Jeltsinin sota

Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sunnuntaina Neuvostoliitto äänestää muodollisesti siitä, syntyykö vanhasta Neuvostoliitosta uusi Neuvostoliitto. Käytännössä äänestäjät ratkaisevat, millä tavalla taistelu vallasta vanhassa tai uudessa Neuvostoliitossa jatkuu.

Teksti Risto Repo, Moskova
(SK 11/1991)

“Ostakaa uusi lehti, Gospodi Narod! Uusi lehti!”

Sverdlovan metroaseman edustalla huuteleva myyjä laskuttaa uudesta lehdestä ruplan.

Gospodi Narod on Venäjän federaation tasavaltalaispuolueen äänenkannattaja. Tasavaltalaispuolue muodostui viime syksynä yhden sosiaalidemokraattisista puolueista yhdistyessä Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta lohjenneeseen “Demokraattiseen ohjelmaan”.

Gospodi Narod on 16-sivuinen tekstiä täyteen pakattu tabloid. Siinä on kaikki mitä nykyisin opposition poliittisilta lehdiltä edellytetään: mielipidetiedustelu, joka osoittaa Venäjän federaation presidentin Boris Jeltsinin maan suosituimmaksi poliitikoksi (Jeltsin 41, Leningradin kaupunginjohtaja Anatoli Sobtshak 20, presidentti Mihail Gorbatshov 14 prosenttia), entisen KGB:n kenraalin Oleg Kaluginin tarinaa ja tietysti tasavaltalaispuolueen johtajien arvioita maan poliittisen tilanteen kehityksestä.

Lehdet käyvät kaupaksi, päivä on otollinen.

Metroasemalta purkautuva väki on tullut puolustamaan Boris Jeltsiniä, joka edellisenä päivänä on ilmoittanut valmiutensa johtaa kannattajansa ratkaisevaan taisteluun vallanpitäjiä, eritoten Gorbatshovia vastaan.

Mielenosoitus on suuri, yksi suurimmista koskaan Maneesiaukiolla järjestetyistä. “Jeltsin, Jeltsin!”, aukiolle saapuvat kulkueet huutavat. “Eroa, Gorbatshov, eroa, Gorbatshov!”

Julisteet kertovat, että Jeltsin “on kaikessa oikeassa”. Gorbatshov sen sijaan yrittää piikkilangalla pitää kasassa Neuvostoliittoa. Siksi mielenosoittajia kehotetaan äänestämään “ei” Gorbatshovin kansanäänestyksessä, kuten sitä täällä nimitetään.

Mistä äänestetään?

Vaikka asetelma on toinen, sunnuntaina Neuvostoliiton kansanäänestyksessä kansalaiset kohtaavat samalla tavalla johdattelevan ja tulkinnanvaraisen kysymyksen kuin Baltian tasavalloissa äsken pidetyissä kansanäänestyksissä.

“Pidättekö välttämättömänä Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton säilyttämistä tasavertaisten suvereenien tasavaltojen uudistettuna liittovaltiona, jossa täysin taataan kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten oikeudet ja vapaudet?”

Baltiassa kysyttiin hieman vaihtelevin sanakääntein, haluavatko kansalaiset itsenäistä ja demokraattista Liettuaa, Latviaa, Viroa.

Todennäköisesti hyvin harva Baltiassa kuitenkaan oli tietämätön siitä, että “kyllä”-ääni tulkittaisiin myös haluksi erota Neuvostoliitosta.

Neuvostoliiton kansanäänestyksessä tilanne on mutkikkaampi; äänestäjä joutuu ottamaan kantaa muuhunkin kuin mistä äänestyslipussa oli puhe, eikä hän aina tiedä, mihin.

Gorbatshovin ajatuksena ilmeisesti alunperin oli, että tällä silloin selvän tuntuisella äänestyksellä hän saisi sellaisen äänivyöryn koko Neuvostoliiton mitassa maan säilyttämisen puolesta, että se kävisi argumenttina myös liitosta voimakkaimmin eroon pyristeleville, vaikka niissä tulos olisi kehnompikin.

Se oli ehkä ihan hyvä ajatus vielä joulukuussa.

Mutta tammikuun veristen päivien ja Baltian tasavaltojen omien kansanäänestysten jälkeen Gorbatshovin kansanäänestys on kompuroinut yhä suuremmissa vaikeuksissa. Sen sijaan, että se olisi voimakas kannanotto Neuvostoliiton yhtenäisyyden säilyttämisen puolesta, siitä saattaa tulla musertava todiste maan repaleisuudesta ja ennen kaikkea mielenosoitus Gorbatshovia itseään vastaan.

Tasavalloista ensinnäkään Liettua, Latvia, Viro, Moldova, Gruusia ja Armenia eivät “virallisesti” aio lainkaan osallistua äänestykseen. Toisaalta, niiden sisällä olevat autonomiset tai itsenäisiksi julistautuneet alueet kuten Abhasia Gruusiassa, Gagauzia tai Dniesterin tasavalta Moldovassa ja eräät alueet Baltiassa aikovat toimeenpanna äänestyksen. Se yritetään toteuttaa paikallisin hallintovoimin tai paikallisten kommunististen puolueiden toimesta myös siellä, missä siitä on yritetty tehdä laitonta tai peräti maanpetoksellista toimintaa. Kaikki tämä on kärjistänyt ilmapiiriä Moskovan ja näiden tasavaltojen johtajien välillä.

Venäjä päätti Jeltsinin hangoittelusta huolimatta osallistua äänestykseen. Mutta samanaikaisesti se järjestää oman äänestyksensä, jossa kysytään, tulisiko Venäjän presidentti valita kansanäänestyksellä. Moskovassa äänestäjien pitäisi lisäksi ilmoittaa, tulisiko kaupungin pormestarikin valita yleisillä vaaleille.

Ex-kommunistit vastaan kommunistit

Niin demokratiahakuiselta kuin tämä kansanäänestysvimma saattaa tuntuakin, se itse asiassa kertoo poliittisen järjestelmän kehittymättömyydestä.

Vaikka perestroika käykin jo kuudetta vuottaan, Neuvostoliiton puoluepoliittisen kentän muodostuminen on vielä alkutekijöissään. Poliittisia puolueita on viitisensataa, mutta toistaiseksi mikään niistä ei järjestöllisessä mielessä ole todella vakava kilpailija tai yhteistyökumppanikaan maata yli 70 vuotta yksin hallinneelle kommunistiselle puolueelle.

Niissä on yhteensä vähemmän jäseniä kuin mitä kommunistiseen puolueeseen liittyi uusia viime vuonna, jolloin sen kokonaisjäsenmäärä putosi parikymmentä prosenttia.

Siinä missä vaikkapa Suomen puoluelaitos aikoinaan muodostui paljolti yhteiskunnallisen aseman, luokan tai kielen perusteella, Neuvostoliitossa uusi poliittinen järjestäytyminen on käynyt paljon subjektiivisemmalta pohjalta.

Eräs leimaava piirre sille on, että uusia poliittisia liikkeitä johtavat poliitikot, jotka alunperin lähtivät rakentamaan poliittista uraansa kommunistisessa puolueessa. Boris Jeltsin, Anatoli Sobtshak, Nikolai Travkin, Gavriil Popov, Garri Kasparov, Telman Gdljan, Nikolai Ivanov, Vjatsheslav Shostakovski, Vladimir Lysenko, Juri Afanasjev ja Oleg Kalugin  ovat kaikki kommunistisen puoleen kasvatteja.

Eräs heidän laillaan kommunistisesta puolueesta eronnut kolumnisti valittelikin jokin aika sitten Moskovski Novosti -lehdessä, että ex-kommunistit kantavat vanhat traumansa ja toimintatapansa uusiin puolueisiin mukanaan, ja siksi totalitaristisesta politiikan tekemisen tavasta irtautuminen on työlästä.

Taistelu kommunistista puoluetta ja sen ylivalta vastaan sanelee myös taktiikkaa.

Jeltsin haluaa kansanäänestyksen kautta presidentiksi saadakseen entistä itsenäisemmän aseman Venäjän johtajana ennen muuta juuri suhteessa kommunistiseen puolueeseen. Samasta syystä Gavriil Popov haluaa kansanäänestyksellä Moskovan pormestariksi.

Viimeinen  taisto?

Maneesiaukion mielenosoitus, samoin kuin muualla ympäri Venäjää sunnuntaina järjestetyt mielenosoitukset kutsuttiin koolle, jotta Jeltsiniä puolustettaisiin yritykseltä syrjäyttää hänet 28. maaliskuuta alkavassa Venäjän kansanedustajien kongressissa.

Jeltsinin poliittisen uran salaisuus ei ole poikkeuksellisissa hengenlahjoissa, ei ehkä edes tavallista merkillisemmässä poliittisessa vaistossa, vaan neuvostoyhteiskunnan lähes piinallisessa viehtymyksessä marttyyreihin. Myytin ylläpitämisessä Nkp:n hallussa olevalla tiedotuskoneiston osalla on ollut ratkaiseva osuus.

Kun Jeltsin viime lauantaina julisti “sotansa” Elokuvatyöntekijöiden liiton rakennuksessa kokoontuneille demokraateille, jo saman illan televisiouutisissa hänet tuomitsi vikkelästi neuvostoparlamentin puheenjohtaja Anatoli Lukjanov.

Seuraavana iltana Jeltsiniä vastustavat parlamentaarikot paheksuivat television uutislähetyksessä Vremjassa Radio Venäjää, joka oli siistinyt Jeltsinin puheesta häntä kompromettoivia kohtia pois.

Sen enempää lauantaina kuin sunnuntaina juhlakalulle itselleen ei tietenkään annettu suunvuoroa sananvapauden loukkauksia paheksuneessa Vremjassa.

Mitä Jeltsin sitten sanoi?

Hän arvioi “Demokraattisen Venäjän” edustajien tapaamisessa tämän kuukauden ja vuoden ratkaisevan: “Joko demokratia tukahdutetaan tai me voitamme”. Hän vaati “demokraattisia voimia” ryhtymään ratkaisevaan hyökkäykseen. Venäjän parlamentti tulee lähettämään täysivaltaiset edustajansa kaikille alueille valvomaan, että Venäjän tahto pannaan toimeen. Maaliskuun 15. päivään mennessä samanaikaisesti puolueessa ja paikallisneuvostosoissa toimivien on jätettävä tehtävistään toinen.

Keskustalaisuuttaan nykyisin korosta Gorbatshov on syyttänyt demokraatteja “uusbolshevismista”, ulkoparlamentaaristen menettelytapojen käytöstä.

Saattaakin hyvin olla, että lopullinen ratkaisu Neuvostoliiton poliittisen kriisin uuteen kärjistymiseen annetaan maan alta, Kuzbassin ja Vorkutan kaivoskentiltä. Etenkin Kuzbassissa kaivostyöläisten vaatimukset ovat puhtaasti poliittisia Gorbatshovia ja hallitusta vastaan.

Jos länsi saisi äänestää

Gorbatshovia saattaa auttaa julkistettu uusi liittosopimusluonnos, joka lupaa tasavalloille hyvin suurta itsenäisyyttä, vaikka Jeltsin sitä arvostelikin.

Amerikkalaisille antamassaan haastattelussa entinen ulkoministeri Eduard Shevardnadze puolestaan puhdisti Gorbatshovia Baltian verilöylyjen vastuusta. Hän piti pahimpana vaihtoehtona sitä, että tämä eroaisi vastalauseena konservatiivien painostukselle.

Englannin pääministeri John Major viestitti lännen tukea Gorbatshoville tapaamalla tämän, balttien edustajat ja Shevardnadzen, mutta jättämällä Jeltsinin väliin.

Jos länsi saisi äänestää, se vastaisi todennäköisesti “kyllä”, sillä Gorbatshovin kaatuminen käynnistäisi prosessin, jonka seuraukset olisivat täysin arvaamattomat, ja jossa kaiken lisäksi voittajiksi tuskin jäisivät “demokraatit”.

Mutta sunnuntaina vaaliuurnille kokoontuu yhteiskunta, joka on syvästi sisäänpäin kääntynyt, eikä juuri muilta kysele, mitä tekee.