Hyvät ja huonot saksalaiset

Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mogadishu oli lyhyt hengähdystauko draamassa, joka jatkuu. Stammheimin vankilan kolmoismurhan yksityiskohdat paljastuvat lähiviikkoina osittain, mutta tuskin koskaan täydellisesti. Ihmisjahti on alkanut.

Teksti Kari Kyheröinen
(SK 43/1977)

Kuudentoista keski- tai ylemmästä keskiluokasta lähtöisin olevan nuoren kasvot on painettu miljoonin etsintäkuulutuksin kaikkien saksalaisten mieliin lähtemättömästi.

He muodostavat kärkijoukon länsisaksalaisten terroristien ns. kolmannesta polvesta, joka Mogadishun takaiskusta ja Stammheimin vankilan kolmesta itsemurhasta huolimatta jatkaa taistelua.

Kokonaisuudessaan tämän polven aktiivijoukon arvellaan käsittävän noin 50 henkeä, vaikka monet epäilevätkin, että joukko on tästä harvenemassa.

Millainen tämä joukko sitten on verrattuna edelliseen, nyt jo miltei kokonaisuudessaan vangittuun tai kuolleeseen toiseen sukupolveen?

Eräs johtava länsisaksalainen sosialidemokraatti epäili viime viikolla pahimman olevan vielä edessäpäin. Hänen näkemyksensä. mukaan tällä kolmannella polvella ei ole juuri mitään siteitä arkipäivän politiikan moraaliin.

Se on pankkeja ryöstävä, silmittömästi ampuva, elämää ja kuolemaa omilla ehdoillaan hallitseva joukko, joka käyttää politiikkaa vain suojavärinään.

Edellisen polven ydinpariskunta, Andreas Baader-Gudrun Ensslin ei enää jakele neuvoja ja ohjeita Stammheimin vankilan käsittämättömän avoimista seinänrakosista, joiden välitse kulki räjähdysaineita, aseita ja radiolaitteita.

Puheet siitä että Stammheimin vankilan erikoisvangit olisi Hanns-Martin Schleyerin kaappauksen jälkeen täysin eristetty ulkomaailmasta, osoittautuivat viime viikolla viralliseksi valheeksi.

Andreas Baaderin itsemurha niskaan ammutulla laukauksella oli sekin harkittu hämäys, joka jätti jälkeensä myytin ja viestin kolmannelle polvelle .

Ulkomaailma on katsellut tätä saksalaista murhenäytelmää henkeään haukkoen ja myös rajusti kantaa ottaen.

Italiassa todettiin saksalaisten jälleen kerran näyttäneen, että se on ääri-ihmisten kansa hyvässä ja pahassa. Useita terrori-iskuja suunnattiin Rooman kaduilla länsisaksalaisten autoihin ja muuhun omaisuuteen.

Ranskan sosialistijohtaja Francois Mitterrand totesi eräässä haastattelussa natsismin tietyssä muodossa jälleen heränneen henkiin.

Saksalaisille nämä muistutukset ovat epämukavia mutta ilmeisen väistämättömiä.

Nousu Euroopan johtavaksi teollisuusmaaksi ei ole sujunut vammoitta. Poliittisten äärilaitojen juopa on kasvanut paljon syvemmäksi ja repivämmäksi kuin Euroopan muissa demokratioissa.

Usko siihen, että taistelu olisi ohi, kun kaikki terroristit ovat vihdoin vankilassa tai kuolleet on monien ulkopuolisten tarkkailijoiden mielestä valitettava harha.

Oikeampi tie olisi muuttaa yhteiskunta sisältäpäin sallivammaksi ääriliikkeitä kohtaan, jolloin paineet pääsisivät purkautumaan normaalin poliittisen toiminnan puitteissa.

Liittokansleri Helmut Schmidt uskoo draaman lähentäneen tavallisia saksalaisia toisiinsa. Samanlainen lähentyminen tapahtui myös oikeiston ja sosialidemokraattien välillä: Viime torstain liittopäivien täysistunnon jälkeen hämmästyneet lehtimiehet näkivät Schmidtin siirtyvän opposition puolelle ja kättelevän kristillisdemokraattien johtajan Helmut Kohlin kanssa sydämellisesti. Vain viikkoa aiemmin tällaista elettä olisi pidetty mahdottomana.

Münchenissä Frans Josef Strauss totesi oikeusvaltion saaneen hampaat ja myös tarvitsevan niitä.

Se kiihkeä raivo, jolla Länsi-Saksa nyt puhdistaa takapihojaan terroristeista saa monet maan älymystön jäsenet huolestuneiksi.

Sympatisantit ovat jo saaneet osansa: jaetaanko maata nyt voimalla hyviin ja huonoihin saksalaisiin?

Helmut Schmidtin yllätysvoitto Mogadishussa antaa kuitenkin toiveita myös maltilliselle kehitykselle.

Jos Mogadishusta olisi muodostunut täydellinen verilöyly, kuten aluksi pahoin pelättiin, olisi äärioikeisto saanut heti tuulta siipiinsä ja se olisi voinut kenties nopeasti tehdä totta poliisivaltiohaaveistaan.

Draaman tulevista käänteistä riippuu ratkaisevasti myös sisäpoliittinen kehitys.

Menneiden viikkojen kiihkon ja verenmaun sijaan tarvitaan levähdysaikaa ja viileätä harkintaa. Hysteriasta olisi päästävä pikaisesti irti.