Juri Derjabin: "Suomi ei saanut olla länsimaa"

Neuvostoliitto
Teksti
Paavo Keisalo
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Juri Derjabin, Venäjän suurlähettiläs Helsingissä, siirtyy Moskovaan tyytyväisenä. Siirtymäkausi Neuvostoliitosta Venäjään ei ollut helppo entiselle Juri Komissaroville, mutta suhteet Suomen ja Venäjän välillä ovat nyt normaalit.

Teksti Paavo Keisalo (SK 49/1996)

Elämä on yleensä sattumien summa. Ensin Juri Derjabin halusi sotilaaksi, sitten lehtimieheksi, mutta hänestä tuli diplomaatti.

Ulkoministeriössä Juri Derjabinia koulutettiin Saksaa varten. Mutta ulkoministeri Molotov pani nuoret virkamiehet aakkosjärjestyksessä opiskelemaan pieniä kieliä. A:lla alkavat Akulov, Andrejev saivat Suomen, Derjabin ja Grushko saivat Norjan. (Grushkosta tuli aikanaan KGB:n apulaisjohtaja).

Matkalla Osloon vuonna 1954 Derjabin oli ensimmäistä kertaa Suomessa. Hänestä Suomi tuntui lähinnä liittolaiselta, se oli vähän kuin yksi kansandemokratioista. Neuvostoliiton vaikutus tuntui kaikessa. Osloon verrattuna Helsinki oli köyhän näköinen ja omaa ulkopolitiikkaa tuskin lainkaan.

Porkkalan vuokraoikeuden luopumista vuonna 1955 Derjabin ei paljon pohtinut. Kyse oli suurvaltapolitiikasta. Neuvostoliitto halusi osoittaa erityisesti Yhdysvalloille, että se oli valmis luopumaan sotilastukikohdistaan muissa maissa ja toivoi samaa Yhdysvalloilta. Myöhemmin Derjabin havaitsi, että Porkkalalla oli myös tietty osa Suomen sisäpolitiikassa.

“Moskova halusi vaikuttaa Suomen presidentin valintaan Urho Kekkosen hyväksi. Tämä käy ilmi NKP:n politbyroon asiakirjoista.”

Derjabin osallistui nootin kirjoittamiseen

Vuonna 1961 Derjabin joutui ensimmäisen kerran mukaan Suomen asioihin, kun hänelle annettiin tehtäväksi laatia Suomelle lähetettävän nootin se osa, jossa puhuttiin Länsi-Saksan ja Naton sotilaallisen aktiviteetin lisääntymisestä Pohjois-Euroopassa. Derjabinille ei kerrottu, mihin tarkoitukseen hänen panostaan tarvittiin.

Myöhemmin hänelle selvisi, että, kuten Porkkalan palautus, tämäkin oli osa laajempaa kokonaisuutta. “Haluttiin tehdä selväksi länsimaille, että Neuvostoliitto oli valmis toimenpiteisiin, jos se arvioi olevansa uhattuna. Toisaalta haluttiin tehdä selväksi, että YYA-sopimus oli edelleen voimassa ja lopuksi haluttiin varmistaa Kekkosen valinta presidentiksi.”

“Nootti teki tehtävänsä. Honka-rintama murskattiin ja Kekkosesta tuli Suomen ulkopolitiikan takuumies.”

Sitä, syntyikö ajatus nootista Moskovassa vai Helsingissä, Derjabin ei tiedä.

Jos ajattelee, että pienellä Suomella ei voinut olla kovin suurta merkitystä suurvallan politiikassa, erehtyy. Suomella oli erityisasema.

“Sotilaspoliittisesti Suomi oli tärkeä, koska Neuvostoliitossa Natoa pidettiin todellisena uhkana, Euroopan tai maailman laajuinen konflikti oli mahdollinen. Ei ollut samantekevää, kummalla puolella Suomi oli. Aleksei Kosygin sanoi kerran politbyroossa, että Suomen ystävyyspolitiikan ansiosta Neuvostoliiton tarvitsi pitää Suomen rajalla vain vähän joukkoja, joita niin säästyi pahempiin paikkoihin.”

“Suomi oli myös näyteikkuna, esimerkki rauhanomaisesta rinnakkainelosta eri yhteiskuntajärjestelmien kesken. Koska Suomen pelättiin liukuvan länteen, Moskovassa haluttiin tehdä Suomen erityisasema selväksi ja sen varmistamiseksi puututtiin Suomen sisäpolitiikkaan, hallitusten kokoonpanoon, presidentin valitsemiseen ja vähäisempiin asioihin.”

Kenraalit halusivat sotilaallista yhteistyötä

“Sotilaat Neuvostoliitossa pitivät YYA-sopimuksen sotilaallisia artikloita tarpeellisina ja lähtivät siitä, että ne myös tarpeen tullen toteutettaisiin ja että niiden oli tarkoitus varmistaa yhteisten sotilaallisten toimien toteutuminen sodan sattuessa.”

Ulkoministeriössä asiaa katsottiin joustavammin. Konfliktitilanteessa konsultoidaan ja sovitaan toimenpiteistä. Derjabinista tuntuu, ettei kukaan Moskovassa oikein koskaan miettinyt, mitä todella voisi tapahtua.

Tulkinnasta vallitsi ristiriita. “Suomi toivoi voivansa välttää konsultaatiot kaikissa tapauksissa, kun taas Neuvostoliitto piti niitä lähes automaattisina.”

YYA-sopimuksen ja puolueettomuuspolitiikan välillä oli myös ristiriita. Derjabin huomauttaa, että jo pelkkä mahdollisuus sotilaallisista konsultaatioista merkitsi säröä puolueettomuuteen. “Toisaalta sopimuksen johdannossa oli toteamus Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltain ristiriitojen ulkopuolella. Suomalaiset pitivät sitä lähes Neuvostoliiton tunnustuksena puolueettomuudelle, Moskovassa puhuttiin vain pyrkimisestä.”

“Kun Suomi alkoi 1960-luvun lopulla korostaa puolueettomuuttaan Neuvostoliiton kannalta liikaa, Moskovassa asetuttiin vastustamaan sitä, koska sen katsottiin heikentävän YYA-sopimuksen ja erityisesti sotilaallisten artiklojen merkitystä. Vuosikymmenen vaihteen riitely päättyi Ahti Karjalaisen kanssa laadittuun kömpelöön kommunikeaan, jossa yritettiin yhdistää YYA ja puolueettomuus.”

Kuten sanottu sotilaita oli aina kiinnostanut sotilaallisen yhteistyön mahdollisuus Suomen kanssa.

Kun puolustusministeri Dmitri Ustinov vieraili vuonna 1978 Suomessa häntä varten tehdyissä taustamuistioissa ei ollut mitään yhteisistä sotaharjoituksista. Derjabin tuntee asian hyvin, koska hän oli tuolloin ulkoministeriön Skandinavian osaston päällikön sijaisena.

“Palattuaan Suomesta Ustinov laati tavanomaisen raportin ja päätösluonnoksen politbyroolle. Puolustusministeriöstä tuli eräs kenraali luonnoksen kanssa luokseni. Sen mukaan olisi hyväksytty Ustinovin vierailun tulokset ja Ustinovin mietinnöt. Selvisi, että Ustinov oli puhunut sotaharjoituksista Kekkosen kanssa.  Aloitteen tekijää ei kerrottu.”

“Ustinov ehdotti nyt, että politbyroo päättäisi esittää Suomelle virallisesti yhteisiä sotaharjoituksia. Derjabin tiesi hyvin, miten asiaan Suomessa suhtauduttaisiin ja puhui asiasta esimiehelleen varaulkoministeri Igor Zemskoville. Tämä oli samaa mieltä ja puhui puolestaan ulkoministeri Andrei Gromykolle. Tämä taas hyväksyi alaistensa näkemyksen ja sai politbyroon päätöksestä pois sotaharjoituspykälän.”

Komissarovin mielipiteillä oli paljon painoa

Nimimerkki Juri Komissarovin historia alkoi kuudentena huhtikuuta 1966, kun Derjabin kirjoitti lyhyen lehtijutun YYA-sopimuksen vuosipäivänä. Juttu oli silloista liturgiaa, ei mitenkään syvällinen analyysi Neuvostoliiton Suomi-suhteista. Nimi Komissarov on hänen vaimonsa tyttönimi.

Seuraavaksi Komissarov esiintyi kirjasessa, joka ilmestyi Leninin Suomen tunnustamisen 50-vuotispäivänä. Sen toisena tekijänä oli V. Vasiljev, joka oli silloinen Skandinavian osaston päällikkö, entinen Helsingin suurlähettiläs A. Saharov. “Kirjanen sisälsi kaikki asiaankuuluvat kliseet.”

Komissarovin kirja Suomi löytää linjansa vuodelta 1973 ja myöhempi yhdessä nimimerkki Bartenjevin (Brezhnevin avustaja Samoteikin) kanssa kirjoitettu kirja Kolmekymmentä vuotta hyvää naapuruutta olivat sen sijaan vakaviksi tarkoitettuja puheenvuoroja Suomen politiikasta. Bartenjev/Samoteikinin mukanaolon tarkoitus oli Brezhnev-suhteiden avulla päästä tutkimaan puolueen arkistoja mm. talvisodan ja YYA-sopimuksen ajoilta, mutta se ei onnistunut.

Aikanaan Komissarovin mielipiteillä oli merkittävä vaikutus Suomessa käytyyn keskusteluun Neuvostoliiton ja Suomen välisistä suhteista. Komissarovia pidettiin neuvostohallituksen virallisena sanansaattajana, jonka mielipiteitä kuunneltiin tarkkaan.

Etykin kolmas kori söi järjestelmän

Derjabin ei hyväksy Juhani Suomen tulkintaa, että Neuvostoliitto olisi painostanut Suomea toimimaan aktiivisesti turvallisuuskonferenssin koollekutsumisessa. Hänen mielestään Suomi tuli kuvaan aikana, jolloin ehdotus oli jo saamassa kannatusta sosialistisen leirin ulkopuolella.

“Neuvostoliitto tiesi tietenkin, että jos se tyrkyttäisi itseään jonkinlaiseksi Suomen kanssatoimijaksi, se kääntyisi sitä itseään vastaan. Länsi vastustaisi Suomen aloitteita, jos niitä pidettäisiin Neuvostoliiton aloitteina.”

“Neuvostoliitossa tiedettiin, että Suomi oli hyvin taitava monenkeskisissä kuvioissa. Esimerkiksi YK:ssa Suomi toimi todella hyvin puolueettomuuspolitiikkansa edistämiseksi. Neuvostoliitolle tilanne oli hankala: Bilateraalisesti Moskovassa podettiin allergiaa Suomen puolueettomuuden takia, YK:ssa ja Etykissä Suomen puolueettomuus ja mukanaolo puolueettomien ryhmässä oli tärkeää ja edisti myös Neuvostoliitolle tärkeiden asioiden hoitamista.”

“Neuvostoliitolle Etyk oli lopulta paradoksaalinen. Moskovan kannalta tärkein asia, rajojen loukkaamattomuus, saavutettiin, mutta sen hintana oli kolmas kori”. Kolmannessa korissa olivat ihmisoikeudet.

“Ei kolmannen korin suosituksia ollut välttämättä tarkoitettu toteutettaviksi, ajateltiin Moskovassa. Joku sanoikin politbyroossa, että korista pitäisi leikata pohja pois ja antaa sisällön valua ulos”.

“Mutta Brezhnev uskoi, että vuoden 1975 päätösasiakirja ja sen allekirjoittaminen takaisi hänelle merkittävän paikan historiassa ja hän oli valmis nielemään kolmannen korin.”

“Aikanaan kolmas kori söi sosialistisen järjestelmän ja aiheutti myös Neuvostoliiton hajoamisen.”

Etykin juhlallisen päätösvaiheen pitäminen Helsingissä  oli Kekkosen uran suuri huipennus, mutta oli vähällä, ettei se jäänyt toteutumatta.

Derjabin kertoo, että ranskalaiset ajoivat kulisseissa voimakkaasti pitopaikaksi Pariisia ja olivat valmiit maksamaan siitä sopivan hinnan. Neuvostoliitolla ei ollut mitään Pariisia vastaan, mutta ei sillä ollut mitään Helsinkiäkään vastaan.

Moskova ei halunnut suomalaista YK:hon

Juhani Suomi antaa Kekkoskirjassaan kuvan, että Neuvostoliitto vastusti erityisesti Max Jakobsonin valintaa YK:n pääsihteeriksi vuonna 1971. Suomen mukaan Moskovassa olisi voitu hyväksyä jokin toinen suomalainen, esimerkiksi Ilkka Pastinen.

Derjabin pitää tätä tulkintaa vääränä. “Suomalaisen valinta olisi merkinnyt Suomen puolueettomuuspolitiikan kansainvälistä tunnustamista ja sen vastapuolena Neuvostoliiton aseman heikkenemistä Suomessa ja yleisemminkin. Sitä Neuvostoliitto ei ollut valmis hyväksymään.”

Derjabin huomauttaa, että Neuvostoliitto ei koskaan ilmaissut kantaansa Pastisen suhteen.

Derjabin sanoo, että Jakobson tietenkin oli henkilönäkin Neuvostoliiton kannalta huono. Jakobson oli liian “länsimielinen” ja liian itsenäinen. Neuvostoliitto halusi pääsihteerin keskittyvän järjestön hallintoon ja talouteen sekä turvallisuusneuvoston päätösten toimeenpanoon.

“Ilkka Pastinen puolestaan ei juuri eronnut Jakobsonista ja sitäpaitsi ehdokkaan persoona ei määritellyt Neuvostoliiton kantaa. Moskova ei yksinkertaisesti halunnut suomalaista pääsihteeriä.”

Kekkonen oli Karjalan asiassa realisti

“Kekkonen oli suuri poliitikko myös eurooppalaisessa mittakaavassa. Hän toimi Suomen eduista lähtien ja piti samalla huolen myös omista eduistaan. Kekkonen toimi taitavasti ottaen huomioon Moskovassa vallitsevat realiteetit. Vain harvoin Kekkonen päästi asian konfliktiksi, useimmiten hän pyrki kompromissiin.”

Derjabinin mielestä Kekkonen sai suurin piirtein sen, mihin pyrkikin. Eli Suomi liittyi Eftaan, solmi sopimuksen EY:n kanssa ja harjoitti puolueettomuuspolitiikkaansa, vaikka se aiheutti myöhemmin Moskovassa allergiaa. Sen sijaan Kekkonen ei saanut takaisin Karjalaa.

“Kekkonen oli Karjalan asiassa realisti. Hän ymmärsi, että olivat suhteet kuinka hyvät tahansa, Neuvostoliitto ei voinut ruveta muuttamaan rajojaan yhden maan kanssa.”

“On vaikea uskoa, että Kekkonen olisi keskustellut vakavasti Brezhnevin kanssa aluevaihdosta, kuten Juhani Suomi kertoo. Neuvostoliitossa kaikki pantiin paperille ja paikalla oli tulkki, joka teki varmasti muistiinpanot. Nyt asiasta on vain Kekkosen päiväkirjamerkintöjä. Kukaan muu ei ole vahvistanut Suomen kertomaa.”

“Ehkä kysymyksessä oli vain vapaata jutustelua, jota ainakaan Neuvostoliitossa ei otettu vakavasti”.

Suomi on nyt maa muiden joukossa

“Neuvostoliitolle Suomi oli erityistapaus. Suomeen voitiin vaikuttaa monin tavoin. Annettiin taloudellisia ja kaupallisia etuja, mutta puututtiin myös maan sisäisiin asioihin. Suomi ei saanut olla länsimaa, vaan jotakin sosialistisen liittolaisen ja länsimaan väliltä. Moskovassa ei suunniteltu Suomen sosialisoimista, mutta reagoitiin kaikkiin Suomen länsitoimiin.

Venäjän kannalta Suomi on edelleen erityismaa. Se on naapuri, taloudelliset suhteet ovat merkittävät ja mailla on runsaasti kokemuksia toisistaan.

Mutta Suomi on nyt kuten mikä muu ulkomaa tahansa. Venäjä ei yritä kiinnittää Suomea itseensä. Suhteet ovat luonnolliset. Ne perustuvat yhteisiin tarpeisiin.

Venäjä seuraa Suomen asioita kuten muutkin ulkomaat. Toimia arvioidaan siltä kannalta, miten ne vaikuttavat maiden välisiin suhteisiin. Suomi tekee omat päätöksensä, mutta nykyään kaikki vaikuttaa kaikkeen. Venäjä toivoo, että Suomen politiikassa otetaan huomioon Venäjän tekijä. Derjabin arvioi, että niin tapahtuukin. “Se näkyy esimerkiksi Suomen kannanotoissa Naton laajenemiseen.”

“Neuvostoliitto teki useita virheitä. Talvisota olisi pitänyt voida välttää”. Derjabin tietää, ettei mitään Mainilan laukauksia koskaan ammuttu. “Stalin oli päättänyt ratkaista asian sotilaallisin keinoin. Pyrkikö Stalin sosialistiseen Suomeen, on epäselvää”.

Derjabin arvelee myös, että Neuvostoliiton ei olisi pitänyt vastustaa pohjoismaista puolustusliittoa vuosina 1947–8.

“Nyt on eletty ylimenokautta Neuvostoliitosta Venäjään myös Suomen politiikassa. Olen tyytyväinen, että sain olla suurlähettiläänä tänä aikana. Ex-Komissaroville se ei aina ollut ihan helppoa, mutta avoin toiminta on toivottavasti parantanut vanhan kaunan”.

Juri Derjabin lähtee Suomesta haikein mielin. Hän on ollut osallistunut Suomen asioiden hoitoon 30 vuoden ajan ja asunut Helsingissä 16 vuotta. “Suomi on ollut miellyttävä tuttavuus.”