Kanava: Veturikaupungin verilöyly ei unohdu – Palkittu elokuva palauttaa mieliin Neuvostoliiton suurimmat sodanjälkeiset mellakat

Novotšerkasskin vuoden 1962 verilöylyä käsittelevä Rakkaat toverit -elokuva valittiin Venäjän Oscar-ehdokkaaksi vuonna 2021.

elokuvat
Teksti
René Nyberg

Verilöylyä käsittelevä Rakkaat toverit -elokuva valittiin Venäjän Oscar-ehdokkaaksi vuonna 2021. René Nyberg kirjoittaa elokuvasta Kanava-lehden numerossa 8/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Donin Rostovin kupeessa sijaitsee Novotšerkassk, jonka nimi Suomessa on yhdistetty 1970-luvun alussa tilattuihin sähkövetureihin. Mutta tuntematon seikka taisi olla se, että juuri veturitehtailta alkaneet mielenosoitukset johtivat verisiin mellakoihin kesäkuussa 1962. Venäjällä se tiedettiin, ja kaupungin nimi liitetään siellä yhä Neuvostoliiton suurimpiin sodanjälkeisiin mellakoihin, joista alkoi NKP:n 1. sihteerin Nikita Hruštšovin alamäki, kunnes hänet lokakuussa 1964 erotettiin.

Yritys ratkaista paheneva viljapula jättiläismäisellä satsauksella niin sanottuihin uudismaihin (tselina) Kazakstanissa oli epäonnistunut, ja neuvostohallitus joutui ostamaan viljaa maailmanmarkkinoilta. Siitä tuli pysyvä käytäntö. Tämän seurauksena hallitus nosti toukokuussa 1962 peruselintarvikkeiden hintoja kolmanneksella. Samalla Novotšerkasskin veturitehtaiden raskaan työn lisiä leikattiin. Seurauksena oli levottomuuksia, jotka johtivat tuhansien työläisten ja kaupunkilaisten mellakointiin. Moskova puuttui pelin ja palautti järjestyksen voimakeinoin.

Andrei Kontšalovskin ohjaama Rakkaat toverit on iskevä, vauhdikas ja rytmikäs elokuva, joka palkittiin Venetsiassa ja valittiin Venäjän Oscar-ehdokkaaksi vuonna 2021. Elokuvan tuottaja ja rahoittaja on oligarkki ja multimiljardööri Ališer Usmanov, joka muistetaan Aleksei Navalnyin julkivihollisena.

Mustavalkoinen elokuva on huolellinen epookkikuvaus. Neuvostoarjen köyhyys, ihmisten vaatetus, kauppojen tyhjyys ja jonot sekä ränsistyneet talot ja asuntojen ankeus kertovat vaikuttavasti, mistä tyytymättömyys kumpusi ja miksi hintojen nousu sai ihmiset osoittamaan spontaanisti mieltä. Stalinia muistellaan, sillä hänen aikanaan elintarvikkeiden hinnat laskivat jatkuvasti, eivät nousseet. Näin siis elokuvassa.

Kreml reagoi nopeasti ja lähetti kaupunkiin Hruštšovin sijaisen, puolueen 2. sihteerin Frol Kozlovin (1908–1965) ja Anastas Mikojanin (1895–1975), jotka käskivät tukahduttaa mellakat asevoimin. Mikojan muistutti paikallista puoluejohtoa siitä, että Donin seutu on herkkää aluetta ja vanhan kasakka-asutuksen keskus, jonne on ajautunut myös huomattava määrä vankileireiltä vapautuneita.

Pohjois-Kaukasian sotilaspiirin komentaja, armeijakenraali Issa Pilijev (1903–1979) vastaa Kozlovin kysymykseen, miksi joukoille ei ole jaettu ammustarvikkeita toteamalla, ettei armeija voi ampua omaa kansaa – sen tehtävä on puolustautua ulkoista vihollista vastaan. Kozlov käskee kenraalia jakamaan patruunat, jolloin tämä nousee ylös, laittaa koppalakin päähänsä, tekee kunniaa ja poistuu täyttämän käskyä.

 

Vaikka elokuvan versio tapahtumista on pelkistetty, se välittää niiden kulun oikein. Kahden politbyroon – tai kuten Hruštšovin aikana vielä sanottiin ”puolueen puheenjohtajiston” – jäsenen sijasta Novotšerkasskiin saapui heitä puolisen tusinaa. Myös sotilaiden rooli on supistettu keskittymään vain sotasankarina kaksi Neuvostoliiton sankarin tähteä ansainneeseen ossetialaiseen armeijakenraali Pilijeviin, joka syksyllä 1962 johti neuvostoarmeijan operaatiota Kuubassa.

Tosiasiassa Novotšerkasskin sankari oli kenraali Pilijevin sijainen, kenraalieversti Matvei Šapošnikov (1906–1994). Hän kieltäytyi toteuttamasta Pilijevin käskyä käyttää panssarivaunuja mielenosoittajia vastaan ja myös käski joukkoja luovuttamaan heille jaetut patruunat. Tästä hyvästä hänet siirrettiin kesäkuussa 1966 eläkkeelle ja erotettiin puolueesta tammikuussa 1967. Seuraavana vuonna KGB nosti Šapošnikovia vastaan syytteen neuvostovastaisen propagandan levittämisestä, sillä kenraali oli lähettänyt useille henkilöille yksityiskohtaisen kuvauksen Novotšerkasskin mellakoista.

Kolmas kenraali, jonka elämässä Novotšerkassk 1962 näytteli merkittävää roolia, oli Aleksandr Lebed (1950–2002). Kaksitoistavuotiaana hän istui veljensä kansa puussa ja näki, miten ihmisiä ammuttiin keskusaukiolla. Hän ei muistelmissaan kerro tapausta, mutta on jälkeenpäin luonnehtinut näkemäänsä erääksi lapsuutensa vahvimmista kokemuksista.

 

Elokuvan varsinainen juoni on osoittaa, että syypää verilöylyyn oli KGB, jonka tarkka-ampujat tulittivat puoluekomitean edessä olevalle aukiolle kerääntyneitä mielenosoittajia. Armeijan joukot ampuivat ilmaan, mutta KGB:n spetsnats-yksiköt kohti.

Päähenkilöksi kohoava KGB:n kapteeni toteaa, että armeija vihaa ”meitä”. Kohtaus on monella tapaa merkittävä. Siviilivaatteissa oleva kapteeni pyrkii toisen päähenkilön (Kontšalovskin vaimo Julija Vysotskaja, s. 1973 Novotšerkasskissa) kanssa ulos piiritystilassa olevasta kaupungista etsimään hautaa, jonne naisen tyttären ruumis mahdollisesti olisi nimettömänä haudattu.

Nainen on puoluevirkailija, kiihkeä stalinisti, ja hänen isänsä edustaa elokuvassa kasakkaperinteitä. Tarkastuspisteellä armeijan luutnantti käsittelee KGB:n kapteenia yliolkaisesti ja muun muassa pakottaa tämän luovuttamaan aseensa. Silloin kapteeni puuskahtaa hermostuneelle puoluevirkailijalle, että näin armeija suhtautuu KGB:hen.

Loppu on onnellinen, mutta sitä ennen kaupungin keskusaukiolle määrätään järjestettäväksi tanssit. Ongelmaksi osoittautuu asvaltti, joka on imenyt kaiken veren, eikä se lähde pesemällä. Asvaltti uusitaan ja tanssit järjestetään.

Uhrien lukumäärä kohoaa noin sataan. Seitsemän mielenosoittajaa tuomitaan kuolemaan ja kymmeniä vankeuteen. Kaikki kaupunkilaiset joutuvat allekirjoittaman vaitiololupauksen. Novotšerkasskin kolme päivää julistetaan valtiosalaisuudeksi. Vasta perestroikan loppuvuosina tarina kerrotaan julkisesti, ja kaikki tuomitut rehabilitoidaan 1992. Epätoivoisen päähenkilön voimattomaan kysymykseen, emmekö me elä sosialismissa, KGB:n kapteeni toteaa kuivasti, että sekin on valtiosalaisuus.

 

Kirjoittaja René Nyberg on Suomen entinen Moskovan ja Berliinin suurlähettiläs. Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.