Kanava: Joe Biden kokoaa demokratioita huippukokoukseen – kertooko se ideologisen vastakkainasettelu paluusta?

Yhdysvaltain Kiina-politiikan logiikaksi näyttää vakiintuneen vastakkainasettelu ja patoaminen, kirjoittaa Tuomas Koponen.

demokratia
Teksti
Tuomas Koponen

Yhdysvaltain Kiina-politiikan logiikka näyttää vakiintuneen, ja tämä logiikka on pikemminkin vastakkainasettelun ja patoamisen logiikkaa kuin yhteistyön ja yhteisten intressien logiikkaa, kirjoittaa Tuomas Koponen Kanava-lehden numerossa 6/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Yhdysvaltain presidentti Joe Biden teki hallintonsa ensimmäiset julkiset ulkopoliittiset linjanvedot helmikuussa Frankfurtin turvallisuuskonferenssissa. Tietoa Bidenin ulkopoliittisista näkemyksistä on saatu myös keväällä 2020 Foreign Affairs -lehdessä julkaistusta esseestä. Ulostuloissa korostuvat samat ydinteemat: kahden vastakkaisen yhteiskuntamallin välinen kilpailu sekä Yhdysvaltojen ja muiden demokratioiden yhteiset intressit.

Esseessä Biden esittää diagnoosin kahteen leiriin jakautuneesta kansainvälisestä järjestelmästä, jossa valtiot pelaavat eri säännöin sekä taloudessa että politiikassa. Autoritääriset maat luovat uhan demokratioille pystyessään tukemaan valtio-omisteisia yrityksiään, kehittämään omin säännöin uutta teknologiaa, tukahduttamaan kansalaisyhteiskuntaa sekä rapauttamaan voimankäytöllä kansainvälistä järjestelmää.

Biden korostaa myös ideoiden kamppailua. Hänen mukaansa siinäkin keskeinen kansainvälisten suhteiden jännite muodostuu demokratioiden ja autoritääristen valtioiden välille.

Suurimpina uhkina demokratioille Biden pitää Kiinaa ja Venäjää.  Hän vaatii USA:lta vastaavaa globaalia johtajuutta mikä johti rautaesiripun murtumiseen kylmän sodan päätteeksi. Presidentti peräänkuuluttaa Yhdysvalloilta samanlaista roolia kuin sotien jälkeen, jolloin se laati kansainvälisiä suhteita määrittävät säännöt ja instituutiot.

Näkemykset kiteytyvät Frankfurtin puheen teesiin ”America is back”.

Vastaukseksi autokratioiden haasteeseen Biden on esittänyt kokonaan uutta monenkeskisen yhteistyön muotoa lupaamalla järjestää joulukuussa 2021 demokratioiden liitto -nimellä kulkevan huippukokouksen.

Huippukokous on geopoliittisessa kamppailussa siirto autokratioita vastaan. Sen tavoitteena on samanmielisten valtioiden liittolaisuus ja yhteinen tahtotila. Pyrkimyksenä on näin muovata kansainvälistä järjestelmää.

Vertailukohtaa Bidenin näkemyksille voidaan hakea kylmän sodan kaudesta, jolloin ideologisuus hallitsi kansainvälisiä suhteita Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun jakaessa valtiot taloudellis-poliittisiin leireihin.

Keskeinen tekijä kylmän sodan päättymisessä oli Yhdysvaltojen kyky luoda yhteiskuntamalli, jonka suuri osa maailmasta halusi omaksua. Tämä malli oli liberaalin demokratian ja markkinatalouden yhdistelmä.

Bidenin puheissa voi kuulla huolen Kiinan taloudellisen nousun luomasta ideologisesta vaihtoehdosta, autoritäärisesta valtiokapitalismista, jonka leviämistä demokratioiden tulee padota.

 

Kansainvälinen järjestelmä on saanut historiassa erilaisia muotoja. Toisen maailmansodan jälkeen muutostarve oli ilmeinen. Voittajavaltioiden johtajilla oli kaksi suurta ongelmaa: miten estää sodan kauhujen toistuminen ja kuinka elvyttää globaali talous sodan tuhojen jäljiltä.

Vastakkainasettelun välttämiseksi ja talouskasvun käynnistämiseksi suurvaltajohtajat loivat uusia kansainvälisiä organisaatioita ja sopimuksia. Järjestelmän keskiöön nousivat turvallisuuden ja rauhan ylläpitoon keskittynyt YK-järjestelmä sekä Maailmanpankin, IMF:n ja Gattin varaan rakentunut Bretton Woods -järjestelmä, joka sai vastuulleen maailmantalouden vakauden.

Uusi rakennelma pyrki korvaamaan Westfalenin rauhasta periytyvän suvereenien valtioiden välisen tasapainon yhteistyön ja neuvottelun varaan rakentuvalla järjestyksellä.

Uusien yhteistyömuotojen taustalla olivat voittajien intressit. Nobel-palkittu kylmän sodan kauden Yhdysvaltojen ulkopolitiikan taustavaikuttaja Henry Kissinger korostaa kirjassaan Diplomacy USA:n presidentin Franklin D. Rooseveltin ja Ison-Britannian pääministerin Winston Churchillin jakamien turvallisuus- ja talousnäkemysten merkitystä. Myös historioitsija ja uuskonservatiivinen ulkopolitiikan taustavaikuttaja Robert Kagan korostaa kirjassaan The Present Danger Yhdysvaltojen halua luoda järjestelmä, joka edistäisi sen intressejä.

Kaganin mukaan Yhdysvallat halusi uusien instituutioiden avulla edistää tavoitteitaan kytkemällä vapaan kaupan, multilateraaliset sopimukset, demokratian ja markkinatalouden yhteen. Keskeisenä pyrkimyksenä oli estää alueellisten talousblokkien välisten kilpailuasetelmien synty.

Kylmän sodan kausi kesti toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Silloin kansainvälinen järjestelmä oli yhteistyön muodoista huolimatta luonteeltaan kaksinapainen ja perustui kahden suurvallan intresseihin ja keskinäiseen voimatasapainoon. Pääelementti oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamien ideologisten leirien välinen vastakkainasettelu.

Molemmat leirit loivat omat sotilaallisten liitokuntien verkostonsa. Yhdysvallat rakensi useita alueellisia liittolaissopimuksia, joista tärkeimmäksi muodostui Euroopan ja Pohjois-Amerikan valtioiden välinen puolustusliitto Nato. Vastapainoksi kommunistinen leiri perusti Varsovan liiton sekä talousyhteisö Sevin.

Käsite kauhun tasapaino syntyi kuvaamaan viime kädessä ydinasepelotteen varaan rakentuneita suurvaltasuhteita, joissa voimatasapainon logiikka ylitti yhteistyön logiikan ja sotilaallisen pelotteen ja vastapuolen patoamisen logiikka yhteisten intressien logiikan.

Yksi kylmän sodan ideologisen vastakkainasettelun seurauksista oli YK:n heikkous. Vuosina 1945–1989 YK asetti taloudellisia pakotteita vain kahdesti. Koska kumpikaan suurvalloista ei halunnut luopua suvereniteetistaan sitoutumalla liiaksi YK:n toimintaan, suurvaltasuhteiden tärkeimmiksi foorumeiksi muodostuivat suurvaltojen luomat liittokunnat.

Ideologisen vastakkainasettelun järjestelmä oli luonteeltaan kaksinapainen tasapaino niin kauan kuin vastakkaiset leirit pystyivät kilpailemaan tasaväkisesti. Neuvostoliiton talouskehitys oli vahvaa 1960-luvulle saakka, ja kommunismi oli siten aito kilpailija liberalismille ja markkinataloudelle.

Berliinin muurin murtuminen 1989 ja Neuvostoliiton hajoaminen 1991 päättivät kylmän sodan kauden. Ideologisen vastakkainasettelun päättyminen liberalismin voittoon vaikutti luovan edellytykset kansainvälisen yhteistyön lisääntymiselle, kun entiset sosialistimaat aloittivat siirtymän kohti markkinataloutta ja demokratiaa. Ajatukselle oli vankat perusteet.

Jo Immanuel Kantilta ja Thomas Painelta löydetään perusteet ajatukselle, etteivät liberaalit demokratiat sotisi keskenään. Kansainvälisten suhteiden teoreetikot Robert Keohane ja Joseph Nye muotoilivat 1970-luvulla ajatuksen talouden globalisaation, valtioiden välisen keskinäisriippuvuuden ja konfliktien vähenemisen välisestä yhteydestä.

Ideologisen vastakkainasettelun laantumista ja Yhdysvallat-vetoisen lännen voimistumista kuvaa YK:n toiminnassa tapahtunut muutos. Siinä missä YK asetti taloudellisia pakotteita vuosina 1945–1989 vain kahdesti, pelkästään 1990-luvulla taloudellisia pakotteita käytettiin yli kymmenen kertaa. Myös veto-oikeuden käyttö YK:n turvallisuusneuvostossa väheni merkittävästi.

Kylmän sodan voitto sinetöi Yhdysvaltojen aseman ainoana suurvaltana. Valtioiden välisiä suhteita vuosikymmenet vakauttaneen suurvaltojen kauhun tasapainon elementin kadotessa kansainvälisen järjestelmän tulevaisuus jäi hämärän peittoon.

Realistit arvioivat uutta tilannetta eri tavoin. Toiset yhdistivät kansainvälisen järjestyksen vakauden kaksinapaiseen järjestelmään, toiset korostivat uuden yksinapaisen järjestyksen stabiiliutta. Liberaalit teoreetikot uskoivat kaksinapaisuuden päättymisen mahdollistavan kaikkia hyödyttävän yhteistyön ja järjestystä vakauttavien keskinäisriippuvuuksien synnyn.

Kansainvälisen yhteistyön vahvistuminen näytti aidolta vaihtoehdolta.

Neuvostoliiton valtionpäämies Mihail Gorbatšov puhui YK:n yleiskokouksessa 1988 uudesta maailmanjärjestyksestä toivoen YK:n vahvistamista ja ideologisuuden poistamista valtioiden välisistä suhteista. Syyskuussa 1990 Yhdysvaltojen presidentti George H. W. Bush hahmotteli vähenevän voimankäytön ja USA:n ja Neuvostoliiton kumppanuuden varaan rakentuvaa maailmanjärjestystä kongressissa pitämässään puheessa.

 

Liberaalit teoriat vaikuttivat osuneen oikeaan kylmän sodan jälkeisen ajan diagnoosissaan, kun taloudelliset tekijät alkoivat korostua kansainvälisissä suhteissa yhä enemmän.

Maailmanlaajuiseen kaupan esteiden vähentämiseen tähdännyt Gatt-sopimus laajeni toisen maailmansodan jälkeen asteittain. Kehitys johti vuonna 1995 Maailman kauppajärjestön WTO:n perustamiseen. Siihen kuuluvat vuoden 2013 Balin minisopimuksen jälkeen lähes kaikki maailman valtiot.

Valtiot alkoivat myös tehdä taloudellista yhteistyötä alueellisesti. EU:n integraation syvenemisen ohella kylmän sodan jälkeen nähtiin muun muassa Pohjois-Amerikan vapaakauppajärjestön Naftan, Aasian ja Tyynenmeren maiden talousyhteistyöelimen Apecin, Latinalaisen Amerikan kauppajärjestön Mercosurin sekä Venäjän perustaman IVY:n synty. Etelä-Aasiaan perustettiin 2006 Safta, ja viimeksi viisitoista Aasian maata perusti vuonna 2020 RCEP-sopimuksella maailman suurimman vapaakauppa-alueen.

Kun Japanin ja Euroopan kasvu takkuili, näytti pitkään siltä, että Yhdysvallat pystyisi säilyttämään johtavan sotilaallisen suurvalta-asemansa ohella myös johtavan taloudellisen aseman. Globalisaatio kuitenkin siirsi talouden painopistettä Aasiaan, ja Japanin kasvun hidastuessa Kiina nousi 2000-luvulla Aasian johtavaksi talousmahdiksi ja suurvallaksi.

Taloudellisten riippuvuuksien kasvu ja ideologioiden jääminen taka-alalle korostivat kansainvälisissä suhteissa keskinäisriippuvuuden logiikkaa vastakkainasettelun sijaan. Kansainvälisten suhteiden analyyseissa alettiin kuitenkin puhua myös geoekonomisesta vallasta, jolla tarkoitetaan taloudellisten riippuvuuksien hyödyntämistä osana turvallisuuspolitiikkaa.

Globalisaatio on tuottanut voittajien ohella myös häviäjiä, ja länsimaissa liberalismin legitimiteettiä ovat kyseenalaistaneet teollisuustyön perään kyselevät populistiset liikkeet. Kiinan taloudellinen menestys onkin asettanut jälleen vastakkain kaksi yhteiskuntamallia: länsimaisen liberaalin markkinatalouden ja Kiinan autoritäärisen valtiokapitalismin.

Esimerkiksi alueellisia kauppasopimuksia on mahdollista tulkita valtioiden pyrkimyksiksi korvata globalisaatiolle menetettyä suvereniteettia muotoilemalla alueellisia strategioita samanmielisten valtioiden kanssa.

Alueiden välinen geoekonominen kilpailu ja yhteiskuntamallien välinen vastakkainasettelu ovat palauttamassa ideologisuuden maailmanpolitiikkaan. Merkillepantavaa on, että Bidenin hallinto näyttää jakavan tällaisen tilannekuvan ja pyrkivän huippukokousavauksellaan perustamaan uuden ideologisiin rajoihin perustuvan kansainvälisen yhteistyön elimen.

Vastakkainasettelu ei rajoitu vain Yhdysvaltojen ja Kiinan välille. Demokratia ei koskaan levinnyt laajasti Keski-Aasiaan länsimaita kollektiivisemman kulttuurin takia. Lisäksi Aasian finanssikriisi voimisti siellä 1990-luvun lopulla kritiikkiä markkinataloutta kohtaan.

Myös Euroopassa on 2010-luvulla ollut ristivetoa eri suuntiin. Itä-Euroopan entisistä neuvostomaista Unkari ja Puola ovat luopumassa askel askeleelta liberalismista ja menossa vahvasti mukaan Kiinan Uusi Silkkitie -hankkeeseen. Myös autoritäärinen nyky-Venäjä korostaa länsimaisten arvojen sijaan pikemminkin uskonnolliskonservatiivista perinnettään.

 

Vuonna 1971 Yhdysvaltojen silloinen presidentti Richard Nixon ennakoi Kansas Cityssä pitämässään puheessa maansa suhteellisen aseman heikkenemistä tulevaisuuden moninapaisessa, globaaliin talouteen perustuvassa maailmassa. Nixon näki Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Japanin, Euroopan ja Kiinan muodostavan taloudellisina suurvaltoina tulevaisuuden viisikulmaisen maailmanpolitiikan näyttämön.

Kiinan lukeminen tulevaisuuden suurvallaksi oli 1970-luvulla monien mielestä kenties aiheetonta, mutta Nixon näkemys oli vakaa: kansainvälisen yhteisön ulkopuolelle eristetty Kiina muodostaisi ennen pitkää uhan, jota ei voitaisi hyväksyä.  Seuraavana vuonna Nixon vieraili ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä Kiinassa.

Tapaamisessa laaditussa Shanghain julistuksessa maat sitoutuivat normalisoimaan suhteensa ideologisista eroista välittämättä. Nixonin vierailu oli alkusysäys Kiinaa kapitalismia kohti vieneille 1970-luvun talousuudistuksille ja maan integroitumiselle osaksi kansainvälisiä markkinoita.

Kiinasta tuli ensin halvan työvoiman maa, mikä toi maahan läntistä teollisuustuotantoa. Myöhemmin siitä on tullut yksi innovaatiotalouden keskeisimmistä valtioista. 2010-luvulla Kiina on voimistunut entisestään, ja se on pystynyt Uusi silkkitie -hankkeellaan tarjoamaan pienempiä valtioita hyödyttävää kumppanuutta sekä viemään kiinalaista pääomaa ja teknologiaa eri puolille Aasiaa, Eurooppaa ja Afrikkaa.

Vaikka Nixon ennakoi 1970-luvulla talouden ja suurvaltapolitiikan geoekonomista kytköstä, hänen ratkaisunsa eristetyn Kiinan uhan torjumiseksi perustui ideologisen vastakkainasettelun ylittämiseen taloudellisella keskinäisriippuvuudella. Hän ei kyennyt ennakoimaan geoekonomisen vallan määrittämää 2000-luvun maailmaa, jossa Kiina on pystynyt taloudellisella mahdillaan luomaan ideologisen vaihtoehdon ja uhkaamaan liberaalin markkinatalouden johtoasemaa.

Kiinan nousun ja geoekonomisen vallan määrittämässä maailmassa kansainvälistä järjestystä uhkaa jakautuminen taloudellisiin, ideologisiin ja alueellisiin leireihin, kuten esimerkiksi Michael O’Sullivan on ennakoinut kirjassaan The Levelling. Hänen mukaansa tulevaisuuden maailma on moninapainen, ja sen keskukset muodostuvat Kiinan, Yhdysvaltojen ja Euroopan ympärille.

Globalisaation kaudella rakentuneet taloudelliset keskinäisriippuvuudet voivat geoekonomisen vallan ja ideologisen vastakkainasettelun maailmassa johtaa entistä herkemmin vallankäyttöön ja riippuvuuksien hyödyntämiseen. Tällöin taloudellinen vuorovaikutus ei enää sido demokraattisia ja autoritäärisiä maita yhteen vaan ajaa ne vastakkain.

Äärimmillään taloudellinen yhteistyö voi palata kylmän sodan asetelmiin, yhteistyöksi vain samanlaisen arvomaailman jakavien valtioiden kesken. Tulevaisuuden konflikteissa voivat tällöin pahimmassa tapauksessa olla valtioiden sijaan vastakkain ideologisesti jakautuneet alueet.

 

Huippukokouksilla eli valtioiden johtajien tapaamisilla on ollut historiassa suuri painoarvo. Geneven huippukokouksessa 1955 suurvallat pystyivät parantamaan välejään ja lieventämään kylmän sodan jännitteitä. Strategisten ydinaseiden vähentämiseen tähdänneestä Salt-sopimuksesta päästiin sopuun Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisessä Moskovan huippukokouksessa 1972.

Eräänlaisesta huippukokouksesta oli kyse myös viikko ennen toisen maailmansodan alkua Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerien tapaamisessa, jossa solmittiin Saksan ja Neuvostoliiton välinen MolotovRibbentrop-hyökkäämättömyyssopimus.

Demokratioiden liitto -kokouksen luonnetta on vielä vaikea arvioida, mutta Bidenin avausta voidaan tulkita joka tapauksessa aikamme johtavan suurvallan diagnoosiksi ideologisen vastakkainasettelun korostumisesta kansainvälisissä suhteissa.

Suunnitelman voi nähdä myös monenkeskisen yhteistyön järjestöjen kritiikkinä ja Yhdysvaltojen pyrkimyksenä muokata kansainvälistä järjestelmää mieleisekseen.

Suurvaltojen yhteistyö on ollut YK:ssa viime aikoina kangertelevaa, ja turvallisuusneuvostossa on nähty Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltojen käyttävän veto-oikeuttaan muun muassa Krimin valtaukseen ja Syyrian sisällissotaan liittyvissä kysymyksissä. Huippukokouksella Yhdysvallat voi tavoitella myös monenkeskisiä järjestöjä tehokkaampaa yhteistyötä samanmielisten valtioiden kesken.

Huippukokouksella ei ole toimivaltaa luoda osanottajia oikeudellisesti velvoittavia sopimuksia tai sääntelyä. Epävirallinen kansainvälinen yhteistyö saa kuitenkin voimaa mahdollisuudesta sovittaa yhteen valtioiden toimintaa kansainvälisessä järjestelmässä. Valtiot voivat sopia esimerkiksi yhteisestä linjasta virallisissa järjestöissä.

Huippukokousten merkityksen kasvu lisäisi myös suurvaltojen painoarvoa, sillä sääntöpohjainen monenkeskinen yhteistyö tasoittaa valtioiden kokoeroja kansainvälisillä foorumeilla. Epävirallisten foorumien merkityksen kasvu ei tietäisi hyvää sääntöperusteisesta järjestyksestä hyötyville pienille valtioille.

Kehitys voisi lisätä myös ennakoimattomuutta, sillä toisin kuin virallisissa instituutioissa, huippukokouksissa valtioiden toimintaa eivät rajoita kansainvälisoikeudellisesti velvoittavat sopimukset.

Huippukokoukset myös lisäävät yksittäisten valtioiden painoarvoa ylikansallisen tason kustannuksella. Globaalien ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen, ratkaiseminen voi vaikeutua entisestään, jos huippukokousten merkitys kasvaa.

 

Kylmässä sodassa kamppailtiin paitsi taloudellisesti, myös siitä, kenen yhteiskuntamalli saa laajimman suosion ja hyväksynnän – niin omalla kuin vastapuolellakin. Esimerkiksi taloushistorioitsija Alan Milwardin mukaan Euroopan valtioiden yhdentymiskehitys oli ennen muuta vastaus sotien jälkeiseen ideologiseen ja geopoliittiseen kamppailuun, Länsi-Euroopan maiden pyrkimys suojautua sosialismin uhkaa vastaan.

Ideoilla on merkitystä kansainvälisessä politiikassa, kuten esimerkit kylmän sodan päättymisestä ja Euroopan integraatiokehityksestä opettavat. Äärimmillään ideoiden välinen vastakkainasettelu yhdistettynä suurvaltojen välisten voimasuhteiden muutoksiin voi muuttaa koko kansainvälisen järjestelmän luonnetta.

Lokakuun vallankumouksesta aina kylmän sodan loppumetreille saakka sosialistisen leirin tavoitteena oli kapitalistisen leirin kukistaminen. Jälkiviisaasti voidaan todeta, että vallankumouksen pysyvin saavutus oli sen vastapuolen pelastaminen. Se tarjosi Yhdysvaltojen johtamalle lännelle motiiviksi pelon, joka sai sen muovaamaan kansainvälisen järjestelmän mieleisekseen.

Nyt vastaavaa, Bidenin hallintoa kansainvälisen järjestelmän muovaamiseen kannustavaa pelkoa herättää Kiina.

Huomionarvoista on, että Yhdysvaltain Kiina-politiikan logiikka näyttää vakiintuneen, ja tämä logiikka on pikemminkin vastakkainasettelun ja patoamisen logiikkaa kuin yhteistyön ja yhteisten intressien logiikkaa.

Nähtäväksi jää, millaiset Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteiden kiristymisen vaikutukset kansainväliseen järjestelmään lopulta ovat, ja millaisen merkityksen Bidenin demokratioiden liitto -kokous saa kansainvälisessä järjestelmässä.

Margaret Thatcher totesi kuuluisalla tavalla Ronald Reaganin voittaneen kylmän sodan ampumatta laukaustakaan. Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä laukauksien uhka ei vaikuta todelliselta lähitulevaisuudessa. Toivoa sopii, ettei myöhemminkään.

 

Kirjoittaja Tuomas Koponen on yhteiskunta- ja kauppatieteiden maisteri.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 6/2021. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.