Kolmannen tien viittoja

Karri Kokko
Ulkomaat 14.6.2007 10:18

Kolmas tie voi tarjota viitekehyksen poliittiselle ja taloudelliselle ajattelulle, joka kulkee sumeilematta sosiaalidemokratian ja uusliberalismin vanhojen rajojen poikki, arvioi sosiologi Anthony Giddens (SK 24/1998).

Teksti Anthony Giddens
(SK 24/1998)

Vuosi sitten, juuri ennen Englannin parlamenttivaaleja, kirjoitin artikkelin, jossa puolustin uutta työväenpuoluetta kahden vasemmistolaisen kriitikon Martin Jacquesin ja Stuart Hallin arvosteltua sitä ankarasti. Heidän arvostelunsa ydin oli vanhastaan tuttu: tarjolle oli heidän mielestään pantu vain uudelleen lämmitettyä thatcherismia. Hallituksen oltua vuoden vallassa monista ihmisistä tuntuu edelleen siltä kuin työväenpuolue harjoittaisi uusliberaalia politiikkaa toisella nimellä. Puolueen sisällä ja ulkopuolella toimivat toisinajattelijat esittävät yhä paljolti samoja väitteitä kuin Jacques ja Hall.

Enemmän syytä huoleen antaa se, että tällainen arvostelu on yleistynyt myös mannermaan sosiaalidemokraattisissa piireissä. Kun Tony Blair palasi Bill Clintonin kanssa helmikuussa käymistään linjakeskusteluista, hän kertoi pyrkimyksestään luoda kansainvälinen keskustavasemmiston konsensus 21. vuosisadalle. Se olisi vanhasta vasemmistosta ja uudesta oikeistosta poikkeava ”kolmas tie”. Clinton oli jo aikaisemmin liittovaltion tilaa koskevassa puheessaan väittänyt löytäneensä kolmannen tien.

Blairin julistus sai korostetun jäätävän vastaanoton erinäisten eurooppalaisten sosiaalidemokraattien keskuudessa. He pitivät Clintonin linjauksia paljolti Euroopan tilanteeseen soveltumattomina, koska Euroopassa yhteiskunta on vanhastaan suojellut jäseniään enemmän kuin Amerikassa.

Sitä paitsi ”kolmannesta tiestä” puhuminen loihtii esiin kiusallisia muistoja. Samaa nimitystä käyttivät eräät 1920- ja 1930-luvun vaarallisimmat liikkeet, jotka myös selittivät, että oikeisto ja vasemmisto olivat paljolti vanhentuneita käsitteitä. Myöhemmin ”kolmas tie” tuli merkitsemään markkinasosialismia – ajatusta, joka ei johtanut mihinkään.

Mutta käytettiinpä tätä kolmannen tien nimikettä tai ei – ja tässä kirjoituksessa käytän paremman puutteessa sitä – Euroopan ja Yhdysvaltain poliittisessa ajattelussa on meneillään muutamia äärimmäisen tärkeitä muutoksia. Blair oli aivan oikeassa vaatiessaan niitä koskevaa kansainvälistä keskustelua. Yhä useammat alkavat olla yhtä mieltä paitsi siitä, että meidän täytyy löytää jotakin vanhasta vasemmistosta ja uudesta oikeistosta poikkeavaa, myös siitä, että vasemmistolainen poliittinen teoria alkaa hiljalleen toipua vuoden 1989 jälkeisestä halvauksestaan.

New Statesman -lehdessä on viime viikkojen aikana julkaistu useita kolmatta tietä käsitteleviä artikkeleita. Useimmat kirjoittajat näyttävät etsivän kattavaa ideaa, joka määrittelisi uuden politiikan, mutta luulenpa, että tämä on väärä tapa. Meidän pitää sen sijaan rakentaa viitekehys, jota voitaisiin kohta kohdalta verrata molempiin kilpaileviin oppisuuntiin.

Tiedämme, mitä kolmas tie ei ole, ja tällaisella vertailulla pystymme luomaan konkreettisen kuvan tästä vaihtoehdosta. Erottavia tekijöitä voitaisiin tuoda esiin vaikka millä mitalla, mutta koska käytettävissä tila on rajallinen, tyydyn käsittelemään viittä ulottuvuutta: poliittisia arvoja, taloutta, hallitusvaltaa, kansakuntaa ja hyvinvointivaltiota.

Vertailu rajoittuu pääpiirteisiin. Yksityiskohtaisempi erittely tehdään tulevassa tutkimuksessa, johon tämä artikkeli perustuu.

Jako viiteen

Sosiaalidemokratia oli nimenomaan vasemmiston luokkapolitiikkaa, jonka pääasiallinen kannattajajoukko oli ruumiillista työtä tekevä luokka. Uusliberalismi ei ole yhtä avoimesti yksi luokkapolitiikan muoto, mutta se on konservatiivinen ajattelutapa, joka sijoittuu poliittiseen oikeistoon. Työväenluokan kutistuessa nopeasti ja kaksinapaisen maailman kadotessa luokkapolitiikka kuten myös perinnäinen oikeisto–vasemmisto-jako on jäänyt taka-alalle.

Vasemmisto ja oikeisto eivät ole menettäneet kokonaan merkitystään, kuten äärioikeistolaisten puolueiden olemassaolo todistaa. Merkittävissä asioissa jakolinja kulkee kuitenkin nykyään ristiin vasemmisto–oikeisto-jaon kanssa tai muovaa näitä ryhmiä uuteen uskoon. Tällaisia jakavia tekijöitä ovat muun muassa suhtautuminen globaalistumiseen, kulttuurien moninaisuuteen sekä tieteen ja tekniikan sovellusten aiheuttamiin muutoksiin.

Monissa maissa tehdyt kyselytutkimukset osoittavat, ettei vasemmisto–oikeisto-jako riitä kuvaamaan nykyisiä yhteiskunnallisia ja poliittisia asenteita. Esimerkiksi John Blundell ja Brian Gosschalk toteavat Britanniassa tehtyyn MORI-tutkimukseen perustuvassa selvityksessään Beyond Left and Right, että poliittiset asenteet jakaantuvat pikemminkin viiteen klusteriin kuin kahteen.

Vuoden 1997 vaalien alla Tony Blairin uudistama työväenpuolue oli suosituin neljässä näistä viidestä rypäästä. Näin laajaan kannattajajoukkoon vetoava kolmas tie edustaa keskustan uutta nykyaikaistumisliikettä.

Se hyväksyy sosialistien keskeisenä arvona pitämän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja torjuu samalla luokkapolitiikan hakien kannatuspohjaa useista eri luokista. Se vastustaa autoritaarisuutta ja vieraanpelkoa.

Toisaalta se ei ole libertaarista. Yksilönvapaus perustuu kollektiivisiin voimavaroihin ja sisältää myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajatuksen. Hallitusvalta ei ole – kuten uusliberaalien mielestä – vapauden vihollinen; päinvastoin, hyvä hallitus on vapauden kehittymisen ja laajenemisen kannalta olennainen tekijä.

Uusi sekatalous

Talousasioissa näyttää ensi silmäyksellä olevan olemassa vain ”yksi tie”, ”yksi suunta”, ja erityisesti tältä osin arvostelu näyttää hyvin perustellulta. Yksityistäminen ja säätelyn purkaminen ovat muotia kaikkialla maailmassa. Niin vasemmistolaisiksi kuin oikeistolaisiksikin ilmoittautuvat hallitukset ovat kiireen vilkkaa lopettamassa valtion yritystoimintaa ja myymässä muutakin omaisuutta yksityiselle lohkolle. Globaalilla tasolla markkinoiden valtaa ei hillitse mikään.

Onko siis markkinafundamentalismi, sokea usko markkinamekanismin hyvyyteen, viemässä voiton kaikkialla? Ei toki ole eikä voikaan olla.

 Uusliberalismin suuri erehdys, johon myös libertaarit lankeavat, on se, että säätelemättömyys samastetaan vapauteen. Uusliberaalit (toisin kuin libertaarit) eivät tee tätä erehdystä moraalin alueella; miksi asiat sitten olisivat toisin talouden puolella? Eivät ne olekaan: talouden säätely on usein sekä vapauden että vaurauden ehto.

Sitä paitsi säätelyn poistaminen joltakin talouden alueelta usein vain siirtää säätelyn tarpeen muualle – toiseen yhteyteen, esimerkiksi ympäristövaikutuksiin, tai kenties paikalliselta alueelliselle tai globaalimmalle tasolle.

Tässä on kysymys luomuksesta, jota sanon uudeksi sekataloudeksi. Uusi sekatalous – toisin kuin vanha – ei viittaa ensi sijassa valtion omistaman ja yksityisen teollisuuden tasapainoon. Se viittaa siihen tasapainoon, joka vallitsee säätelyn ja säätelemättömyyden välillä sekä taloudellisten ja ei-taloudellisten asioiden välillä yhteiskuntaelämässä.

Mihin säätelyä tarvitaan?

Säätely on normaalisti, joskaan ei aina, hallitusvallan eli valtion alaan kuuluva asia, koska ainoastaan hallituksella on käytettävissään lakiin perustuva pakotemekanismi. Säätelyä tarvitaan useista syistä, joista osa on hyvin tuttuja, toiset kiistanalaisempia, mutta joista kaiken kaikkiaan kertyy vankka luettelo. Säätelyllä pyritään muun muassa seuraaviin tavoitteisiin:

* Säilyttämään taloudessa kilpailu, kun monopoli uhkaa sitä. Kuten taloustieteilijä Joe Stiglitz korostaa, kilpailu on taloudellisen hyvinvoinnin kannalta tärkeämpi asia kuin se, yksityistetäänkö jokin lohko vai ei. Markkinavoimien ”vapaa” vaikutus perustuu yleensä säädeltyyn kilpailuun.

* Ohjailemaan luontaisia monopoleja. Jotkin tuotannonalat toimivat tehokkaasti ainoastaan monopoleina. Olisi tuhlausta rakentaa valtakuntaan kaksi rinnakkaista rautatie- tai voimansiirtoverkkoa. Säätelyä tarvitaan niissä oloissa monopolien kurissa pitämiseksi.

* Luomaan ja pitämään yllä markkinoiden institutionaalista perustaa. Kaikki markkinat ovat riippuvaisia runsaan ei-taloudellisen pääoman kertymisestä. Toisin kuin puhdasoppinen uusliberalismi väittää, markkinat eivät itsestään tuota järjestystä eivätkä poista väkivaltaa, kuten rosvo- ja gangsterikapitalismista saadut esimerkit osoittavat.

* Estämään markkinamekanismin haitallinen tunkeutuminen julkisessa elämässä, politiikassa ja kulttuurissa liikkuvien hyödykkeiden alueelle. Ammattiin liittyvä moraalinen vastuu, pyyteetön palvelutyö, paikallinen yhteishenki ja velvollisuudentunto ynnä muut ei-taloudelliset hyödykkeet saattavat tarvita suojaa, jotta ne eivät joutuisi markkinoilla tapahtuvan vaihdon kohteeksi.

* Valjastamaan markkinat toteuttamaan keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteita. Markkinat eivät tosin aina toimi lyhytjännitteisesti, mutta epäilemättä ne vievät usein siihen, että lyhyen aikavälin hyödyt asetetaan pitkän aikavälin etujen edelle. Puhdas juomavesi, liikenneturvallisuus ja saasteettomat elintarvikkeet kuuluvat niihin hyödykkeisiin, joiden saannin markkinat voivat estää kustannussäästöihin pyrittäessä.

* Tasoittamaan markkinoiden heilahteluja makro- tai mikrotasolla. Esimerkiksi lyhytaikaisia työsuhteita viljelevässä yrityskulttuurissa ei paljon piitata laajemmasta yhteiskunnallisesta hyödystä.

* Suojaamaan työläisten elinoloja ja sopimuksin määriteltävää asemaa. Työläiset eivät ole ”vain yksi markkinahyödyke muiden joukossa”, eikä minkään sivistyneen yhteiskunnan tulisi sallia, että heitä kohdellaan sellaisena.

* Lievittämään ja selvittämään katastrofeja, mm. markkinoiden aiheuttamia romahduksia. Voidaan vaatia katastrofin estämiseen tähtäävää ennakoivaa markkinoiden säätelyä. Ekokatastrofien uhka on vain yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta.

Uusi demokraattinen valtio

Uudessa sekataloudessa talouden kehitystä on aina arvioitava ja ohjattava laajemmat yhteiskunnalliset seuraukset huomioon ottaen. Tämä koskee liikeyritystä itseäänkin. Ei oikeuksia ilman velvollisuuksia, ei käskyvaltaa ilman demokratiaa. Jos nämä ovat kolmannen tien perusperiaatteet, niiden täytyy olla voimassa yhtä lailla osakeyhtiössä kuin muuallakin.

Vastuullinen yhtiö voidaan määritellä sellaiseksi, joka tunnustaa tällaiset periaatteet ja toimii niiden mukaisesti työntekijä-, asiakas- ja osakassuhteissaan. Voiko valtiovalta luoda sidosryhmäpohjaisen bisneskulttuurin? Totta kai se voi – käyttämällä kannustimien ja hillitsevien ohjauskeinojen yhdistelmää – mutta se täytyy sitten tehdä myös ylikansallisella eikä ainoastaan kansallisella tasolla.

Sosiaalidemokraatit ovat vanhastaan pyrkineet laajentamaan valtion ja hallinnon toiminta-aluetta, uusliberaalit supistamaan sitä. Kolmas tie puolestaan vaatii rakenteellista muutosta: on mentävä pitemmälle kuin ne, joiden mielestä ”valtiovalta on ongelma”, ja ne, joiden mielestä ”valtiovalta on ratkaisu”. Liberaali demokratia on kriisissä – ei siksi, että kilpailijat uhkaisivat sitä, vaan päinvastoin siksi, ettei sillä ole kilpailijoita.

Valtiot, joilla on vastassaan vaaroja eikä niinkään vihollisia, joutuvat hakemaan uudenlaisia legitimiteetin lähteitä, oikeutetun vallankäytön perusteita. Liberaali demokratia on kompastumassa siihen, ettei se ole tarpeeksi demokraattinen. Demokratia on koukkaamassa demokratian ohi, ja tämä tasapainon horjahtaminen täytyy pyrkiä jotenkin korjaamaan. Luottamuksen ja legitimiteetin palauttamiseksi kolmas tie puoltaa perusteellista uudistuspakettia, jonka kokonaisuutena voidaan sanoa määrittelevän uuden demokraattisen valtion.

Kansanäänestyksiä ja pienryhmiä

Uusi demokraattinen valtio perustuu ennen kaikkea vallansiirtoon, eikä ainoastaan alaspäin vaan myös ylemmäs. Valtaa siirretään alas paikallis- ja maakuntatasolle ja ylös ylikansallisille toimielimille. Tässä yhteydessä tulisi oivaltaa, että subsidiariteetin käsite on muutakin kuin euroslangia: tämä ”läheisyysperiaate” on nykyaikaisen demokraattisen politiikan rakenteellinen edellytys.

Valtiovalta ei pysähdy enää kansallisvaltion rajalle. Globaalistumisen aikakaudella on huolehdittava myös koko maailman johtamisen valvonnasta, ja tämä merkitsee demokratiaan pohjautuvan määräysvallan kaksisuuntaista liikettä.

Uuden demokraattisen valtion avainasia on ”demokratian demokratisointi”, avoimuuden lisääminen yleisten asioiden hoidossa ja tavanomaisesta poikkeavien demokraattisten osallistumismuotojen, muun muassa kansanäänestysten ja suoran demokratian, kokeileminen.

”Demokratian demokratisointiin” liittyy myönteinen kumppanuusasenne kansalaisyhteiskunnassa vaikuttaviin voimiin. Sosiaalidemokraatit ovat vanhastaan suhtautuneet epäluuloisesti kansalaisyhteiskuntaan. Uusliberaalit taas sanovat, että pienryhmätoiminta puhkeaa kukkaan heti kun valtiovalta irrottaa otteensa kansalaisyhteiskunnasta.

Kolmannen tien politiikkaan kuuluu olennaisena osana teesi, jonka mukaan valtiovalta voi ja sen tulisi osallistua ratkaisevalla tavalla kansalaisyhteiskunnan uudistamiseen. Toisin kuin vanha vasemmisto, kolmas tie hyväksyy käsityksen, että kansalaistoiminnan voipumisen ja rikollisuuden kasvun pelko kuvastaa todellisia ja polttavia ongelmia. Valtiovalta voi kuitenkin suoranaisesti tarttua näihin asioihin ryhtymällä uudistamaan yhdyskuntia. Yhdyskuntatason painottaminen näyttää joidenkin kriittisten arvioitsijoiden mukaan olevan ristiriidassa globaalistumisen vaikutusten kanssa. Tosiasiassa se on linjassa niiden kanssa, koska globaalistuminen aiheuttaa paitsi vetoa pois paikalliselta areenalta myös eräänlaista paikallisuuteen ajavaa työntöä: se luo sekä uusia paineita että uusia mahdollisuuksia paikallisyhteisön elvyttämiseen.

Kansakunta ja maailmankansalainen

Sosiaalidemokraatit eivät yleensä ole olleet järin kiinnostuneita kansakunnan käsitteestä. He ovat suhtautuneet siihen epäluuloisesti ja katsoneet sen uhkaavan kansainvälistä solidaarisuutta. Uusliberaalit taas ovat olleet taipuvaisia yhdistämään vapaan markkinatalouden puolustamiseen aimo annoksen uhoavaa ja eristäytyvää nationalismia.

Kolmas tie etsii kansakunnalle uutta roolia kosmopoliittisessa maailmassa. Muotoutumassa oleva maailmanjärjestys ei pysyisi pystyssä ”puhtaana markkinapaikkana”.

Kansakunnan tehtävän ja merkityksen palauttaminen on tärkeä vakauttava tekijä, loputtoman pirstomisen ja pilkkomisen vastapaino. Nationalismiin liittyvät erottavat näkökohdat eivät tietenkään katoa. Niiden kurissa pitämiseen tarvitsemme kuitenkin nimenomaan kosmopoliittisempaa versiota kansakunnan käsitteestä. Tällainen maailmankansalaisuuden ajatus on valtioiden välisten täysimittaisten sotien mahdollisen loppumisen syy ja edellytys.

”Vahvalla valtiolla” tarkoitettiin ennen kansakuntaa, joka oli hyvin valmistautunut sotaan. Nykyään sillä on tarkoitettava kansakuntaa, joka on niin varma itsestään, että pystyy hyväksymään suvereenisuuden uudet rajoitukset.

Ennen nykyaikaisen kansallisvaltion nousua mailla oli tarkkojen rajalinjojen asemesta epämääräisiä rajaseutuja, koska niiden poliittinen koneisto oli vajavainen. Ne eivät pystyneet pitämään yllä määräysvaltaansa reuna-alueillaan. Nykyisten valtioiden rajat ovat jälleen pehmenemässä lähialueyhteistyön ja kaikenlaisten ylikansallisten ryhmittymien toiminnan vuoksi. Euroopan unioni on tämän kehityksen prototyyppi, mutta rajojen pehmenemistä esiintyy muuallakin maailmassa.

Kosmopoliittinen kansakunta on aktiivinen kansakunta. Mutta kansakuntia on nyt rakennettava eri periaattein kuin menneinä aikoina. Ennen vanhaan kansakuntien yhtenäisyyden pontimena oli paljolti toisten kansakuntien vastustaminen – Britannian tapauksessa vihamielisyys katolista Ranskaa kohtaan, kuten Linda Colley on osoittanut. Nykyään kansallista identiteettiä on pidettävä yllä avoimemmalla ja pohdiskelevammalla tavalla. On ymmärrettävä samastumisen monimutkaisuus ja osittain päällekkäisten lojaalisuussiteiden olemassaolo. Tämä tietää harkitsevampaa kansallisen identiteetin rakentamista, todella merkittävää nykyaikaistamishanketta.

Valtion sosiaaliset investoinnit

Sosiaalidemokraattien ja uusliberaalien ero tulee kaikkein jyrkimmin esiin suhtautumisessa hyvinvointivaltioon. Sosiaalidemokraateille täysimittainen sosiaaliturvajärjestelmä on kelvollisen ja humaanin yhteiskunnan kulmakivi; uusliberaaleille se on yritteliäisyyden vihollinen ja kansalaisyhteiskunnan turmion syy. Toinen ryhmä haluaa pitää yllä mahdollisimman laajaa hyvinvointivaltiota, toinen taas supistaa sosiaaliturvajärjestelmät pelkistetyksi turvaverkoksi.

Kolmas tie tarjoaa näistä kummastakin jyrkästi poikkeavaa mallia. Osa uusoikeiston hyvinvointivaltioon kohdistamasta arvostelusta on aiheellista. Sosiaaliturvan instituutiot ovat usein vieraannuttavia ja byrokraattisia; siihen perustuvat etuudet luovat saavutettuja etuja ja saattavat johtaa vääristyneisiin seurauksiin, kumota sen, minkä saavuttamiseksi ne aikanaan muodostettiin.

Hyvinvointivaltio on perusteellisen uudistamisen tarpeessa – ei niin, että sitä typistettäisiin, vaan niin, että se saataisiin vastaamaan nykyajan muuttuneita olosuhteita.

Laatiessaan nykyaikaisen hyvinvointivaltion luomista koskevat suunnitelmansa Englannin sosiaalilainsäädännön isä William Beveridge tunnetusti julisti sodan puutteelle, sairaudelle, tietämättömyydelle, kurjuudelle ja joutilaisuudelle. Toisin sanoen hänen lähtökohtansa oli muodoltaan paljolti negatiivinen. Meidän pitäisi siirtää painotusta positiiviseen hyvinvointiin, jonka ylläpitoon osallistuisivat valtion ohella muut organisaatiot ja yksityiset ihmiset itse ja joka on omiaan luomaan varallisuutta.

Uudistetusta hyvinvointivaltiosta tulee sosiaalisia investointeja tekevä valtio, joka luo uudenlaisen suhteen toisaalta riskin ja turvallisuuden ja toisaalta yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun välille. Vakuutusperiaate, suoja riskejä vastaan, pysyy edelleen sosiaalisen investointivaltion yhtenä ydinajatuksena.

Mutta meidän pitää myös hyödyntää riskin positiivisempi tai energisempi puoli, sillä sitä tietä pääsemme dynaamiseen, uutta luovaan yhteiskuntaan. Sosiaalisen investointivaltion tärkein ohjenuora voidaan ilmaista yksinkertaisesti: aina kun suinkin mahdollista, pitää sijoittaa resursseja inhimilliseen pääomaan eikä välittömään etuuksien maksuun.

Hyvinvointivaltion uudistaminen on reaalimaailmassa tietenkin sotkuinen ja vaikea urakka, kuten kaikenväriset poliittiset puolueet hyvin tietävät. Sellaiseen uudistukseen liittyy peruskysymyksiä, joita en ole tässä käsitellyt lainkaan: miten selviydytään lisääntyvästä eriarvoisuudesta, miten järjestetään yleinen terveydenhoito, mitä tehdään perhepolitiikalle, mitä täystyöllisyydellä pitäisi nykyään tarkoittaa ja olemmeko siirtymässä entistä syvemmälle ”työyhteiskuntaan” vai siitä poispäin. Sekä periaatteen että käytännön tasolla uusi politiikka tarjoaa kuitenkin kaikkiin näihin kysymyksiin vastauksia, jotka eroavat selvästi molemmista vanhoista vaihtoehdoista.

Lähikuukausina tulisi edistää pontevasti puolueista ja poliittisista ryhmittymistä koostuvan keskustavasemmistolaisen internationaalin perustamisajatusta.

Miksei Britannia panisi hanketta käyntiin, kuten Tony Blair ehdottaa? Työväenpuolueesta voisi tulla Yhdysvaltain ja Euroopan vasemmiston välisen vuoropuhelun virittäjä pikemmin kuin uusliberalismin Troijan puuhevonen Euroopassa. Tämä vuoropuhelu saattaisi muovata poliittista uudistusta laajalla rintamalla.

(c) New Statesman

Keskustelu

Onko Suomi Demokraattinen valtio?

Mielestäni juuri Paula Ristikon lakiesitys, jolla rajoitettaan luontaishoitoja on osoittanut että Suomessa on LÄÄKETEOLLISUUDEN DIKTATUURI.

Ensi ihmisiltä rajoitetaan tehokkaita luontaishoitoja pois, voidakseen lisätä lääketehtaiden tuloja ja sen jälkeen kun kaikki ne on eliminoitu, ruvetaanko sitten miettiä miten voidaan MILLÄ MUILLA TAVOIN OLISI HEIKENNETTÄVÄ IHMISTEN TERVEYTTÄ, voidakseen saada lisätukea lääketehtaiden tuottoa.

KANSALAISILLA TÄSSÄ MAASSA EI OLE OIKEUKSIA EI MIELIPITEESEEN, EIKÄ HEITÄ KOSKEVAAN LAINSÄÄDÄNTÖÖN. He eivät täällä määrää edes omasta hoidosta vaan lääketeollisuuden diktatuuri!!!

Olkaa hiljaa ja totelkaa, nöyrtykää, kärsikää ja OSTAKAA LÄÄKKEITÄ
Demokraattinen valtio