rokotusten ja kiertävien klinikoiden ansiosta. Miljoonat lapset, myös tytöt, käyvät koulua. Jopa äitiyskuolleisuus on lähtenyt laskuun, vaikka se onkin edelleen maailman korkeimpia.

Suuri joukko kaupunkien nuoria naisia on yltänyt yliopistojen kautta lääkäreiksi, juristeiksi, virkamiehiksi ja toimittajiksi. Heillä ei ole aikomusta vetää enää taivaansinistä burkaa päälleen.

Suomessa vuodesta 2004 asunut afgaanitoimittaja Shakiba Adil käy säännöllisesti Afganistanissa kouluttamassa naistoimittajia sekä nuoria rauhanlähettiläitä. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miten kovan paineen alla nuoret naiset ja erityisesti naistoimittajat nyt ovat. Vastassa on patriarkaalisten sukujen lisäksi jatkuva ulkoinen uhka.

”Taliban on nyt ottanut toimittajat erityiskohteekseen”, Shakiba Adil sanoo. Kahden kuukauden aikana maassa on tapettu viisi tunnettua toimittaja, niin naisia kuin miehiä. Viime viikkoina lukuisia kansalaisaktivisteja, virkamiehiä ja vaikuttajia on salamurhattu.

”Vaatii todella suurta rohkeutta jatkaa toimittajan työtä.”

 

Afganistan on Suomen suurin kehitysavun saaja. 28 miljoonan euron vuosittaisella apusummalla on tuettu erityisesti tyttöjä ja naisia niin koulutuksessa, terveydenhuollossa kuin ihmisoikeuksien ja rauhan edistämisessä.

Taistelut vaikeuttavat avun perille viemistä suuressa osassa maata, joten valtaosa Suomen tuesta kanavoidaan YK:n ja Maailmanpankin hankkeisiin.

Suomalaisia sotilaita on vaiheittain vedetty maasta. Enimmillään suomalaisia oli Afganistanissa pari sataa, nyt heitä on jäljellä 20.

Pieni siivu Suomen kehitysavusta menee kansalaisjärjestöjen kautta. Suomen Punainen Risti on tehnyt työtä paikan päällä jo 19 vuotta tiiviisti yhdessä Afganistanin Punaisen Puolikuun kanssa. Terveysasemia, liikkuvia klinikoita, ensiaputaitoja, naisvapaaehtoisten kouluttamista ja odottavien äitien tukemista.

”Afganistanin Punaisen Puolikuun jäsenet ovat osa yhteisöjä, joten he pystyvät liikkumana ja tekemään työtä ihmisten parissa eri puolilla maata toisin kuin me ulkomaalaiset. Meidän tärkein tehtävä on tukea ja vahvistaa heidän osaamistaan ja työtään”, kuvailee Lotta Valtonen.

Hän tuli Afganistaniin elokuussa 2018 töihin Suomen suurlähetystöön tehtyään sitä ennen vuosien ajan kehitysyhteistyötä eri puolilla maailmaa. Vuotta myöhemmin Valtonen siirtyi Punaiselle Ristille.

SPR on lähettänyt Afganistaniin vuosien varrella yhteensä 54 suomalaista avustustyöntekijää ja materiaaliapua yhdeksän miljoonan euron edestä. Yhdessä eri Punaisten Ristien yhteisapu tavoittaa joka vuosi puolitoista miljoonaa afgaania.

Jatkuvat iskut mutkistavat neuvotteluja rauhasta. Taliban ei ole suostunut keskeyttämään hyökkäyksiä.

Maailman avokätisestä avusta huolimatta kolmannes afganistanilaisista on edelleen vaille perusterveydenhoitoa ja kolme neljäsosaa elää köyhyydessä.

Terrorismi nakertaa edistystä. Viime vuonna syyskuun loppuun mennessä Afganistanissa oli tehty 45 aseellista hyökkäystä kouluihin ja 52 iskua sairaaloihin tai terveysasemille.

Toukokuussa 2020 Lääkärit ilman rajoja -järjestön synnytyssairaalaan tehtiin isku. 24 äitiä, hoitajaa ja vauvaa tapettiin. Äideistä kolme teloitettiin kesken synnytyksen. Iskun jälkeen sairaala suljettiin.

Niin käy monessa iskun kohteeksi joutuneessa koulussa ja terveysasemalla: ovet suljetaan, koska sen enempää henkilökunta kuin oppilaat tai potilaat eivät uskalla jäädä.

Jokaisen iskun jälkeen kehitys ottaa pitkän askeleen taaksepäin.

Kansanedustaja ja naisaktivisti Fawzia Koofi osallistuu rauhanneuvotteluihin Dohassa.
Kansanedustaja ja naisaktivisti Fawzia Koofi osallistuu rauhanneuvotteluihin Dohassa. © SCOTT PETERSON/GETTY IMAGES

Syyskuussa 2020 kansanedustaja Fawzia Koofi nosti Qatarissa Dohassa kipsatun kätensä neuvottelupöydän päälle. Talibanin neuvottelijat pöydän toisella puolella välttelivät katsomasta kipsiä eikä Koofikaan sanonut mitään.

”Kunhan vain pitelin kättäni esillä. Halusin muistuttaa heitä siitä, että kukaan ei Afganistanissa ole turvassa”, Fawzia Koofi sanoo puhelinhaastattelussa Dohasta. Häntä vastaan tehtiin isku vain pari viikkoa ennen rauhanneuvottelujen alkua. Koofi loukkaantui hyökkäyksessä.

Taliban kiisti syyllisyytensä, kuten se aina tekee. Kaikki kuitenkin tiesivät, että naisten asemaa puolustava hallituksen neuvottelija Koofi on kapinallisten inhokkilistan kärjessä.

Kabulin 21-henkisessä neuvotteluryhmässä on neljä naista. Talibanilla ei yhtään.

Neuvottelut etenivät takkuillen koko syksyn. Osapuolet pääsivät sopuun ainoastaan siitä, mistä tulevaisuudessa neuvotellaan.

Tammikuun 5. päivä Koofi palasi muun neuvotteluryhmän kanssa tauon jälkeen Dohaan. Tunnelma on kuitenkin yhä kireä. Hallitus vaatii talibaneja sitoutumaan tulitaukoon, mutta kapinallisryhmä kieltäytyy.

Samaan aikaan kun talibanit ovat istuneet neuvottelupöydässä, yli 600 afgaanisiviiliä on kuollut terrori-iskuissa ja hyökkäyksissä.

Tulitauon puolesta ovat vedonneet niin YK:n pääsihteeri, EU:n komissio kuin 66 Afganistania avustavaa maatakin.

Neuvotteluasetelma on kuitenkin vaikea. Presidentti Donald Trump solmi erillissopimuksen Taliban-liikkeen kanssa helmikuussa 2020. Yhdysvallat lupasi vetää nopeutetusti sotilaansa maasta, jos talibanit ryhtyvät neuvottelemaan rauhasta Kabulin johdon kanssa ja huolehtii siitä, että terroristiryhmät eivät enää saa jalansijaa Afganistanissa.

Sopimus amerikkalaisten kanssa 19 vuoden sotimisen jälkeen oli suurvoitto Talibanille. Se sai kaiken haluamansa – muun muassa 5 000 taistelijaa vapautettiin vankiloista – eikä talibanien tarvinnut oikeastaan sitoutua muuhun kuin neuvottelemaan.

Afganistanissa on jäljellä noin 10 000 Nato-sotilasta, niistä puolet amerikkalaisia. Jos Yhdysvallat vetää joukkonsa nopeutetulla aikataululla, se voi vaarantaa kaikki saavutukset, joita maassa on saatu aikaan, varoittaa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg.

Afganistanin oma armeija on kärsinyt massiivisia tappioita. Harva uskoo, että se kykenee puolustamaan maata ilman apua. Ainoa tie rauhaan on pysyä neuvottelupöydässä ja yrittää etsiä kompromisseja.

 

Kiihtyvä väkivalta on rauhanneuvottelujen suuri uhka. Kabulin johdon on vaikea jatkaa neuvotteluja, jos uhreja tulee koko ajan lisää. Talibanin johto Dohassa kiistää sitkeästi, että se olisi kiihtyneiden iskujen takana.

”Talibanin väitteet saattavat kuitenkin pitää paikkansa”, ulkoministeri Pekka Haavisto pohtii. Hän kävi loppuvuodesta Kabulissa ja Dohassa ja tapasi hallituksen neuvottelijoita. ”Talibanilla on aina ollut vaikeuksia pitää rivinsä kasassa, ja Isis on saanut jalansijaa Afganistanissa.”

Talibanit ovat jo aiemmin kertoneet Haavistolle tarvitsevansa apua radikalisoitumista vastaan, ja varoittaneet esimerkiksi, että Isis rekrytoi nuoria Kabulin yliopistolla. Siinä missä Isisin riveihin värväytyneet terroristit ovat kansainvälisiä, me olemme afgaaneja, liike viestitti.

”Minulla on olo, että Isis hengittää nyt talibanien niskaan. En pidä mahdottomana sitä, että Taliban ja länsi voisivat löytää epäpyhän allianssin Isisin vastustamisessa.”

Neuvottelujen takarajaksi on asetettu toukokuun alku.

Pallo on pitkälti vasta virkaansa astuneen presidentti Joe Bidenin käsissä. Hän on jo neljäs Afganistanin suohon astuva Yhdysvaltain presidentti.

Presidentti Biden joutuu nopeasti päättämään, jatkaako hän pian 20 vuotta kestänyttä sotaa, johon amerikkalaiset ovat jo kauan sitten väsyneet. Vaihtoehtona on vetää loputkin joukot kotiin ja ottaa riski, että Kabulista tulee uusi Saigon.

Kommunistien sijaan valtaan astuisi tällä kertaa ääri-islamilainen kapinallisjoukko.

Tekstiä muutettu 22.2. kello 9.55. Korjattu lukuvirhe, helmikuusta 2002 on 19 vuotta, ei 18 vuotta.