Harhaanjohtava vesijalanjälki mittaa huonosti ympäristöhaittoja

Metsäntutkimuslaitoksen tutkijoiden mukaan vesijalanjälki-termi on nykyisellään hatara. Kuva Marjo Tynkkynen.

Ympäristötietoinen kuluttaja tiedostaa, että kuivuudesta kärsivien maiden vesiongelman takia pitäisi välttää tuotteita, joilla on iso ”vesijalanjälki”.

On esimerkiksi esitetty, että yhden omenan vesijalanjälki olisi 70 litraa, kananmunan 200 litraa, naudanlihan huimat 15 500 litraa kilo. Ja yhden ainoan A4-kokoisen paperiarkinkin 10 litraa.

Vesijalanjälkimerkkejä on ilmestynyt tuotepakkauksiin ja yritykset profiloivat vedenkäyttöään ja sen kestävyyttä vesijalanjälkimenetelmien pohjalta.

Termi vesijalanjälki on kuitenkin nykyisellään varsin hatara, väittävät Metsäntutkimuslaitoksen tutkijat Samuli Launiainen ja Ari LaurénMetsätieteellisessä aikakauskirjassa.

Vesijalanjälki pyrkii kuvaamaan ihmisen veden käyttöä ja sen vaikutuksia ja viitoittamaan tietä kohti kestävää vesivarojen käyttöä. Se on ensisilmäyksellä yksinkertainen ja vaivaton tapa viestiä veden käytöstä, iskevästi yhdellä luvulla, Launianen ja Laurén kirjoittavat. Mutta mitä paperiarkin kymmenen litraa kertoo?

Kysymys on epätäsmällinen, metsätutkijat väittävät. Ei ole olemassa yksittäistä vesijalanjälkeä, vaan veden käytön tarkasteluun ja ympäristövaikutusten arviointiin on laaja kirjo erilaisia menetelmiä.

Niistä yleisin on Hollannissa kehitetty Water Footprint Networkin lähestymistapa. Tämä menetelmä perustuu niin sanotun virtuaalisen veden käsitteeseen. Se tarkoittaa tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana kulutettua vesimäärää.

Virtuaalinen vesi pyrkii edustamaan kumulatiivista veden kulutusta samalla tavoin kuin hiilijalanjälki kasvihuonekaasupäästöjen ilmastoa lämmittävää vaikutusta.

Virtuaalinen ongelma

Puutuotteiden kuten paperiarkin vesijalanjälki koostuu monesta eri osasta. Puuraaka-aine itsessään sisältää ja paperiteollisuuden prosessit kuluttavat vettä. Vesijalanjälkeen on kuitenkin laskettu mukaan myös se vesi, jonka puu ottaa juurien ja varren kautta ja joka haihtuu lopulta ilmaan lehdiltä. Tätä kutsutaan kokonaishaihdunnaksi.

Kun puutuotteiden, bioenergian tai maataloustuotteiden vesijalanjälki lasketaan hollantilaisen menetelmän mukaisesti, vesijalanjäljet ovat äärimmäisen suuria verrattuna lähes kaikkiin muihin tuotteisiin, Launiainen ja Laurén kirjoittavat. Esimerkiksi paperiarkin noin 10 litran vesijalanjälki koostuu lähes yksinomaan kokonaishaihdunnasta.

”Onkin kyseenalaista miten veden kiertokulkuun keskeisesti liittyvä luonnollinen prosessi voi dominoida vesijalanjälki-indikaattoria”, tutkijat ihmettelevät. Indikaattorin päämääränähän on ohjata tuotantoa ja kulutusta kohti kestävämpää veden käyttöä.

Launiainen ja Laurén jäljittävät indikaattorin ongelmat virtuaalisen veden käsitteeseen.

Se sai alkunsa 1990-luvun lopulla, kun tarkasteltiin muutaman Lähi-idän valtion vesivarojen käyttöä. Virtuaalisen veden käsitteen avulla oli mahdollista arvioida kahdenvälisessä kaupankäynnissä epäsuorasti siirtyvää vesimäärää.

Launiaisen ja Laurénin mukaan ongelma syntyy, kun näkökulmaa laajennetaan yritys- tai tuotetasolle, ja kun virtuaalinen vesi halutaan nähdä arviona veden käytön tehokkuudesta, tai sitä pyritään käyttämään mittarina veden käytön kestävyydestä.

Haihdunnan laskeminen mukaan veden kulutukseen jalanjälkilaskelmissa jättää huomiotta sen jo peruskoulussa opetetun tosiasian, että haihtuva vesi ei häviä, vaan palaa nopeasti sateena takaisin maanpinnalle ja meriin.

Launiaisen ja Laurénin mukaan on tehtävä selvä ero vesi- ja hiilijalanjäljen välille. Hiilijalanjälki on järkevä indikaattori, koska päästöt kertyvät ilmakehään ja niiden lämmitysvaikutus on likimain sama riippumatta siitä missä maapallon kolkassa tai missä tuotteen elinkaaren vaiheessa päästöt tapahtuvat.

Veden käyttöä ja sen vaikutuksia ei voida arvioida samoin menetelmin, sillä makea vesi on uusiutuva luonnonvara, eivätkä veden kulutuksen ympäristövaikutukset tietenkään ole sateisilla seuduilla samat kuin kuivuudesta kärsivillä alueilla.

Launiaisen ja Laurénin mielestä heppoisten ympäristöindikaattorien yleistyminen olisi mielenkiintoinen yhteiskuntatieteellinen tutkimuskohde.

”Olisi ehkä syytä myös pysähtyä tutkailemaan, mitkä tarpeet ja tahot ajavat näitä ympäristöviestinnässä yhä enemmän käytettyjä, populaareja ja ulkoa koreita, mutta sisällöltään usein ristiriitaisia ja hämmentäviä indikaattoreita.”