Hirviön riivaama

Karri Kokko
Ulkomaat 18.4.2007 10:43

”Olin Kongossa ja Ruandassa muutamia viikkoja sitten. Näin vähän sitä, mitä Porvoon miehen väitetään tehneen”, ruotsalainen kirjailija Åsa Larsson kirjoittaa.

Teksti Åsa Larsson
Suomentanut Antti Kerkkonen

On pääsiäinen. Porvoossa on pidätetty joukkomurhasta epäilty mies. Yksi vuoden 1994 Ruandan kansanmurhan johtajista. Hän on hirviö. Ja baptistipastori. Kauhistuksemme ja inhomme käy kaksin verroin kovemmaksi sen vuoksi, että hän on kirkonmies. Se kiehtoo meitä vahvemmin kuin mikään muu. Kun tekijä on tuo kunnollinen kahden lapsen isä, siisti ja menestyvä lääkäri, pastori.

Olen dekkarikirjailija. Tunnen vetoa eri hahmoissa esiintyviin hirviöihin. Niin tuntevat lukijanikin.

Olemme riivattuja koko joukko. Olemme aina olleet. Vanha testamentti pursuaa murhia ja väkivallantekijöitä, aseidenkalistelua ja verenvuodatusta. Tuomarien kirjassa on joukkoraiskaus, joka päättyy naisen kuolemaan. Se on kummallinen ja sangen vastenmielinen kertomus. Olemme aina kertoneet hirveyksistä. Mutta nykyään meno taitaa olla rajumpaa kuin koskaan. Ei tarvitse muuta kuin avata iltapäivälehti. Tai katsoa elokuva.

Hannibal Lecter on yhä paras esimerkki. Pakkopaidassa, kasvoillaan naamari, joka estää häntä puremasta ihmisiä. Maanalaisen vankiluolan keskiaikaan vivahtava tunnelma.

Mitä haluamme nähdä? Että hän on lajillemme vieras yksilö. Että hän ei ole minä. Että pahuus on jossakin ulkopuolella, jossakussa toisessa. Lukittavissa keskiaikaiseen tyrmään.

Olin Kongossa ja Ruandassa muutamia viikkoja sitten. Näin vähän sitä, mitä Porvoon miehen väitetään tehneen.

Tapaan Dorothéen hiv-tartunnan saaneille ja aidsia sairastaville naisille tarkoitetussa turvapaikassa Bugeserassa. Hänen velipuolensa, joka oli hutu, löi viidakkoveitsellä häntä ja hänen poikaansa. Dorothée pakeni omaistensa kanssa. Poika kuoli vammoihinsa. Kysyn Dorothéelta, miten hän sai hiv-tartunnan. Hän ei tiedä. Ehkä joltakulta niistä, jotka piilottelivat häntä Kigalissa. Hän joutui maksamaan suojelusta seksillä. Kenties tartuttaja oli joku niistä sotilaista, jotka hän tapasi pakomatkansa aikana. Hän kertoo antaneensa anteeksi veljelleen. Hän on jopa syönyt veljensä kanssa. Minun mielessäni pyörii vain ajatus: hirviö, hirviö, hirviö.

Tapaan 14-vuotiaan Chantellen gomalaisessa lastenkodissa. Kun tyttö oli kuusivuotias, miliisiporukka otti hänet bushwifekseen. Kuusivuotiaasta 12-vuotiaaksi hän joutui olemaan joka päivä sukupuoliyhteydessä kuuden miehen kanssa. Kaksitoistavuotiaana hän alkoi odottaa lasta. Muista tytöistä yksi oli tullut raskaaksi ennen häntä, ja juuri ennen kuin lapsi olisi syntynyt, yksi miliiseistä työnsi puisen kepin tuon tytön kohtuun ja murskasi siellä olevan sikiön. Tyttö kuoli. Chantelle ymmärsi, mitä hänellä itsellään oli odotettavissa, ja pakeni.

Kotona Ruotsissa herään yöllä. Nousen istumaan sängyssä ja katselen kahdeksanvuotiasta tytärtäni Stellaa, joka nukkuu vieressäni. Hän on sanomattoman kaunis. Hänen pitkät hiuksensa lojuvat takussa tyynyllä. Mustat silmäripset värähtelevät, kun tyttö näkee unta. Hän on niin pieni. Langanlaiha. Hänen rintansa ovat aivan kehittymättömät, kuin kaksi litteää ruskehtavaa kolikkoa kylkiluiden päällä. Suu on auki. Hän kuolaa vähän nukkuessaan. Yritän kuvitella hänet kuuden miehen alla. Pakottaudun ajattelemaan sitä. Aivot panevat vastaan, eivät halua totella, koska se on kauhistuttavaa, iljettävää. Näen hänen itkevän ja huutavan minua. Miehet tökkivät itseään hänen sisäänsä. Tai ehkä hän ei itkekään minun perääni. Jossakin matkan varrella hän nimittäin unohtaa minut. Chantelle ei muistanut mitään siitä elämästä, jota oli elänyt ennen kuin joutui miliisiryhmän käsiin. Ei edes oikeaa nimeään. Yritän kuvitella, että Stella on nähnyt, kun häneen nyt tunkeutuvat miehet ovat raiskanneet ja murhanneet minut.

Hirviöitä, hirviöitä. Miten voin olla muuta mieltä kuin että he ansaitsevat kuoleman. Miehet, jotka raiskaavat naisia rikkinäisillä lasipulloilla; miehet, jotka polttavat kyliä ja tappavat kaikki asukkaat, paitsi lapset, jotka he ottavat mukaansa. Miehet, jotka tappavat naapureitaan sen vuoksi, että nämä ovat etnisesti vääränlaisia. Sitä ei voi järjellä käsittää.

He ansaitsevat kuoleman, ajattelen.

Sitten kurottaudun ottamaan raamattuni.

En ole häävi rukoilija. Eikä uskossani ole kehumista. Mutta luen mielelläni Raamattua. Etenkin Vanhaa testamenttia.

Nyt selaan esiin Toisen Samuelin kirjan. Siinä on kuningas Daavidin ja profeetta Natanin välinen dramaattinen kohtaus. Natan kertoo tarinan rikkaasta miehestä, joka ottaa köyhän miehen ainoan ja tälle hyvin rakkaan karitsan ja teurastaa sen, vaikka omistaa itsekin paljon lampaita. Tarina on riipaiseva. Kuningas Daavid suuttuu kovasti ja sanoo, että tuo mies pitää tappaa.

”Se mies olet sinä”, Natan sanoo. ”Heettiläisen Urian olet lyönyt miekalla, olet tappanut hänet ammonilaisten miekalla, ja hänen vaimonsa olet ottanut vaimoksesi.”

Istun siinä yöuniaan nukkuvan tyttäreni vieressä ja muistan, mitä Kirkon ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäinen sanoi Gomassa.

”Kaikki kyselevät minulta siitä pahuudesta, jota olen joutunut näkemään täällä. Mutta pahuus kävelee Helsingin ja Tukholman kaduilla”, kaikuvat Pentikäisen sanat pääni sisällä. Kaikki ne, jotka niin helposti voisivat tehdä jotakin. Omaa henkeään vaarantamatta. Jotka ovat niin kuin mitään ei tapahtuisi. Vaikka he tietävät.

On pääsiäinen. Olemme pyydystäneet väitetyn hirviön häkkiin Porvoossa. Oi, miten mieleni halajaa paneutua pohtimaan niiden pastorin uskonsisarten syyllisyyttä, jotka ovat päättäneet, että hän on syytön. Haluan kernaasti istua kotona ja omistautua tuomitsemaan hänet, tuomitsemaan heidät.

Mutta hirviö olen minä. Minä, joka käännän katseeni pois enkä tee mitään.

Tyttäreni mumisee jotakin unissaan ja kääntyy poispäin vuodelampun valosta.

Katolisessa synnintunnustuksessa anotaan anteeksiantoa paitsi ajatuksista, sanoista ja teoista, myös tekemättä jättämisistä. Anteeksiantoa pyydetään myös kanssaihmisiltä. Nämä kaksi asiaa erottavat katolisen synnintunnustuksen protestanttisesta.

Meillä Ruotsissa luullaan, että velka ja syyllisyys (joita tarkoittava sana on sama) on yhtä kuin häpeä. Korean kiiltävät kuvalehdet kyselevät: ”Oletko joutunut velkaloukkuun?” Ne neuvovat sinulle kymmenen askelta parempaan, tunnontuskista vapaaseen elämään.

Mutta minä kaipaan kirkkoon. Haluan polvistua Jumalan eteen, jos hän on olemassa. Haluan polvistua Jumalan eteen muiden ihmisten kanssa ja tunnustaa syntini.

Sen täytyy olla ensimmäinen askel. Kun opin sietämään sen tiedon, että olen osasyyllinen – ja ehkä siihen pystyy vain kun armo on lähellä – silloin voin kantaa vastuuni.

On pääsiäinen.

En aio osoittaa sormella Porvoossa vangittua miestä ja huutaa: ”Ristiinnaulitse!”

 

Aiheesta lisää
Wikipedia: Åsa Larsson
Kustantajan sivut
Kirkon Ulkomaanapu
Rikos ja sovitus (SK 51-52/2005)