Jeltsinin valinnat

Karri Kokko
Ulkomaat 25.4.2007 07:24

Venäjän presidentillä Boris Jeltsinillä on edessään valintojen viikko. Hänen olisi ratkaistava, kuinka Venäjää hallitaan, ja mikä on se Venäjä, jota hallitaan.

Teksti Risto Repo, Moskova
(SK 43/1991)

Kun Boris Jeltsin oli vallasta syösty, paluuta yrittävä oppositiomies, hänellä oli tapana esittää puheissaan jokin kova, uusi vaatimus, jota hän sitten, jos vastustaja osoittautui vahvemmaksi, pehmensi.

Ei se ollut kokemattomuutta, vaan tapa testata reaktioita, istuttaa ajatus itämään.

Hän tekee yhä samaa, mutta presidentille soveliaammin muodoin. Koepalloja heittelevät nyt avustajat.

Elokuun vallankumouksen jälkeen Venäjän johdosta on esitetty aluekeskustelujen aloittamista Ukrainan kanssa, luovutettu Kuriilien saaret Japanille, ilmoitettu Venäjän olevan valmis ottamaan vastatakseen entisen Neuvostoliiton omaisuudesta ja velvoitteista, todettu ajankohtaisimpana tehtävänä nyt olevan Venäjän täysimääräisen valtiollisen itsenäisyyden palauttamisen.

Kaikilla näillä kannoilla on kannattajansa Venäjän johdossa.

Mutta tietystä sekasortoisuudesta kyllä kielii, kun maan rajoista, valtapiiristä ja kansainvälisestä asemasta esitetään viikoittain lähes vastakkaisia lausuntoja.

Hermostuneisuutta

Neuvostoliiton ja Venäjän demokraattista kehitystä pontevimmin tukeneissa julkaisuissa onkin viime aikoina alkanut esiintyä yhä kriittisempiä kannanottoja Venäjän johtoa, myös Jeltsiniä kohtaan. Moskovski Novosti -lehti vaati viime viikolla useammassakin kirjoituksessa Jeltsiniä tekemään selvän valinnan uuden liiton luomisen (jota kirjoittajat kannattivat) tai Venäjän täyden itsenäistymisen välillä.

Nikolai Shmelev, yksi tunnetuimmista taloustieteilijöista totesi Izvestijassa katkerana, että kansa kommentoi jo elokuun voittajia Pushkin-mukaelmalla: ”Roistot vaihtuvat toisiin roistoihin jättäen siinä välissä kansalle puoli tuntia vapautta.”

Myös Shmelev oli kauhuissaan näköalasta, jossa uutta liittoa ei syntyisikään. Venäjälle kävisi silloin hullusti, mutta muille vielä hullummin.

Shmelev viittasi läntisiin laskelmiin, joiden mukaan Venäjä subventoi 50 miljardin dollarin edestä vuosittain muita tasavaltoja. Liiton täysi hajoaminen lopettaisi tämän subventoinnin kertaheitolla, mikä merkitsisi niille katastrofia.

Shmelev piti uuden liiton minimiehtoina yhtenäistä valuutta-, pankki- ja tullijärjestelmää, yhteisiä rahastoja yhteisiin projekteihin, yhteistä budjettia.

Venäjä itse syypää

Aleksandr Tsipko, tutkija, joka muutamia vuosia sitten ensimmäisenä Neuvostoliitossa alkoi julkisesti osoittaa stalinismin juuria Leninin ja Marxin kirjoituksissa, on ehkä perusteellisimmin analysoinut Venäjän edessä nyt olevaa valintaa.

Tsipkon mukaan Neuvostoliiton hajoaminen nykyisten ”bolshevististen rajojensa” puitteissa ”ei merkitse vain neuvostoimperiumin kuolemaa, vaan myös valtion historiallisen ytimen hajoamista”.

Venäjä on itse syypää nykyiseen tilanteeseen. Aloittaessaan itsenäistymispyrintönsä se laukaisi refleksin muissa tasavalloissa, lopusta on logiikka huolehtinut, Tsipko kirjoitti. Baltian itsenäistymistä hän sen sijaan piti oikeutettuna.

Tsipko arvosteli Jeltsiniä siitä, että tämä roikkuu menneessä käyden yhä taisteluaan jo kuollutta ”keskusta” vastaan. Lopputuloksena saattaa olla tilanne, jossa Jeltsinistä itsestään tulee ”Englannin kuningatar” Venäjällä, kun myös sen sisällä alueet itsenäistyvät Moskovasta alkaen.

Täysin itsenäistynyt Venäjä saa samalla hallituksensa niskoille koko vastuun miljoonien nopeasta köyhtymisestä, miljoonista pakolaisista, vieraissa naapurivaltakunnissa elävistä venäläisvähemmistöistä, ”tämänhetkisen rosvoamisen yksityistämisen” seuraukset, Venäjän sisällä sikiävän separatismin jne.

Ilman euforiaa

Jeltsin itse on yhä lausunnoissaan tulkinnanvarainen. Hän allekirjoitti uuden taloussopimuksen kahdeksan tasavallan välillä.

Mutta vaikka Ukraina, Azerbaidzhan ja muitakin tasavaltoja vielä liittyisi siihen, se on muotoiluiltaan niin avoin ja potentiaalisia kiistan aiheita sisältävä, että esimerkiksi riippumaton Nezavisimaja gazeta oli arvioissaan sangen pessimistinen, ja muutkin julkaisut vailla normaalia euforiaa.

Venäjän ulkorajoihin Jeltsin on ottanut kantaa toisaalta rohkaisemalla japanilaisia Kuriilien kysymyksessä, toisaalta arvostelemalla asiassa liian avoimesti esiintynyttä varaulkoministeriään Georgi Kunadzea. Venäjän sisäisistä rajoista saattaa tulla ensimmäinen verinen konflikti jo pian, jos Jeltsin, kuten on uhannut, ryhtyy ”voimakkaisiin toimiin” Kaukasuksella asuvaa, itsenäisyyttä tavoittelevaa Tshetsheeni-Ingushiaa vastaan.

Se on kuitenkin vain yksi monista räjähdysalttiista alueista Venäjän sisällä.

Valtataistelu

Yhä useampi pitää yhä epätodennäköisempänä, että Jeltsinin onnistuisi luotsata Venäjä markkinatalouteen myyttisen ”sivistyneen maailman” demokraattisia menettelytapoja noudattaen.

Osin omien toimiensa seurauksena hän on saanut lisämurheekseen niin Venäjän johdossa kuin provinsseissakin käytävän valtataistelun. Hän on luonut useita keskenään kilpailevia valtarakenteita, joista jokainen haluaa kaiken vallan, mistä syystä kukaan ei ota vastuuta nyt. Samaan aikaan entinen ”apparaatti”, ministeriöt, on taas vahvistamassa asemiaan, muuntuu konserneiksi ja yksityistää itselleen…

Ensi maanantaina alkavasta Venäjän kansanedustajien kongressista odotetaan ratkaisevaa.

Jeltsinin tulisi kyetä saamaan parlamentille toimintakykyinen johto, uusi hallitus, ja ratkaista aluevallasta käytävä kiista ilman hänelle mahdollisesti tappiollisiksi koituvia, joulukuulle ajoitettuja paikallisjohtajien vaaleja.

Mikään vain ei vielä viittaa siihen, että hänelläkään olisi selvä käsitys siitä, mitä hän tekee, vaikka hän haluamansa vallan saisikin.

Keskustelu