Hän sen teki

Juho Salminen
Ulkomaat 19.7.2007 08:04

SK 5/2005: Lahtelainen toimitusjohtaja Juha Christensen onnistui siinä, mitä moni diplomaatti piti mahdottomana. Hän sai Acehin vapautusliikkeen ja Indonesian hallituksen saman pöydän ääreen. Nyt Christensen kertoo, miten kaikki tapahtui.Juha Christensen

Teksti Katri Merikallio
Kuva Hannu Lindroos
(SK 5/2005)

»Tolong membawa pakaian tebal», Juha Christensen sanoo ja nauraa kännykkäänsä. Bahasa-indonesia kuulostaa hassulta, melkein suomelta ilman sisältöä.

Mutta kohta puhe vakavoituu, linjan toisessa päässä on Indonesian varaministeri Farid Husain, joka tekee juuri Jakartassa lähtöä Suomeen. Neuvottelujen alkuun Helsingissä on enää pari päivää. Joitain käytännön asioita on vielä sopimatta.

Juha Christensenille, 46, vuorokauden tunnit eivät tahdo riittää. Lahtelainen pienehkön yrityksen toimitusjohtaja on onnistunut siinä, mitä moni kokenut diplomaatti piti mahdottomana: hän on saattamassa Indonesian hallituksen ja Acehin vapautusliikkeen GAMin edustajat saman pöydän ääreen lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Ja Helsingissä.

Tapahtumien juuret juontavat kauas: vuoteen 1985 ja Indonesiaan, Sulawesin kauniille saarelle, jonne nuori, idealistinen suomalaisperhe oli vasta muuttanut. Juha ja hänen vaimonsa Liisa – kielentutkijoita molemmat – olivat saaneet pestit kansainvälisessä kieltentutkimushakkeessa. Tarkoitus oli kartoittaa saaren yli 100 kieltä, Christensenien kohde oli perin harvinainen rampi-kieli.

Mutta asuntoa ei löytynyt. Hätiin tuli paikallinen lääkäripariskunta, gynekologi ja lastenlääkäri, jotka tarjosivat kotiaan käyttöön. Seitsemän kuukauden ajan Christensenit saivat poikkeuksellisen mahdollisuuden sukeltaa indonesialaiseen kulttuuriin, kieleen, uskontoon ja tapoihin.

Päivät he tekivät töitä, illat seurustelivat isäntiensä ja koko suvun kanssa. Suhteet muodostuivat läheisiksi ja luottavaisiksi. Christensenit oppivat ymmärtämään, että tässä maassa hyvät suhteet olivat kaiken toiminnan peruste. Ja kun luottamus on ansaittu, ystävät auttavat aina tarpeen tullen.

Mutta vielä ei ollut sen aika.

Suloinen Sulawesi

Viiden vuoden pestin jälkeen Christensenit palasivat Suomeen. Juha Christensen, joka on myös ulkomaankaupan merkonomi ja ansiolentäjä, ryhtyi konsultoimaan suomalaista teollisuutta Indonesia-yhteyksissä. Matka toisensa perään – kolmattakymmentä matkaa kaikkiaan – vei takaisin Indonesiaan ja kiinnostus erityisesti Indonesian kriisialueisiin kasvoi.

»Kun olimme tutkijoina, meitä oli kielletty kommentoimasta politiikkaa. Se suututti minua, koska olisin halunnut kommentoida. Olen nuoresta pitäen ollut kiinnostunut ihmisoikeuksista, kansainvälisistä asioita ja rauhankysymyksistä», Christensen kertoo.

»Tunsin Itä-Timorin kysymyksen ja perehdyin siihen huolellisesti. Tein asiasta monia selvityksiä ja ehdotuksia, joita yritin saada näkyviin. Minulla vain ei ollut vielä riittävän laajaa luottamusta indonesialaisten keskuudessa.»

1990-luvun loppupuolella Christenseniä alkoivat erityisesti kiinnostaa Acehin maakunnan tapahtumat. Silloinen presidentti Suharto oli aloittanut uuden kampanjan kitkeäkseen itsenäisyyshaaveet acehilaisten mielistä. Keinot eivät olleet hellät. Pelkkä epäilys yhteyksistä vapautusliike GAMiin riitti viemään hengen. Kidutus, katoamiset ja kylien puhdistukset olivat osa julmaa arkea.

Sulawesilainen perhe, jonka luona Christensenit olivat asuneet, tunsi hyvin sulawesiläisen lääkärin Farid Husainin, joka oli sosiaaliasiain apulaisministerinä vuoden 2003 hallituksessa. Indonesialaiseksi suurikokoinen ja energinen Farid Husain oli hyvin tunnettu myös roolistaan Indonesian aiempien kriisien selvittämisessä muun muassa Molukien saarella. Christensen halusi tavata Husainin. Ystäväperhe lupautui järjestelemään.

Muutama lämminhenkinen pitkä puhelu, ja tapaaminen järjestyi.

»Kerro lisää»

Farid Husain otti Juha Christensenin lämpimästi vastaan työhuoneessaan ministeriössä.

»Kerroin hänelle taustastani ja puhuimme ensin aivan muista asioista. Sitten käänsin puheen Acehiin. Kerroin, että minulla on yhteydet GAMin johtoon Tukholmaan. Husain silminnähden hätkähti. Kerro lisää, hän pyysi.»

Kävi ilmi, että Farid Husain oli useasti yrittänyt tavata GAMin johtoa, mutta ei ollut onnistunut. Ajat olivat huonot. Kaksi lupaavasti alkanutta neuvotteluyritystä olivat molemmat kariutuneet alle vuodessa, jälkimmäinen keväällä 2003. Tilanne Acehissa kiristyi ja hallitus kovensi otteitaan entisestään: Acehiin julistettiin sotatila.

Christensen kertoi, että oli puoli vuotta aiemmin kaivanut GAMin johdon yhteystiedot, soittanut ja pyytänyt tapaamista. Kun sellainen järjestyi, Christensen lensi Tukholmaan tietokone kainalossa.

Johtajat ottivat hänet vastaan pienessä lähiöasunnossa. Siellä Christensen piti heille seikkaperäisen powerpoint-esityksen siitä, kuka oli, mitä oli elämässään tehnyt, kuinka kiinnostunut oli ihmisoikeuskysymyksistä ja mitä teki nyt. Sekä siitä, miksi ylipäätään oli Tukholmassa.

Hän sanoi johtajille, että jos he ovat valmiita aloittamaan dialogin, hän sitoutuu prosessiin ja jatkaa niin kauan kuin on tarve. GAMin johto oli hämmentynyt. Vuosikymmenien aikana heidän puheilleen oli marssinut kaikenlaisia ihmisiä, mutta useimmiten he eivät olleet tienneet, keitä nämä todellisuudessa olivat ja mitä pohjimmiltaan tahtoivat. Yhden tai kahden tapaamisen jälkeen heitä ei sitten enää näkynytkään.

Christensen tiesi, että luottamuksen rakentaminen indonesialaisiin vie aikaa.

»Katsokaa Ahvenanmaata»

Tavattuaan Farid Husainin Christensen aloitti sukkuloinnin. Jakartassa hän pääsi puhumaan suoraan asioista päättävien ministerien kanssa. Tapaamisten jälkeen sähköpostia vaihdettiin tiiviisti Tukholman suuntaan ja takaisin. Arlandan lentokenttä neuvotteluhuoneineen kävi tutuksi.

»Välillä oli viileämpiä jaksoja, jolloin yhteyksiä pidettiin harvakseltaan. Kuukausien hiljaisuus alkoi, kun sanoin GAMin johdolle suoraan, että minun mielestäni heidän pitäisi vakavasti harkita luopumista itsenäisyystavoitteesta ja harkita laajaa itsehallintoa. Katsokaa Ahvenanmaan mallia, sanoin. Koin, että rehellisyyden nimissä tämä oli sanottava ääneen.»

Edelliset neuvotteluyritykset olivat kaatuneet juuri itsenäisyysvaatimukseen.

»Kun on taistellut lähes 30 vuotta saavuttaakseen itsenäisyyden, siitä luopuminen on todella iso asia eikä päätös voi syntyä hetkessä. Pitää malttaa edetä hyvin hitaasti ja antaa osapuolten totutella uusiin ajatuksiin.»

Ovet kiinni Tukholmassa

Helmikuussa 2004 Christenseniä odotti yllätys.

Farid Husain ilmoitti tulevansa Suomeen: hän tahtoi nyt tavata GAMin johdon. Miehet lensivät yhdessä Tukholmaan, laskeutuivat Arlandaan ja jäivät odottamaan sovittuun kokoustilaan.

GAMin johto saapui paikalle mutta kieltäytyi tapaamasta Farid Husainia. Christensen suostutteli neljä tuntia sissiliikkeen johtajia, ilman tulosta.

Iltamyöhällä turhautuneet miehet palasivat Helsinkiin ja menivät suoraan presidentti Martti Ahtisaaren luo. Ahtisaari oli pari tuntia aiemmin saanut soiton ja kuullut ensi kertaa neuvotteluyrityksestä. Hän suostui tapaamaan miehet.

Ensitapaaminen oli lyhyt mutta onnistunut. Farid Husain saattoi lentää takaisin Indonesiaan menettämättä kasvojaan. Indonesialaiset tekivät nopean arvion ja viestivät Christensenille: he luottavat Suomen entiseen presidenttiin, jota arvostetaan maailmalla rooleistaan YK:n, Namibian, Jugoslavian ja Irakin eri vaiheissa. Indonesian hallitus sanoi olevansa valmis tapaamiseen, jos Ahtisaari sen järjestää.

Sen sijaan GAMin johto empi ja asetti ehtoja: ensin olisi kumottava Acehin sotatilalaki. Se kumottiin toukokuussa 2004.

Sitten he halusivat odottaa syksyn presidentinvaalien tulosta. Seuraavaksi piti nähdä, minkälainen hallituksesta muodostuu. Loppusyksystä myös Christensen joutui lopulliseen testiin: jos pääset tapaamaan vangittuja GAMin neuvottelijoita, harkitsemme.

»Lensin Jakartaan ja sain heti luvan tavata vankilassa olevat kolme neuvottelijaa. Keskustelimme tunnin, ja välitin viestin eteenpäin Tukholmaan: Tavattu on.»

Testi oli läpäisty, ja tilanne alkoi muutenkin näyttää valoisammalta. Vallassa olivat uusi presidentti Susilo Bambang Yudhoyono ja uusi hallitus. Heidät tunnettiin tiukan linjan edustajina, mutta heillä oli myös vahva tahto saada rauha Acehiin. Muutaman kuukauden sukkuloinnin jälkeen GAMin johto alkoi väläytellä vihreää valoa. Neuvottelut kävisivät päinsä.

Kutsu Helsinkiin lähti jouluaattona 2004.

Kaksi päivää sen jälkeen iski tsunami.

Tsunami ei pysäytä sotaa

Kun Acehin vapautusliikkeen johto lensi loppiaisen jälkeisenä viikonloppuna kaikessa hiljaisuudessa Helsinkiin tapaamaan presidentti Ahtisaarta, kaikki oli muuttunut.

Acehin maakunta ja kaupungit olivat raunioina. Arviolta 174 000 acehilaista oli kuollut – neljä prosenttia koko maakunnan väestöstä – heidän joukossaan 45 000 koululaista. Kansainvälisten avustusjärjestöjen armeija oli vasta tulossa mudan ja kuoleman keskelle. Kansainvälinen yhteisö painosti kovin sanoin sekä Indonesian hallitusta että GAMia laskemaan aseet ja auttamaan tavallisten ihmisten pelastamisessa.

GAM julistikin heti tsunamin iskettyä yksipuolisen aselevon. Indonesian hallitus ei. Samoina päivinä kun muu maailma keräsi rannoilta tuhansia acehilaisten ruumiita, Indonesian armeija kertoi tappaneensa 208 GAMin taistelijaa.

Tulitaukoa ei syntynyt edes neuvottelujen alla. Armeija kuitenkin lupasi olla hyökkäämättä kapinallisia vastaan. Vielä Helsinkiin lentäessään kumpikin osapuoli vakuutti tiukasti pitävänsä kiinni keskeisistä tavoitteistaan, GAM maakunnan itsenäisyydestä ja Indonesian hallitus siitä, että itsenäisyys ei tule kuuloonkaan.

Vuosikymmenten aikana osapuolten välille on kasvanut syvä epäluulo ja nyt vielä tsunamin tuoma epätoivo ja tuho. Miten tässä tilanteessa voi syntyä yhteys, joka antaisi aihetta optimismiin?

Christensen ei menettänyt toivoaan. Hän asetti omaksi tavoitteekseen vain sen, että osapuolet tapaavat kahden vuoden tauon jälkeen: Tapaaminen on onnistunut, jos he voivat sopia tapaavansa uudestaan.

Tsunami-tuhojen hän uskoi jopa lisäävän painetta, sillä molemmat osapuolet tietävät Acehin jälleenrakentamisen olevan valtava tehtävä. He tietävät myös, ettei kansainvälinen yhteisö aio tehdä sitä yksin.

»Mitään ei saa jollei yritä»

Juha Christensen on tullut suorittaneeksi pitkän oppimäärän diplomatian arkea. Eikä se ole tehnyt häneen syvää vaikutusta.

»GAMin johto on asunut Ruotsissa 1970-luvulta lähtien ja käytännössä johtanut sieltä toisella puolella maailmaa käytävää sissisotaa. Mitähän Ruotsi olisi voinut asiassa tehdä? Samoin suurvallat: ne kyllä vaativat edistystä ja rauhaa, mutta missä ovat heidän neuvottelijansa ja ohjelmansa? Toiveita ja vaatimuksia kyllä esitetään, mutta todellista, konkreettista toimintaa on kovin vähän.»

Christensen uskoo, että diplomaattien passivisuudessa kyse on epäonnistumisen pelosta: mitä jos neuvottelut kariutuvatkin. Siinähän menisi maine.

»Yksityishenkilönä minulla ei ole mitään menetettävää. Voin sallia itselleni virheitä ja kokeilla eri ovia. Entä sitten, jos neuvottelut kariutuvat. Aina voidaan yrittää uudestaan. Eihän mitään voida saavuttaa, jos ei edes yritetä!»

Acehin konfliktia on yritetty selvittää ennenkin. Pisimmälle pääsi sveitsiläinen, humanitaaristen kriisien purkamiseen keskittyvä Center for Human Dialogue, entinen Henry Dunant -keskus. Sen neuvotteluyritys vaikutti pitkään lupaavalta mutta kariutui lopulta 2003.

Christensen muistuttaa, että tämä yritys ei ole irrallinen tapahtuma vaan osa monta vuotta jatkunutta neuvotteluyritysten ketjua, jossa yksi yritys on pohjana seuraavalle.

Pitää jaksaa suostutella

Christensen korostaa, että kulttuurin ja kielen tuntemus ovat olennaisia, kun solmuja yritetään purkaa: luottamus syntyy vain jos ymmärrät, miten toinen ajattelee. Mitkä asiat ovat mahdollisia, mitä on turha edes ehdottaa.

»Kova kovaa vasten -ajattelu ei Aasiassa toimi. Pitää jaksaa suostutella, perustella ja houkutella aina uudestaan. Jos ajat aasialaisen nurkkaan, se kostautuu. He reagoivat toisin kuin me.»

Mutta takana täytyy olla myös osapuolten kiistaton tahto. Indonesian johdon pyrkiessä kohti todellista demokratiaa ihmisoikeudet ovat muuttuneet länsimaisesta hapatuksesta todelliseksi tavoitteeksi, Christensen uskoo.

Myös kansainvälisen kuvan kannalta heille on olennaista nyt tsunamin jälkeen saada kriisiin ratkaisu.

Myös GAM tietää, että sen nauttima sympatia maailmalla on jo vähissä ja menee varmasti pakkasen puolelle, ellei järjestö nyt tule vastaan.

Mutta miksi lahtelainen toimitusjohtaja laittaa aikansa, energiansa ja rahansa hankkeeseen, josta ei tiedä, johtaako se lopulta mihinkään?

»Minun taloudellinen tilanteeni on hyvä. Jotkut sijoittavat varallisuuttaan taiteeseen, toiset hankkivat kansainvälisiä tutkintoja. Minä nyt olen ajatellut, että voin sijoittaa tällaiseen toimintaan. Miksipä ei?»

Keskustelu