Kohtalona Venäjä

Karri Kokko
Ulkomaat 25.4.2007 08:33

Suomen historian viimeinen Neuvostoliiton ja ensimmäinen Venäjän suurlähettiläs Heikki Talvitie joutui itse neljän vuoden ajan panemaan kaiken oman kokemuksensa ja osaamisensa peliin, kun jättiläisvaltion kuolin- ja synnyinkouristukset alkoivat.

TekstiRisto Repo
(SK 49/1992)

”Suomi on ensimmäistä kertaa historiassaan tilanteessa, jossa Venäjän ollessa heikko sillä on omaa ulkopoliittista kokemusta panna tähän peliin”, Heikki Talvitie sanoo.

”Se miten ihmiset nyt heilahtelevat yhdestä äärimmäisyydestä toiseen suhteissaan Venäjään kuvastaa kuitenkin, miten hauraalla jäällä me yhä liikumme. Meillä on hyvin vähän kokemusta, mutta sitä on.”

Sille ajalle ei ollut vertailukohtaa historiassa, ja oli yksin kyettävä erottamaan tosi epätodesta, tärkeä yhdentekevästä. Siinä ajassa ennusteita tehtiin viideksi minuutiksi, mutta ratkaisuilla paalutettiin historiaa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin.

Tässä haastattelussa suurlähettiläs Heikki Talvitie kuvaa Suomen ulkopolitiikan kriittisimpiä hetkiä, imperiumin luhistumista ja Venäjän nousua, voitettuja ja voittaneita, sankareita ja antisankareita.

Maailmaa, jonka ymmärtämiselle Pultavan taistelu, Dostojevski ja Schnittke ovat yhtä välttämättömiä.

Kuin menninkäinen Boris Zhutovski, 60, pyörähtelee pienessä, töitä täynnä olevassa ateljeessaan etsiessään kuvaa.

Hän ei sitä löydä, sillä sarjassa ”Imperiumin viimeiset ihmiset” on kaikkiaan 260 piirrosta ”lahjakkaista, uhreista, palvelijoista ja murhaajista”. Ne ovat siellä jossakin, 3 500 muun työn joukossa.

Hän on piirtänyt heidät kaikki, lähes.

”Mutta ainoastaan ne, jotka tunsin ja joihin ’koskin'”.

Mihail Gorbatshovia hän on koskenut kolme kertaa, hänen malleinaan ovat istuneet myös Aleksandr Jakovlev ja Boris Jeltsin, tietenkin Andrei Saharov ja hänen toinen läheinen ystävänsä, säveltäjä Alfred Schnittke.

Hän on merkillinen otus, tämä Boris Zhutovski.

Hän on yksi niistä taiteilijoista, joita puoluejohtaja Nikita Hrushtshev vuonna 1962 läksytti Moskovan Maneesissa ”formalismista”. Mutta juuri hän myöhemmin esitti toiselle kadotetulle, Ernst Neizvestnille ajatuksen tehdä yhdessä hautapatsas Hrushtsheville. Palkkioksi hän pyysi ja sai Hrushstshevin pojalta Sergeiltä perhosen tämän kokoelmista. Sen hän liitti kollaashiin, ruudukkoon, jota hän on tehnyt viimeiset kymmenen vuotta – lahjaksi itselleen.

Amerikkalaiset sijoittavat hänet kolmen merkittävimmän elossa olevan venäläistaiteilijan joukkoon. Mutta myydäkseen hän ei töitä tee. Kymmenet maanalaisuuden ja pelon vuodet hän eli kuten muutkin toisinajattelijat. He soittivat, kirjoittivat, sävelsivät ja maalasivat toisilleen, pienelle, salaiselle piirille.

Tavallaan hän elää yhä niin, vaikka nyt kaikkien tuntemana ja tunnustamana.

En muista koskaan tavanneeni ihmistä, jolla olisi niin tasapainoinen, läpiajateltu, kiihkoton suhde yhteiskunnalliseen menneeseen kuin Zhutovskilla. Voi olla, että häntä on siihen koulinut myös henkilökohtainen elämä – vaimo kuoli auto-onnettomuudessa 17 vuotta sitten, kaksi tuntia sen jälkeen kun Zhutovski oli hänet piirtänyt.

En siis ihmettele, kun kuulen, että Puolan entinen pääministeri Mietczyslaw Rakowski karkasi Neuvostoliiton vierailullaan yhdeksi päiväksi ryyppäämään Zhutovskin kanssa. Tai että tämä nyt puolestaan on matkustamassa Varsovaan ollakseen ystävänsä tukena, kun Rakowskia syytetään kommunistioikeudenkäynnissä Puolassa. Todelliset toisinajattelijat tuntuvat muita paremmin ymmärtävän, mihin toisinajattelun tuhoaminen johtaa.

Boris Zhutovski on liittänyt sarjaansa ”Imperiumin viimeiset ihmiset” myös Heikki Talvitien. Kysyn, miksi?

”Hän on mielenkiintoinen ihminen, epätavallinen diplomaatti. Hän antoi Mark Lubotskille (kuuluisalle loikanneelle venäläisviulistille, Zhutovskin lapsuudenystävälle) ensimmäisen mahdollisuuden esiintyä uudelleen julkisesti Neuvostoliitossa, Suomen suurlähetystön tiloissa.”

”Hän suhtautuu vakavasti kulttuuriin, sekä ymmärtää että haluaa ymmärtää sitä ja Venäjää.”

”Ja koska hän oli viimeinen Suomen suurlähettiläs Neuvostoliitossa ja ensimmäinen Venäjällä.”

Zhutovskissa olen viivähtänyt, koska hän oli Talvitielle, ja miksei, tavallaan siten myös Suomelle ehkä tärkein yhteys siihen, miten herkkävaistoisin osa Venäjää koki ajan, jossa kaikki vanhat suuntimat menettivät merkityksensä.

Zhutovski koski suomalaista diplomaattia, diplomaatti Zhutovskin kautta Venäjää.

Yksin

”Kun Moskovassa diplomaattikunta oli ollut äärimmäisen tärkeä tiedonvälittäjä koko Neuvostoliiton ajan, niin vuoden 1990 alusta tilanne kehittyi sellaiseksi, ettei siitä tässä mielessä enää ollut mitään hyötyä.

Ei minulla ollut hengenheimolaisia, Moskovan toiminta on ollut aika tavalla yksinäisen miehen toimintaa. Siitä minua on Helsingissä arvosteltukin.

Tietyissä vaiheissa ulkoministeriössä oltiin sitä mieltä, että huuhattelen. Kysyttiin, että eikö minulla olisi ketään, kenen kanssa puhua asioista. Arvostelu loppui kun kävi ilmi, etten huuhatellut.

Tietenkin on ollut ihmisiä, mutta kun muutokset menivät niin uin menivät.

Ennustettavuus tipahti melkein nollaan. Mutta se ei voinut olla syy toimettomuuteen. Silloin täytyi olla paikallinen tuntuma, kerätä niin paljon faktoja kuin kykeni, priorisoida niitä voimakkaasti, intuitiivisesti. Mihinkään muuhun toimintaansa ei voinut perustaa.

Kun Neuvostoliiton aikana oli vuoden, viiden ja viidentoista vuoden suunnitelmia, niin 89-90:stä eteenpäin oli mahdollista ennakoida enää viitisen minuuttia siitä mitä tapahtuu.

Asiantuntemus alkoi olla sitä, että tiesi, mikä osa siitä menetti merkityksensä.

Tapahtumisessa oli hyvin vaikea pysyä ajan tasalla muualla kuin paikan päällä. Se loi uuden tilanteen. Aikaisemmin tätä politiikkaa oli pystynyt hoitamaan Suomesta käsin, koska sormituntuma oli myös Helsingissä.

Intuitio

Schnittke sanoi oopperansa Idiootin libreton tekijästä, että kun tämä ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt teatterille mitään, niin oli uskomatonta kokea, kuinka hän oli vain vaistonnut, miten se pitää tehdä. Jos vaistolla pystyy korvaamaan kokemuksen, niin siitä vasta hyvä tulee.

Silloin kun työskentely on intuitiivista, se voi hyödyntää kaikkea mitä elämässä tapahtuu.

Ensimmäisellä kansliapäällikköseminaarilla (jossa Talvitie oli luennoimassa) sanoin, että intuitiivisuus on tämän ajan merkki. Jos ei pysty työskentelemään intuitiivisesti, ei pysy mukana.

Ei se mene niin, että tässä ovat faktat, ja sitten tehdään päätös. Kun ne faktat on vihdoin saatu kerättyä, niin tilanne meneekin jo muualla. Jotta pysyisi ajassa, toiminnan on oltava intuitiivista. Schnittke on juuri sitä, sen koko musiikki on sitä, siksi olen siitä niin viehättynyt.

Sen kokemuspohjan merkitys, joka minulla aikaisemmin oli Neuvostoliitosta, suurimmalta osalta hävisi. Mutta intuitioonkin perustuva toiminta on mahdollista vain, jos on jotain pohjaa. Vaarana vain on, että juuttuu siihen pohjaan liiaksi kiinni.

Moskovasta katsottuna Suomi tässä suhteessa on ollut, ja on yhä kuin suolapatsas.

Se mikä suomalaisissakin ihmisissä vaikuttaa, meissä kaikissa, on se pysähtyneisyyden aika, jota kesti niin kauan. Meidän kemialliset ratamme olivat sen aikana muovautuneet niin toisenlaisiksi, kokemuspohjamme niin erilaiseksi kuin millaista nyt olisi tarvittu. Siitä painolastista piti päästä.

Minultakin on jatkuvasti pyydetty alustuksia, kirjallisina, kuukausia etukäteen. Sehän oikeastaan osoittaa, ettei ymmärretä yhtään, missä mennään.

Kun nyt ihmiset pohtivat sitä, ymmärsikö joku tästä jotakin etukäteen, niin eikö tärkeämpää olisi, että ymmärrettäisiin edes jälkikäteen, jotta päästäisiin taas vähän eteenpäin.

Verkosto

Ollakseen käyttökelpoinen lähettilään on täytettävä kaksi ehtoa: hänellä on oltava lähettäjiensä luottamus, ja hänellä on oltava pääsy poliittisten päätöksentekijöiden piiriin siinä maassa, johon hänet on lähetetty.

(Presidentti Mauno) Koivisto on antanut olettaa, että lähettiläs hoitaa lähettiläälle kuuluvia tehtäviä, ja määrittää ne itse. Lähettiläs ei voi mennä kenenkään selän taakse.

Aina kun olen halunnut tavata, Koivistolla on ollut riittävästi aikaa.

Poliittisten päätöksentekijöiden tavoitettavuus on ollut Neuvostoliitossa diplomatialle ongelma.

On lähdetty siitä, että ulkoasiainhallinto ja diplomatia ovat olleet yhteydessä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriöön, mutta eivät puolueeseen ja puolueen keskuskomiteaan.

Neuvostoliiton aikana kuitenkin juuri puolue, puolueen keskuskomitea oli se päättäjäelin, joka oli tärkein.

Tilanne on vaihdellut. Josef Stalin ei loppuaikoinaan varmaan ottanut juuri ketään vastaan, Hrushtshev aloitti hyvinkin rämäkästi. Diplomaateilla oli silloin suoria kontakteja politbyroon jäseniin ja pääsihteeriin itseensä.

60-luvulla Leonid Brezhnev oli hyvinkin tavoitettavissa Suomen valtiojohdolle. Mutta 70-luvulla tilanne muuttui monestakin syystä niin, että presidentti Urho Kekkosen kontaktiksi muodostui pääministeri Nikolai Kosygin.

Diplomatiatasolla ei siihen aikaan ollut suhteita keskuskomiteaan, eikä keskuskomitea myöskään halunnut pitää lähetystöön kontakteja 60-70 luvulla.

Kun Gorbatshovista tuli pääsihteeri, hän antoi selvästi ymmärtää, että olisi tavoitettavissa, ja että puolueen jäsenten tulisi olla tavoitettavissa.

Kun minut kesäkuussa 1988 määrättiin Moskovaan, oma ajatukseni oli saada nämä yhteydet kuntoon. Ennen Moskovaan lähtöäni kävin suurlähettiläs Vladimir Sobolevin luona ja suoraan esitin, että voisin luovuttaa valtuuskirjeeni presidentti (ja politbyrojäsen) Andrei Gromykolle. Se ei ollut ihan tavallista, mutta ei tavatontakaan. Yleensä valtuuskirje luovutettiin varapresidentti Pjotr Demitsheville.

Aikataulusyistä minut otti vastaan Demitshev, mutta viikko sen jälkeen Gromyko. Näin hän osoitti, että jos asiaa olisi, hän olisi tavoitettavissa.

Helmikuussa 1989 tapasin ensimmäistä kertaa NKP:n keskuskomitean päällikön Valentin Falinin. Ja kolmas tärkeä linkki oli Gorbatshovin henkilökohtainen avustaja Anatoli Tshernjajev. Näin tuli peilattua se kenttä, joka hoiti korkeimmalla tasolla asioita suhteessa Suomeen.

Kun aikaisemmin Suomen päättäjiltä haluttiin viesti keskuskomitealle, sitä ei voitu hoitaa Suomen Moskovan suurlähetystön, suomalaisten edustajien välityksellä. Piti kääntyä Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön puoleen. Se osaltaan lisäsi Tehtaankadun merkityksen kasvua suhteettomaksi.

Näiden yhteydenottojen jälkeen suhteeni Moskovassa olivat samalla poliittisella tasolla, kuin mitä Tehtaankatu tavoitti. Sen yksinoikeus oli pelattu pois.

Puolueet

Tähän aikaisempaan vaiheeseen liittyy kuitenkin ilmiö, jota viimeaikaisesta keskustelusta päätellen ei Suomessa oikein käsitetä.

Kun ulkomaanhallinnon kautta ei voitu luoda suhteita keskeisimpiin päätöksentekijöihin, ja ne olivat kuitenkin elintärkeitä suomalaisille, ne oli luotava muuten. Juuri siksi puolueet astuivat kuvaan.

Ei Suomen tilannetta voi verrata tässä esimerkiksi Nato-maihin, jotka olivat vihollisuussuhteessa Neuvostoliittoon.

Olin silloin ja olen edelleenkin sitä mieltä, että silloisessa tilanteessa Suomen demokratian kannalta olisi ollut välttämätöntä ja edullista, että kaikilla pääpuolueilla olisi ollut suhteet NKP:hen. Suomalaista poliittista järjestelmää kieroutti se, että muun muassa kokoomus ei koskaan – kai jälkikäteen onnekseen – niitä virallisella tasolla ehtinyt saada.

On asialla sekin puoli, että osa poliitikoista välttyi näin hoitamasta hankalia idänsuhteita, eivät niistä kaikki kilvoitelleet.

Mutta tilannetta olisi kierouttanut vielä enemmän, jos NKP olisi hoitanut asioita vain kommunistien kautta. Tietenkin kommunistien suhteet ovat olleet tärkeät monessa mielessä, mutta etenkin yhdessä: Kun Suomen ja Neuvostoliiton valtiosuhteisiinkin liittyi omalla tavallaan ideologista väritystä, se tuli kommunistien kautta. Mutta toisaalta se oli myös tie, jota pitkin tämä jännite johdettiin jonnekin muualle suomalaisessa yhteiskunnassa.

Mutta ei ole ollut mitään epäilystä siitä, etteikö presidentti ole ollut se, jonka kautta valtiollista peliä on pelattu. Vuoden 1948 jälkeen oli selvää, ettei SKP:stä muodostu merkittävää kanavaa suhteiden hoidon kannalta.

Tarkka paikka

Jos Suomen suurlähettiläällä joskus on ollut tarkka paikka, niin elokuusta 1991 sen vuoden loppuun.

Kaupungissa oli kaksi hallitusta. Suomi oli virallisesti tekemisissä Neuvostoliiton kanssa, joka oli menossa alas, mutta sillä ei ollut Venäjän kanssa, joka oli menossa ylös, muuta muodollista tekemistä kuin se, että Koivisto oli tavannut Jeltsinin kesäkuussa.

Koivistohan tuli Neuvostoliiton ja Gorbatshovin vieraaksi. Hän tapasi viisi kertaa Gorbatshovin ja kerran Jeltsinin, ja tänään  vain Jeltsinin tapaamisella on merkitystä.

Koivisto oli Turkin presidentin Suleiman Demirelin jälkeen toinen valtiomies, joka kävi Venäjän presidentin vaalien jälkeen Moskovan Valkoisessa talossa.

On totta, että tapaamisilmapiiri oli aluksi vähän jännittynyt, miksei kireäkin. Suomen ja Venäjän välillä ei ollut käytösmalleja.

Jeltsin oli neuvottelupöydässä suomalaisille uusi tuttavuus. Hän oli äärimmäisen tuloshakuinen. Hän halusi suhteet Suomen ja Venäjän välille.

Ei Koivistolla sitä vastaan mitään ollut, mutta miten se tulisi tehdä, siihen ei ollut mitään valmista mallia olemassa. Venäjä oli yhä osa Neuvostoliittoa. Mutta kun Jeltsin esitti, että Venäjä haluaa lähettää valtuuskunnan Suomeen Koivisto vastasi, että hyvä on, otamme sen vastaan. Tilanne laukesi.

Kun he hyvästelivät, he puhuivat jo venäjää keskenään ja ilmapiiri oli hyvä. Jeltsin sanoi Koivistolle, että mehän olemme saman mittaisiakin.

Suomalaisessa julkisuudessa annettiin vierailua seuranneena syksynä ymmärtää, että Suomi oli ulkopoliittisissa toimissaan ajautunut tilanteesta pihalle.

Mielestäni julkinen sana oli Suomen toimista koko lailla pihalla.

Suomella oli monimutkainen peli erittäin hankalassa tilanteessa, jossa pokan piti kestää loppuun asti. Ei sitä voi verrata minkään muun maan peleihin. Suomella on ollut, ja tulee aina olemaan uniikit suhteet Venäjään.

Vallankaappaus

Kun vallankaappaus maanantaina 19.8. alkoi, länsimaat pelasivat puhtaasti Jeltsinin pussiin. Suurlähettiläät lähtivät barrikaadeille.

He halusivat lähteä myös mukaan hakemaan Gorbatshovia Farokselta. Siinä vaiheessa (Venäjän pääministeri Ivan) Silajev tajusi, etteihän se nyt ihan sovikaan. Lähettiläsjoukko ajoi kuitenkin Englannin suurlähettilään johtamana lentokentälle ja oli raivoissaan, kun kone oli jo lähtenyt.

Ei Suomi voi toimia niin, missään olosuhteissa. Jos britit sellaisessa tilanteessa tulisivat pelanneeksi väärään pussiin, niin suhteet olisivat poikki vähän aikaa, kunnes ne välttämättöminä korjattaisiin.

Suomen tilanne on aivan toinen. Kantaa voi ottaa, arvostelmia esittää, mutta ei pidä sekaantua. Niin paljon kuin me toivomme, että Venäjä ei ole päättämässä minkälainen hallitusmuoto meillä on ja kuka meillä hallitsee, niin yhtä vähän meillä on oikeutta esittää, kuka heillä hallitsee.

Itse istuin suurlähetystössä ja vastailin puhelimeen. Sain koko ajan informaatiota sekä Vanhalta aukiolta (NKP:n keskuskomiteasta) että Valkoisesta talosta.

NKP:n tiedottaminen oli lähinnä (Gennadi) Janajevin kantojen toistoa. Kun tilanne alkoi selkiytyä sekin päättyi kokonaan.

Venäjä-suhteiden kehittymisen kannalta ratkaisevan tärkeä elementti oli viisumin myöntäminen Venäjän varaulkoministeri Andrei Fjodoroville.

Vaikka Venäjän suhteet eivät vielä virallisesti olleet kehittyneet, oli lähetystöllä hyvät yhteydet. Niin ulkoministeri Andrei Kozyrev kuin varaulkoministerit Andrei Fjodorov ja Boris Kolokolov olivat henkilökohtaisia tuttaviani vuosien takaa.

Fjodorov pyysi maanantai-iltana 19.8. viisumia lähteäkseen informoimaan Suomea. Hän sai sen tiistaiaamuna, jolloin tilanne ei ollut vielä lainkaan selvä. Hän tuli Suomeen keskiviikkona ja tapasi sittemmin sekä pääministerin että ulkoministerin.

Toiset puhuvat kolmesta vallankumouksen päivästä, oikeampaa on puhua seitsemästä.

Sopimukset

Suomen kannalta merkittävä seuraava vaihe oli Suomen hallituksen istunto 26.8. sunnuntaina. Silloin päätettiin diplomaattisuhteiden palauttamisesta Baltiaan ja vierailukutsun esittämisestä Jeltsinille.

Vaikka Neuvostoliitto oli toivonut, että ei tunnustettaisi ja solmittaisi diplomaattisuhteita, tunnustettiin ja solmittiin. Se oli sen merkki, että Suomikin tunnusti vallan vaihtuneen.

Joku lehti kysyi mitä lauantaina tapahtui, joka muutti Suomen kannan. Ei lauantaina mitään tapahtunut vaan perjantaina. Kun Gorbatshov oli Venäjän parlamentissa, Jeltsin osoitti hallituslistaa sormellaan ja komensi ”Lue!”. Koko maailmahan sen näki, että valta oli vaihtunut.

Ei ole syytä antaa Suomen hallitukselle huonoa arvosanaa siitä, että se reagoi perjantai-iltana nähtyyn televisiokuvaan ja lauantaina tapahtuneisiin Jeltsinin nimityksiin sunnuntaina tehdyillä päätöksillä.

Tätä kuvaa ei muuta se tosiasia, että hallituksen piirissä tämän asian suhteen oli lauantaina vielä epävarmuutta.

Seuraava vaihe oli Väyrysen vierailu Moskovan ihmisoikeuskonferenssissa syyskuussa. Sillä matkalla hän kehitti idean siitä, että Suomi ryhtyy valmistelemaan ehdotusta kolmesta perussopimuksesta Venäjän kanssa.

Tämä tapahtui ennen kuin Neuvostoliiton kanssa päätettiin aloittaa keskustelut YYA:n korvaavan hyvän naapuruuden sopimuksesta.

Me olimme ensimmäinen maa, joka alkoi Venäjän kanssa neuvottelut tämän tason sopimuksista. Se taas oli mahdollista vain siksi, että poliittisen perussopimuksen neuvotteleminen aloitettiin myös Neuvostoliiton kanssa.

Ei Venäjällä ollut kaadereita neuvotella. Venäjän kanssa todettiin, että Suomi tekee ensin sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, ja Venäjä käyttää sitä hyväkseen.

Ensimmäisessä Neuvostoliiton kanssa käydyssä keskustelussa 14.10. Venäjän edustaja oli läsnä.

Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Jaakko Blomberg tuli 9.12. Moskovaan parafoimaan Neuvostoliiton kanssa tehtävää HNY (Hyvän naapuruuden ja yhteistyön)-sopimusta.

Sitten alettiin miettiä, allekirjoitetaanko se. Suomessa lähdettiin siitä, että se allekirjoitetaan, jos sille on olemassa edellytyksiä.

Silloin oli jo tiedossa, että 18.12., jolloin Väyrysen piti saapua allekirjoittamaan se, Venäjä ei olisi helposti tullut ulos omalla kannanotollaan Neuvostoliiton ja Suomen väliseen asiaan. Meidän piti saada ne yhdessä jotenkin siitä päättämään.

Päivää ennen kuin Väyrynen tuli, kävin aamulla Venäjän ja päivällä Neuvostoliiton ulkoministeriössä. Yhteisymmärrys oli täydellinen: ei allekirjoiteta. Oli saavutettu kolmikantayhteisymmärrys siitä, että ei allekirjoiteta. Ei sellaista yhteisymmärrystä olisi voitu saavuttaa päivääkään aikaisemmin, siksi Suomi toimi kuten toimi.

Ja jos nyt joku pohtii, miksi myös Neuvostoliiton kanta oli tärkeä, kun se oli jo katoava osapuoli, niin vastaisin toteamalla, että se henkilö, joka Neuvostoliiton edustajana kanssani sopi tästä asiasta, on nykyisen Venäjän ensimmäinen Suomen suurlähettiläs, Juri Derjabin.

Näin nämä menevät nämä asiat.

Neuvostoliiton lakattua olemasta saapui Venäjän valtuuskunta valtiosihteeri Gennadi Burbuliksen johdolla Suomeen tammikuussa 1992 ja allekirjoitti Suomen ja Venäjän välille kolme perussopimusta (Suhteiden perustasta, Kaupasta ja taloudellisesta yhteistyöstä sekä Yhteistyöstä Murmanskin alueella, Karjalan tasavallassa, Pietarissa ja Leningradin alueella).

Kesäkuussa 92 ratifiointiasiakirjoja vaihdettiin poliittisen perussopimuksen osalta presidenttien Koivisto ja Jeltsin kesken. Sopimuksella Venäjän kanssa lakkautettiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus.

Puolue ja ihminen

Elokuu merkitsi sitä, että Gorbatshov menetti pelin, ja että Venäjästä tuli Neuvostoliittoa tärkeämpi.

Mutta tärkeintä ehkä sittenkin oli, että se merkitsi puolueen lakkauttamista kertaiskulla.

En uskonut siihen aikaisemmin.

Oma käsitykseni ennen elokuuta oli, että puoluevallasta luopumisesta tulisi äärimmäisen pitkä ja piinallinen prosessi, myös Suomelle. Olisi voinut alkaa pitkällinen taistelu, jonka aikana ehkä kaikki Leninin päätökset olisi kumottu. Pelkäsin, että jossain vaiheessa voidaan todeta mitättömiksi kaikki alusta alkaen, Suomen itsenäisyyden tunnustaminen mukaan luettuna.

Mutta kun se meni näin, päästiin pälkähästä, saatiin nopeasti uudet sopimukset.

Elokuu vei lopullisesti moraalin puolueelta. Sen lopettamisessa ratkaisevassa roolissa oli Jeltsin, Gorbatshov ei sitä ymmärtänyt silloinkaan.

Samalla se vei psykologiset edellytykset neuvostoihmiseltä. Sen merkitystä ei aina käsitetä Suomessa, kun nyt esimerkiksi ihmetellään, miksi Derjabin on nyt tuollainen, tai Jeltsin, tai entinen politrukki, tai kuka tahansa.

Jokaisessa venäläisessä oli osa neuvostoihmistä. Jos yhä nyt, elokuun jälkeen käyttäytyisi kuin neuvostoihminen, niin käyttäytyisi kuin muukalainen vieraassa yhteiskunnassa.

Tällä on se merkitys, että mitä tahansa Venäjästä tämän jälkeen tulee, miten voimakkaiksi kommunistit joskus saattaisivatkin Venäjällä tulla, niin neuvostoihminen ei palaa, eikä Neuvostoliitto.

Neuvostoihminen oli äärimmäisen ohjelmoitu ihminen herooisessa kulttuurissa. Kaiken tarkoituksenahan oli, että ihminen on sankari, aina oikeassa.

Jos tästä näkökulmasta katsotaan neuvostokulttuurin vaikutuksia Suomeen, niin olihan meilläkin aika, jolloin esimerkiksi ulkoasiainhallinto oli aina oikeassa, koska muuta mahdollisuutta ei ollut.

Onhan se ääretön vapautus, että ihminen voi ja saakin olla väärässä, onhan se psyykelle aivan ratkaisevan tärkeää.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa virallinen neuvostoliittolainen kuva Suomesta oli positiivinen. Hyvä, että positiivinen.

Mutta koska se oli täysin ohjattavissa, sillä ei ollut ennustettavuutta. Sitä voitiin muuttaa milloin tahansa. Sen kuvan vastaanottaja oli niin ohjelmoitu, että se muuttui vaikka tunnissa.

Nythän venäläisten suomikuva muodostuu ihmisille omakohtaisten kokemusten kautta. Se on otettava huomioon, muuten me luomme huonoa Suomi-kuvaa.

Doktriini

Paitsi että meillä Neuvostoliiton suhteissa oli kaupallinen clearing, meillä oli poliittinen clearing. Kun Suomen Pankissa ja Neuvostoliiton keskuspankissa oli tilit, niin ulkopoliittinen tili oli Brezhnevillä Kremlissä ja Kekkosella Tamminiemessä.

Monopolisoitiin se, että yksi ihminen puhuu kaikkien puolesta. Kun sitä ajattelee nykyistä maailmankuvaa vasten, niin kyllä Suomi on ihmeellinen maa.

Ulkopoliittinen doktriini oli meille edullinen pitkään. Mutta sitten tuli vaihe, jolloin liturgia edistyi niin pitkälle, että ihminen ei enää perehtynytkään historiaan doktriinin takana.

Ulkopoliittinen oppi oli sitä, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tulee aina olla kunnossa, ja että Suomi ei saa koskaan esiintyä leirissä Neuvostoliittoa vastaan.

Ei siihen ole huomauttamista. Mutta se ei enää toiminut, koska ei tiedetty, mistä se tulee.

Moskovassa koin, että otteen saamiseksi on mentävä ilman muuta Kekkosen taakse J.K. Paasikiveen ja sitäkin kauemmaksi, J.R. Danielsson-Kalmariin, ehkä J.V. Snellmanniinkin.

Danielsson-Kalmari oli Paasikiven oppi-isä. Oli tietenkin myös jääkäriliike, nuorsuomalaiset, aktivistit ja heilläkin oma historiallinen hetkensä. Ei Suomi välttämättä olisi itsenäinen Paasikiven ja Danielsson-Kalmarin avulla. Danielsson-Kalmarihan oli täysin hämmentynyt, kun Suomesta tuli itsenäinen, pohja koko hänen poliittiselta toiminnaltaan putosi pois.

Paasikiven ja Kekkosen doktriinissa on väärää ollut se, ettei sitä ole saanut kritisoida. Mutta se että nyt saa, ei tarkoita, etteikö niissä ajatuksissa olisi paljon järkeäkin.

Tänä päivänä olisi äärimmäisen tärkeää, että ihmiset ajattelisivat näitä kysymyksiä itsenäisesti, eikä sellaista ajattelua voi olla, ellei tunne historiaa.

Se on yksi syy, miksi kävin Moskovasta käsin aloittamassa Asikkalassa Danielsson-Kalmari seminaarit. Siellä on hänen huvilansa, ajatus syntyi 89-kesällä, sosiaalinen tilaus niille oli jo olemassa.

Niillä ovat jo luennoineet Tuomo Polvinen ja Osmo Jussila, ensi helmikuussa puhuu Matti Klinge Pultavan merkityksestä Suomen historiassa.

Pultava

On kuvaavaa, että Pultavaa ei Suomessa ole tutkinut kukaan muu kuin Danielsson-Kalmari. Ja kuitenkin: Jos Pultavan merkitystä ei tajua, ei Suomen ja Venäjän suhteista ymmärrä yhtään mitään.

Pultava luetaan maailman 15 tärkeimmän taistelun joukkoon. Ruotsin suurvalta olisi sortunut ilman Kaarle XII:kin, mutta hän sorratti sen niin nopeasti, että Pietari Suuri pääsi ratkaisemaan, mihin hän panee pääkaupunkinsa. Se sattui tulemaan Nevan suulle.

Ruotsilta meni 100 vuotta sen seikan merkityksen ymmärtämiseen. Meiltä on mennyt 300 vuotta.

Pultavan taistelu käytiin vuonna 1709, vuonna 1710 Pietari Suuri valloitti Riikan, Tallinnan, Viipurin ja Käkisalmen. Pietarin kirjeisiin on dokumentoitu, että hän otti Viipurin ja Käkisalmen uuden alueen turvavyöhykkeeksi, ja vuonna 1712 hän sitten perusti pääkaupungikseen Pietarin.

Siitä tämä kaikki lähtee.

Sitten tuli Isoviha, ja Pietari valloitti koko Suomen, mutta 1721 tultiin taas takaisin, joten hän ei halunnutkaan kuin pitää pääkaupunkinsa etumaaston.

Vuonna 1743 mentiin taas jo Kymijokeen. Sitten kysyttiin, että pitikö vanha Suomi liittää 1812 muuhun Suomeen. Piti, koska Turun rauhan raja piti korjata. Vuonna 1812 R. Rehbinder oli sitä mieltä, että se oli täydellinen virhe. Alue Uusikirkkoa ja Kivennapaa myöten olisi pitänyt erottaa Pietarin kaupunkivyöhykkeeksi.

Siinä olisi ehkä ollut yksi mahdollisuus luoda uusi intressiraja. Mutta koska sitä ei koskaan luotu, raja tuli Rajajoelle.

Kun Suomi itsenäistyi ja Venäjä oli taas heikko, niin Tarton rauhassa Rajajoesta tuli se raja.

Eihän se pitänyt minkäänlaista eurooppalaista kriisiä, varsinkin kun Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat mitä olivat.

Kenraalit katsovat tänä päivänäkin karttaa. Ja Stalininkin ratkaisu, sehän oli se Pietari Suuren raja.

Karjala

En minä erityisemmin kunnioita niitä ihmisiä, jotka nyt sanovat, että Viipuria ei pidä hankkia takaisin siksi, että se on huonossa kunnossa tai että sen kunnostaminen maksaisi paljon.

Sellainen on karjalaisten rienaamista. Kyllä minä syntymäkaupunkini sellaisilla ehdoilla haluaisin takaisin.

Mutta jos sitä nyt meille tarjottaisiin niin siitä pitäisi kieltäytyä, koska Pietarin kaupunki on missä on.

Aina kun me sen olemme paperilla itsellemme saaneet, vuosina 1812 ja 1920, niin aina se on hirveillä uhreilla menetetty, luultavasti tilanteessa, jossa on vaarannettu kaikki muukin.

Avataan nyt sitten se raja. Mihin se avataan, jos ei Rajajoelle. Presidentti on sanonut, että me olemme tehneet kolme rauhansopimusta rajasta. Minä viipurilaisena käsitän sen niin, että olemme tehneet kolme rauhansopimusta, emme yhtä; että se raja on koko ajan ollut liikkeessä. Jos sellaista liikettä halutaan, niin tehdään vain koko ajan uusia rauhansopimuksia.

Mutta jos tämä penduli halutaan pysäyttää, niin katsotaan, pysyykö se siinä missä se nyt on. Luultavasti se pysyy, eikä tarvita uusia uhreja.

Itämeren alue on äärimmäisen epävakaa. Ainoa asia joka siellä lyhyellä aikavälillä on luonut vakautta on se, että Karjala-keskustelun avaamisesta – mikä on oikein – huolimatta virallinen Suomi ei ole avannut rajakysymystä. Jos me joskus tällä alueella kohtaamme konfliktitilanteen, niin tämä on sen ulkopuolella säilymisen perusehtoja.

Sankarit

Aika on ollut sellainen, että ei ole alkanut erityisemmin ihannoida ketään johtaja-asemassa olevaa henkilöä. Jos tämä aika jotakin on opettanut niin sen, että tällaisena aikana kovan tason päättäjätkin ovat aika heikoilla.

Vaikka tämä aika sinänsä ei ehkä luo sankareita, niin  ihmisessä itsessään tai yhteiskunnassa on jotakin sellaista, joka niitä tarvitsee ja luo.

Kyllä sekä Jeltsin että Gorbatshov ovat molemmat sanoneet, että nämä ovat historiallisia prosesseja, joissa he vain ovat mukana, Gorbatshov ihan pienessä piirissä, jossa olin läsnä.

Kun Egon Krenz valittiin Itä-Saksan johtajaksi, niin Seura-lehti teki ”tulevaisuuden miehestä” ison perhepotretin. Kun lehti ilmestyi, Krenziä ei enää ollut missään.

Mutta ei se tarkoita, että kun Itä-Saksan historiaa kirjoitetaan, niin Krenz olisi siinä merkityksetön elementti. Valta voi kestää vain hetken, mutta se hetki voi olla sitä merkittävämpi.

Tämä ei ole kestopoliitikkojen aikaa. Tämä aika lopultakin ihailee sellaisia, jotka tekevät rohkeita päätöksiä, jotka joko johtavat tai eivät johda jatkoon, tai johtavat jatkoon myöhemmin. Toimi miten tahansa, aina on olemassa riski.

Se mikä Gorbatshovin kohtalossa on järkyttävää, on se, että ei hänellä alunperin ollut mikään huono joukkue, vaikka hän oli rakentanut sen kommunistien keskuudesta.

Oma käsitykseni on, että Gorbatshov aloitti perestroikan uskoen kykenevänsä ylläpitämään vakaan muuttumisen. Mutta jossain vaiheessa hän ymmärsi, että uudistuksesta ei tule mitään, jollei todella anneta valinnanvapautta niille, joilla sitä ei ollut ollut.

Marraskuussa 1989 Gorbatshov sanoi vallankumousjuhlien yhteydessä lähettiläille, että Neuvostoliitto lähtee siitä, että jokaisella kansalla, pienellä tai suurella tulee olla vapaus valita.

Ei silloin tajuttu, mitä se tarkoittaa.

Se oli linjaratkaisu, hän vahvisti sen puheensa jälkeen epämuodollisessa keskustelussa lisäten, että lähettiläät saavat sen johdosta paljon raportoitavaa…

Mutta tuskinpa hänkään uskoi, että se tulisi tarkoittamaan myös Baltiaa.

Vaikka hänen joukkueensa alunperin oli aika hyvä, niin lopulta siitä tippuivat pois kaikki itsenäisesti ajattelevat ihmiset. Jäljelle jäi joukko byrokraatteja, joilla ei ollut enää kapasiteettia. Tosiasiassa hän kaatui siihen, ettei hänen ympäristönsä enää ajatellut, siitä tuli kivettymä hänen ympärilleen.

Ei se ole pelkkä kapasiteettikysymyskään, se on myös imagokysymys. Ei Gorbatshovin imago – ja uskon, että hän sen täysin hyväksyi – kantanut enää pidemmälle. Tällaisena aikana kuusi vuotta on jo uskomaton suoritus.

Puhtaasti vallan säilyttämisen mielessä hänen olisi pitänyt Neuvostoliiton presidentin ja NKP:n pääsihteerin virkojen lisäksi ottaa vielä Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtajuus itselleen. Mutta hän ei silloin pitänyt sitä tarpeellisena.

Kun Venäjän kansanedustajien kongressi sitten kokoontui, hän istui siellä parvekkeella punaisen lipun alla ja yritti huudella jotain saliin. Ne vastasivat sieltä alhaalta, että mene pois.

Silloin hän viimeistään ymmärsi, mistä tässä on kyse. Se oli myöhäistä silloin.

Lähettilään kuvaelma

Tässä lähettilään kuvaelmassa ihmisiä on koko ajan tullut ja mennyt. On käynyt niin, että sen päivän aamulla, kun on pitänyt järjestää tilaisuus jollekin ministerille, hän onkin ilmoittanut, että tulisi mielellään, mutta että ei ole enää ministeri, eikä ministeriötäkään ole enää olemassa. Seuraavana päivänä se ministeriö ehkä on perustettu uudelleen.

Täällä ei enää pitkään aikaan ole pidetty skandaalina, että kutsuja lähetetään kuolleille sieluille, vääriin paikkoihin ja väärille henkilöille.

Mutta olen yrittänyt pitää huolen siitä, että kaikkiin niihin kerroksiin, jotka täällä Suomen asioiden kanssa ovat olleet tekemisissä on säilytetty yhteys, olivatpa he olleet  poliittisessa hississä matkalla ylös tai alas.

Meillä ei ole koskaan liikaa ystäviä täällä, ei minään aikana. On turha luoda tänne ihmisiä, jotka suhtautuvat meihin negatiivisesti. Niitä tulee tarpeeksi yrittämättäkin.

Sama pätee arvostelemiseen. Kun meillä nyt on siihen oikeus, niin miksi sitä pitäisi käyttää? Kun se nyt voidaan tehdä, niin voidaanhan se jättää tekemättäkin. On älykkyysosamäärästä kiinni, miten sitä vapautta käytetään.

Lähettilään peli on sellaista, että jos siinä ei ole tarkoitushakuisuutta, niin siinä ei ole mitään.

Kun raportoin, lähden siitä, että päättäjät ovat jo normaalin uutisvälityksen piirissä. En tee maalausta, jota voisi katsella kuka tahansa, ei siinä olisi mitään järkeä.

Yritän ajatella, miten päättäjät Suomessa ajattelevat, ja miten he mihinkin reagoivat. Sitten ammun täältä sillä tavalla tarkoituksenmukaisesti, että sillä saavutetaan haluttu tulos, reaktio. Minähän olen täällä sitä varten, että Suomesta tulee reaktio, jota minäkin pidän oikeana. Tehtävänähän on valvoa Suomen etua Venäjällä.

Tapahtumien vyöry loi myös toisen tehtävän: Suomessa tarvittiin tietoa, joten aloin antaa haastatteluja ja luennoida erilaisissa tilaisuuksissa Suomessa käydessäni. Kuuntelin aamulla uutiset ja puhuin sitten paperitta.

Ihmisillä on ääretön kyky muistaa omat ennakkopohdintansa niin, että toteutunut vaihtoehto oli se hänen ennusteensa. Hän unohtaa aktiivisesti ne kaikki muut vaihtoehdot, joita hänen päässään oli pyörinyt.

Tällaisena aikana, kun tapahtumia on miljoonia, ei ole mitään merkitystä, jos niistä yhden on arvannut etukäteen.

Sillä on merkitystä, meneekö otaksumasi linja edes suurin piirtein samaan suuntaan tapahtumien kanssa, että on jonkinlaista pohjaa päätöksenteolle.

Dostojevski ja Kivi

Samalla tavalla kuin venäläisille on Dostojevski nyt äärimmäisen ajankohtainen kirjailija, Kivi on meille.

Dostojevskihän kirjoitti omaisuudesta ja vallankumouksesta.

Vallankumous on sellainen prosessi, että siitä toipuminen kestää kauan. Ranskalaistakin yhteiskuntaa leimaa yhä vuosi 1789.

Ja on taas ihan sama mitä lakeja täällä säädetään niin kauan kuin venäläisille ei selviä, mitä käsite ”omaisuus” tarkoittaa.

Meille Kivi on ajankohtainen, koska Suomihan on yhä Impivaara. Kiven viesti oli, että veljekset menivät metsään, mutta että he tulivat sieltä myös pois.

Meillepäin on aina ollut paineita, aina joku on yrittänyt tulla Suomeen. Siksi meissä on ollut paljon sellaista impivaaralaisuutta, joka on ollut meille myös hyväksi.

Mutta tänä päivänä impivaaralaisuus ei enää toimi.

Jo kysymys mennä vaiko ei Eurooppaan on väärin asetettu. Me olemme Euroopassa. Mutta eihän se tarkoita, että me annamme kaiken pois. Ei sitä meiltä kukaan vaadikaan. Meiltä vaaditaan, että emme asetu esteeksi muutokselle, jota muut haluavat.

Meillä on uniikki suhde Venäjään, eikä sieltä uida muualle, oli raja auki tai kiinni. Venäjä tulee aina vaikuttamaan Suomeen äärettömän voimakkaasti, ja siksi meidän on pidettävä kiinni oikeudestamme omaan idänpolitiikkaan.

Jos Venäjällä on kommunismi, Suomessa on paljon kommunisteja. Jos Venäjä on demokraattinen, Suomessa on paljon demokraatteja. Iso yksikkö vieressä vaikuttaa aina.

Jos kiellämme sen, käännämme selkämme sille mitä täällä tapahtuu, niin sekin on reaktiota tähän.

Kun suurvaltojen välillä tapahtui vallan uusjako, niin uhkakuvat muuttuivat tai hävisivät.

Suomen uhkakuva oli idän ja lännen ristiriita ja siihen liittyvät riskit. Kun se ristiriita on hävinnyt, ei meidän pitäisi hakemalla hakea uhkakuvia, joita ei ole olemassa. Jos uhkia tulee, ne on yksilöitävä, ja otettava huomioon.

Pienen valtion on erittäin vaarallista luoda uhkakuvia, koska se kaventaa siten omaa liikkuma-alaansa.

Meidän impivaaralaisuutemme ongelma on, että ulkopolitiikassa me saatoimme purkaa rasitteiksi käyneet vanhat rakenteet muutaman päättäjän voimin. Sisäpolitiikassa siihen tuskin pystytään ilman kriisiä.”

Elämää idiootin kanssa

Suurlähettilään virka-asunnossa järjestellään paikkoja kuntoon.

Paria iltaa aikaisemmin suuressa salissa Moskovan musiikkielämän tunnetuimmat vaikuttajat olivat hiljentyneet kuuntelemaan Alfred Schnittkeä, haavanlehtimäisen hauraan säveltäjän itse kuunnellessa ystäviensä tulkintoja, uusimman, ties kuinka monennen infarktin jälkeen.

Talvitiet ovat neljän vuoden aikana kehittäneet lähetystön konserttisarjasta Moskovan musiikkielämään tapahtuman, jossa kuuluisten venäläistaiteilijoiden imussa tehdään suomalaisia säveltäjiä ja muusikoita tunnetuksi.

Nyt rouva Kristiina Talvitie pystyttää yhdessä talonmiehen kanssa piirtoheitintä, samalla kun hän jakaa ohjeita keittiölle. Kemiran edustajat ovat venäläisministeri mukanaan tulossa työlounaalle.

Palkatta työskentelevät suurlähettiläiden puolisot – paitsi että tekevät täysiä työpäiviä siinä missä miehensäkin – ovat maan edustamisen kannalta tärkeämmässä asemassa kuin aina muistetaan. Kyse ei ole vain vieraiden viihtymisestä: tärkeimmillä päivällisillä juuri emäntä on se, joka keskustelee päävieraan kanssa.

Talvitiet kiittelevät monenlaisia historiallisia hetkiä kokeneen virka-asunnon operatiivisuutta. Siellä voidaan edustaa intiimisti tai suurelle joukolle, tiloja voidaan järjestää monella tavalla.

Heikki Talvitie kertoo, kuinka Itsenäisyyspäivän vastaanotolla joulukuussa 1990 Neuvostoliiton silloinen varapääministeri Stepan Sitarjan  halusi keskustella hetken kahden. He vetäytyivät suurlähettilään työhuoneeseen, jossa Sitarjan kertoi, että Neuvostoliitto on pakotettu luopumaan clearing-kaupasta sen omien sisäisten talousrakenteiden muuttumisen vuoksi, vaikka poliittinen johto sen jatkamista yhä olisi halunnutkin.

Taloussuhteiden uudellen orientoimisesta tulikin yksi Talvitien päätoimintasaroista.

Talvitie esittelee ”Paasikiven komentosiltaa”, jossa tämä perimätiedon mukaan valvoi, että hänen puolisonsa Alli sai kylpeä lähetystön työntekijöiden katseilta suojassa suurlähetystön silloisessa uima-altaassa.

Talvitie epäilee, että perimätieto on sikäli väärä, että todennäköisemmin Paasikivi kulki kerrosta ylempänä olevalla suurlähettilään yksityistiloihin liittyvällä pitkällä parvekkeella, jolla Talvitiekin tottui ratkomaan visaisimmat ongelmat.

Talvitiet palaavat vuodenvaihteessa Suomeen. Monen yllätykseksi ensi vuoden alusta ulkoministeriön poliittisen osaston päälliköksi nimitetty Talvitie päätettiinkin syksyllä siirtää muodollisesti korkeampaan virkaan, alivaltiosihteeriksi, mutta hallinnolliselle osastolle.

Talvitie ei kuitenkaan ainakaan ulospäin vaikuta kovin tyytymättömältä ratkaisuun. Hän sanoo hieman pelänneensä Moskovan jälkeen poliittisen osaston päivänpoliittista ilmapiiriä. Uusi tehtävä antaa aikaa keskittyä linjoihin ja mahdollistaa uuden viran muovaamisen itsensä näköiseksi, hän uskoo. Ja sen hän osaa.

”Elämä idiootin kanssa on yllätyksiä täynnä”, hän lainaa Schnittken oopperan mottoa. Idiootissa

Idiootti on Lenin, mutta Talvitie nauraa epäilevänsä, että me ylimalkaan elämme idiootin kanssa, sillä ”elämähän on täynnä yllätyksiä”.

Kun Talvitie ensimmäisen kerran vuonna 1966 tuli Moskovaan avustajaksi, mitä hän tiesi Venäjästä?

”En yhtään mitään, olin täysin tabula rasa. Vapunaattona saavuttiin Moskovan rautatieasemalle. Seinällä oli venäjänkielinen juliste, jossa luki Miru Mir (rauha maailmalle).”

”Mitähän sekin mahtaa tarkoittaa, ajattelin.”