Fårön saari Gotlannissa oli ohjaaja Ingmar Bergmanin sielunmaisema

Fårön pohjoisrannalla Ingmar Bergman tiesi tulleensa kotiinsa. Kuvat Ari Heinonen.

Nyt. Sitten.

Sitten Kuolema astuu kallion takaa ritarin eteen. Ritarin katse on kysyvä, vaikka hän on jo pitkään tiennyt, että Kuolema seuraa häntä. Ritari ehdottaa, että he pelaisivat šakkia - elämästä.

Kohtaus on elokuvahistorian lainatuin.

Šakkimatti on enää siirron päässä. Voittajasta ei ole epäilystäkään. Seuraavassa kohtauksessa viikatemies jo vetää mukanaan tanssivaa joukkoa horisontissa.

Ingmar Bergman filmasi elokuvan Seitsemäs sinetti 39-vuotiaana 1957. Se oli yritys ottaa haltuun häntä lapsuudesta lähtien piinannut ajoittain sietämätön kuolemanpelko.

Hän ohjasi yli viisikymmentä elokuvaa ja yli sata näytelmää. Hän onnistui valjastamaan sisäiset demonit käyttöönsä, pitämään ne edes jotenkuten kurissa.

Hautapaikka on Fårön kauniin kirkkomaan vasemmassa yläkulmassa. Näkymät ovat avomerelle. Ylimpänä vaatimattomaan luonnonkiveen on kaiverrettuna on hänen viimeisen, viidennen puolisonsa Ingrid Bergmanin (os. Karlebo) nimi. Alla on 12 vuotta myöhemmin 30. heinäkuuta 2007 kuolleen ohjaajan nimi. Hän oli juuri täyttänyt 89.

Hautaa peittävä kiveys on painunut notkolle kävijöiden painosta.

Gotlannin pohjoisosassa lossiyhteyden takana olevalla Fårön saarella käy kymmeniä tuhansia turisteja vuodessa Bergmanin, mutta myös saaren riipaisevan karujen maisemien takia. Tänä kesänä vierailuun on erityinen syy. Saaren lakkautettu koulu on saneerattu Bergman-keskuksen käyttöön. Ruotsin kuuluisimman ohjaajan elämänhistoriaa ja tuotantoa laajasti esittelevä keskus avautuu juhannuksena.

Keskuksen vetonaula on Bergmanin Uppsalan-isoäidin kotia muistuttava, ohjaajan rakastetuimman elokuvan Fanny ja Alexander ruokasalin mukaelma. Se on samalla kuva siitä porvarillisesta ruotsalaisesta idyllistä, jonka pimeää puolta Bergman elokuvissaan kuvasi.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla Bergmanin elokuvien ystävät saapuvat eri puolilta maailmaa saareen pohtimaan ohjaajaa polttaneita kysymyksiä nyt jo kymmenettä kertaa järjestettävälle Bergman-viikolle.

Palatkaamme hautausmaalle. Päivä on mitä bergmanilaisin, tuulee ja sataa tihuuttaa.

Ingrid Bergmanin kuoltua Bergmanilla oli tapana käydä kirkossa aina perjantaisin. Tiukkoja päivärutiineja noudattanut ohjaaja istui takimmaisella penkillä tunnin ennen kuuden iltakellojen soittoa.

Lempeä, siniharmaa hämärä täyttää hiljaisen kirkon.

Vaikka Bergman, papin poika, oli menettänyt uskonsa, hän ei kieltänyt entistä hengellistä elämäänsä.

Kirjassaan Laterna magica hän kertoo käänteentekevästä kokemuksestaan viidenkymmenen ikävuoden tietämillä. Hänelle oli annettu vahingossa yliannos nukutusainetta, ja hän heräsi vasta useita tunteja leikkauksen jälkeen. Hän, joka oli tuntenut siihen asti ”henkiolentojen hengityksen kasvoillaan”, kamppaillut koko tietoisen elämänsä ajan piinaavan ja ilottoman jumalasuhteen kanssa, tunsikin olonsa rauhalliseksi.

Leikkauksessa kadonneet tunnit todistivat hänelle, ettei elämällä ole tarkoitusta, vaan että elämisen tarkoituksena on eläminen. Että Jumalaa ei välttämättä olekaan.

Oivallus toi mukanaan tietynlaisen turvallisuudentunteen.

Kuitenkin hän toivoi, että voisi vielä tavata Ingridin.

Fårö on edelleen lammassaari.

Ingmar Bergman löysi Fårön, lammassaaren, etsiessään kuvauspaikkaa Kuin kuvastimessa -elokuvalleen. Hän halusi filmata sen Orkneysaarilla Skotlannissa, mutta elokuvan budjetista vastuussa ollut tuottaja sai suostuteltua hänet katsastamaan Fårön.

Saaressa oli kaikki kuten Bergman oli kirjoittanut elokuvaansa. Pohjoisrannalla kallionkielekkeen takana makasi hylky. Itärannalla oli vanha puutarha. Tuonnempana kivikkoinen ranta suuntautui ikuisuutta kohti.

Lopuksi taksi kuljetti hänet katsomaan saaren pohjoisrannan raukkeja, meren kalkkikivestä muotoilemia ”jumalankuvia”.

”En oikeastaan tiedä, mitä tapahtui”, Bergman muistelee kirjassaan.

Hän oli löytänyt maisemansa, oikean kotinsa. Se vastasi hänen sisimpiä mielikuviaan muodoista, mittasuhteista, väreistä, horisonteista, äänistä, hiljaisuuksista, valoista ja heijastuksista. Kuusi vuotta myöhemmin 1966-1967 hän rakensi Fåröhön talon, ja siitä tuli hänen kotinsa.

Karu saari tarjosi vastapainon teatterinjohtajan työlle Tukholman Dramatenissa. ”Rannalla saattoi raivota ja karjua ilman että seurauksena oli katastrofi.”

Oli muitakin syitä. Hän oli väsynyt, hän oli hypännyt elokuvasta ja teatteriesityksestä toiseen, ja tunsi tarvetta vetäytyä syrjään. Lukea lukematta jääneet kirjat, mietiskellä, puhdistaa sielunsa.

Kerstin Kalström, Fårön lakkautetun koulun eläkkeellä oleva opettaja, avaa ja sulkee veräjän ja sitten toisen.

Kuin kuvastimessa -elokuvan kuvauspaikalle vievä rantatie on nurmettunut. Täälläkin laiduntaa lampaita. Vasemmalle jäävän Kirkkolahden pohjukassa on Fårön kylä, lakkautettuja kauppoja, Bergman-keskus ja kirkko, joka on auki Bergmanin vaatimuksesta joka päivä aamusta iltaan.

Bergman kuvasi Fårössä neljä elokuvaa: Kuin kuvastimessa, Naisen naamio - Persona, Häpeä ja Intohimo sekä kaksi saarelaisista kertovaa dokumenttielokuvaa.

Kesäisin Kalström vetää suosittuja ”Bergman-safareja”, joilla tutustutaan kuvauspaikkoihin.

Kalström huolehtii myös siitä, että huutokaupassa norjalaisen keksijän Hans Gude Gudesonin omistukseen siirtyneet Bergmanin koti ja tämän muut kiinteistöt pysyvät siisteinä. Rakennukset ovat eri puolilta maailmaa tulevien Bergman-stipendiaattien, kirjailijoiden, elokuvaohjaajien, käsikirjoittajien, toimittajien, esityksiä valmistavien teatteriryhmien käytössä. Stipendiaatit valitsee rakennuksia hallinnoiva säätiö.

Kalström taputtaa rannalla kasvavaa saarnipuuta. Se oli pieni Kuin kuvastimessa -elokuvan alkukohtauksessa, jossa neljä ihmistä nousee merestä.

Elokuvan kuvaukset kestivät vain kolme viikkoa. Työilmapiiri oli viihtyisä. Bergman oli jo oppinut, että raivonpurkaukset saivat olla korkeintaan ”pedagogisia”. Mitä ahdistavampi elokuva oli, sitä enemmän kuvauksissa naurettiin.

Kerstin Kalström Fårön itärannalla, joka on tuttu elokuvista Kuin Kuvastimessa ja Naisen naamio – Persona.

Tuuli tuo lämmintä ilmaa etelästä. Heinittynyt puutarha leikkaamattomine omenapuineen hehkuu ilta-auringossa.

Bergman rakensi hylätylle tontille talon ja purki kiviaidan Kuin kuvastimessa -elokuvan kuvauksia varten. Kuvausten jälkeen talo purettiin ja aita korjattiin.
Jälkeenpäin Bergmania kauhistutti, miten paljastavan kuvan elokuva antaa tilanteesta, jossa hän oli elokuvan synnyn aikana sekä ihmisenä että taiteilijana.

Elokuvan kirjailija-isän (Gunnar Björnstrand) itsekkyys ja julmuus musertavat tyttären, Karinin (Harriet Andersson), ja tämän harhat muuttuvat tosiksi. Hän näkee hämähäkkijumalan.

Bergman kirjoitti työkirjaansa: ”Älä romantisoi Karinin sairautta. Näytä se todellisessa kaameudessaan.”

Elokuva toi Bergmanille 1962 Oscarin parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.

Se, mikä elokuvassa on parasta, juontui Bergmanin mukaan hänen silloisesta puolisostaan, virolaistaustaisesta pianistista Käbi Lareteista. Tämän soittama kamarimusiikki auttoi häntä löytämään ”kamarinäytelmän” muodon. Sitä seuranneet elokuvat tapahtuvat enemmän sisätiloissa.

Bergmanin ja Laretein ”rasittava lavastus” alkoi rapistua. He yrittivät korjata sitä ”sanallisella kosmetiikalla”, mutta totuudellisuutta itsepintaisesti tavoitelleen Bergmanin katse oli jo muualla.

Ingmar Bergmanin kotiranta Hammarsin kylän liepeillä saaren itärannalla.

Bergman kuvasi seuraavan Fårö-elokuvansa Naisen naamio - Persona kesällä 1966. Kivikkoinen ranta, ”Persona-beach” on vain muutaman sadan metrin päässä Kuin kuvastimessa -elokuvan kuvauspaikasta.

Kerstin Kalström esittelee askel askelelta reitin, jota pitkin elokuvan sairaanhoitaja (Liv Ullmann) juoksee vihoissaan ja häpeissään pois potilaansa (Bibi Andersson) luota. Potilas, kesken esityksen puhekykynsä menettänyt näyttelijä, on pettänyt hänen luottamuksensa ja paljastanut hänen intiimit salaisuutensa.

Bergman oli kuvauksia aloittaessaan väsynyt. Sisäiset ristiriidat repivät häntä. Työssään Dramatenin johtajana hän joutui esittämään usein kohteliaampaa kuin oli, ja se teki hänestä vihaisen. Kuume nousi ja laski. Keuhkotulehdus vei hänet parantolaan useaan otteeseen.

Myös Personassa on paljon vihaa. Elokuva sai alkunsa Bergmanille tyypilliseen tapaan kuvasta, joka alkoi pyöriä hänen mielessään. Nyt kuvassa oli kaksi naista, jotka tutkivat toistensa käsiä. Elokuva syntyi tuon alkukuvan ympärille.

Yleensä kirjoitustyö eteni nopeasti, ”kuin olisi lankaa kerinyt”. Sitä auttoi työkirjan pitäminen. Hän oli kirjoittanut siihen nytkin kaikki ajatuksensa, mutta työ eteni nihkeästi.

Sitten tapahtui se mitä tapahtui. Bergman rakastui ”silmittömästi” uuteen näyttelijälöytöönsä Liv Ullmanniin. Rakastuminen palautti ohjaajan työhalut ja antoi hänelle voimia.

Hän rakennutti elokuvaa varten talon kuvausrannasta suoraan ylös Hammarsin kylän liepeille. Talo on moderni, matala ja suuret ikkunat.

”Kyllä, tämä on Persona-talo”, saarelainen Hedvig Olofsson sanoo.

Hän ihmettelee, miksi Bergman kiinnostaa ihmisiä.

”Kuka enää oikeasti jaksaa katsoa hänen ahdistavia elokuviaan? Minusta hän on kuin kummitus. Hautausmaallakaan ei saa olla rauhassa, kun väkeä lappaa bussilasteittain.”

Monet pitävät Personaa yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Siinä tapahtuu se, mitä Bergman tavoitteli kaikissa elokuvissaan: todellisuus liukenee ja muuttuu unelmaksi.

Bergman-keskuksen elokuvateatteri.

Bergman halusi rakentaa itselleen talon juuri siihen kohtaan, missä Kuin kuvastimessa -elokuvan kulissitalo sijaitsi, mutta tontin omistaja, Hedvig Olofssonin isä ei suostunut kauppoihin.

Bergmanin luottokuvaaja Sven Nykvist ehdotti, että hän rakentaisi muutamia kilometrejä etelämmäs. Kerstin Kalströmin puoliso Adolf Kalström ja monet muut saarelaiset olivat mukana yli 50 metriä pitkän talon rakennustöissä.

Kun Bergman rakensi taloa, hänen suunnitelmissaan oli yhteinen tulevaisuus Liv Ullmannin kanssa. Kolmen vuoden jälkeen Ullmann jätti saaren. Suhteen kehittymisestä kertoo Bergmanin makuuhuoneen oveen kaivertama ”päiväkirja”, eikä hän poistanut symbolisia merkkejä senkään jälkeen, kun avioitui Ingrid von Rotenin kanssa.

On varhainen aamu. Yöllä suuntansa kääntänyt tuuli yltyy puuskiksi ja painaa matalia mäntyjä lähemmäs maata. Aurinko nousee merestä. Ensisäteet osuvat Bergmanin matalan, ruskeaksi petsatun talon sinisellä kehystettyihin ikkunoihin.

Talon edessä on valtava kivipelto. Se nousee merestä kuin jättiläisen portaat. Horisontin takana ovat Viro, Latvia, Liettua, Puola ja Saksa.

Karussa, lähes värittömässä maisemassa on samaa yksinkertaisuutta ja sopusuhtaisuutta, jota Bergman tavoitteli elokuvissaan. Hengittävä rytmi.

Edes maailmanmaine ei vapauttanut Bergmania mustista ajatuksista.

”Pahinta oli aamuyöllä kolmen ja viiden välillä”, hän kirjoittaa muistelmissaan. Silloin tulivat demonit: katkeruus, kyllästyneisyys, pelko, haluttomuus, kiukku.

Mitä tuskaisemmaksi Bergman tunsi olonsa, sitä ankarammin hän noudatti päiväohjelmaa. Hän jakoi päivän palasiksi ja täytti jokaisen tunnin toiminnalla. Ilman rutiinia päivät olisivat muuttuneet kaaokseksi.

Päivät alkoivat kävelyllä tällä autiolla rannalla.

Ei luotoja, ei saaria. Vain vesilintuja etsimässä touhukkaasti ruokaa kapeasta rantamatalikossa.

Joutsen sukeltaa pitkällä kaulallaan ruokaa rannalla hautovalle puolisolleen.

Kärpäsparvi ympäröi lintujen pudottamia tai aaltojen viskaamia kampeloita, jotka mätänevät rantakivillä.

Joutsenen valkoinen pääkallo valkoisella kivellä.

Meren pauhu. Ikuisuuden tuntu.

Kalamajoja pohjoisrannalla.

Alussa Bergman asui Fårössä vain kesät, mutta nopeasti ympäri vuoden. Fårön talvikoti pitkän päärakennuksen takana on saarelle tyypillinen, harjakattoinen ja valkoiseksi rapattu. Talot ovat erillään Hammarsin kylän muista taloista. Tietä on vaikea löytää.

Saaren asukkaat tunsivat ja tiesivät hänet, olivat perillä hänen liikkeistään, mutta ”ei tullut kuuloonkaan mennä juttelemaan hänelle”, Kerstin Kalström muistelee.

”Hänen olemuksensa viestitti, että hän halusi olla rauhassa.”

Saarelaiset kunnioittivat ohjaajan yksityisyyttä. Kun filmihullut turistit kysyivät tietä hänen taloonsa, he viittilöivät kuka minnekin.

Toki Bergman oli kiinnostunut ihmisistä; hän halusi päästä lähelle ihmistä. Mutta hän halusi valita aikansa ja paikkansa.

Hänen katseensa oli vangitseva. Hänellä tuntui olevan kyky ja taito nähdä toisen ihmisen sisimpään. Monet ihmettelivät hänet tavattuaan, kuinka he tulivatkin avanneiksi itsensä hänelle. Kuin Bergman olisi pannut sanat heidän suuhunsa.

Fårön talon valmistuttua Bergman kirjoitti vain kotonaan, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Hän päätti myös, että tekisi enää yhden elokuvan vuodessa.

Bergman kirjoitti päätalon työhuoneessa. Taustaäänenä oli Uppsalan-isoäidin kellon tikitys ja meren pauhu. Tuulen humina.

Päärakennuksesta itään sijaitseva ”kirjoitustalo” pysyi tyhjänä, tai siellä työskenteli Bergmanin ja Liv Ullmannin kirjailijatytär Linn Ullman. Myös Bergmanin vävy Henning Mankell kirjoitti usein siellä.

Joutsenen kallo.

Kirjoitusrupeaman jälkeen Bergman siirtyi kymmenen minuutin ajomatkan päähän saaren sisäosaan Dämbaan yksityiseen elokuvateatteriinsa katsomaan elokuvia. Oma elokuvateatteri oli hänen lapsuutensa unelman toteutuma. Rakennus, puoliksi luhistunut navetta, oli tullut hänen Kohtauksia eräässä avioliitossa -tv-sarjansa kuvauksiin 1973 liittyneen talokaupan mukana.

Hän kunnosti navetan studioksi. Kuvausten päätyttyä hän muutti sen elokuvateatteriksi. Heinäparvelle valmistui leikkaushuone.

”Sanoja nämä vain ovat. Ihminen muotoilee lauseita manatakseen suuren tyhjyyden katoamaan”, Johan (Erland Josephson) lohduttaa puolisoaan Mariania (Liv Ullmann) suositussa, yli neljä miljoonaa ruotsalaiskatsojaa keränneessä tv-sarjassa. Mutta Marian ei halua palata ”naamiopeliin”.

Bergmanista oli tullut jo lapsena hyvä ihmistuntija. Herkkä poika oppi lukemaan vanhempiensa mielen liikkeitä, pinnanalaisia ahdistuksia, epävarmuutta ja keskinäisiä jännitteitä. Omat kokemukset elämästä, myös avioelämästä, antoivat lisämateriaalia. Kohtauksia eräästä avioliitosta -sarjan hirvittävät välienselvittelyt, huuto, sovinnonteot ja rakkaudentodistelu eivät jätä katsojaa kylmäksi.

Pariskunta yrittää löytää yhteyden toisiinsa, tuloksetta. Idylli särkyy.

Ingrid Bergman suostutteli puolisonsa kutsumaan 60-vuotissyntymäpäivilleen kaikki yhdeksän lastaan. Tapahtumasta tuli vuotuinen. Muuten kanssakäyminen isän ja lasten välillä rajoittui pitkälti elokuvien katseluun ja keskusteluun niistä Dämban teatterissa.

Bergmanilla riitti saaressa taloja entisten puolisoidensa ja lastensa viettää kesiään. Hän kunnostutti asunnon jopa Dämban tuulimyllystä. Kiinteistöjen uusi, norjalainen omistaja yöpyy myllyssä vuotuisella parin päivän vierailullaan.

Häpeä-elokuvan sotatanner on palautettu alkuperäisasuunsa.

Käbi Laretei asui kesäisin Dämban valkoiseksi rapatussa talossa. Talon pihamaa ja ikkunallinen ulko-ovi ovat tuttuja Kohtauksista eräästä avioliitosta.

Nyt talon rappusilla istuu valotutkija Jan Garnert Tukholman valtionmuseosta, Bergman-stipendiaatti. Hän lukee Bergmanin kuvaajan Sven Nykvistin elämäkertaa Vördnad för ljuset – om film och människor.

Bergman ja Sven Nykvist eivät väsyneet keskustelemaan valosta. He etsivät milloin lempeää valoa, milloin vaarallista. Valo saattoi olla myös kuollut tai kuuma, aistillinen tai myrkyllinen, rauhoittava. Katsojaa kohti tai katsojasta poispäin suuntautuva, suora tai viistosti lankeava.

Fårön valon tekee erityiseksi valoa heijastava kalkkimaa. Matala puusto ja rannaton meri tuovat taivaan lähelle.

”Myös tapa nähdä vaikuttaa kokemukseemme valosta”, Garnert toteaa.

Ennen Bergmania tuskin kukaan oli kiinnostunut kaukaisesta, hädin tuskin elinkelpoisesta lammassaaresta, saati sen valosta. Nyt Fårö vetää kirjailijoita ja taiteilijoita. Siitä on tullut myös suosittu lomasaari. Saaren reilut 500 asukasta eivät enää vastusta lossin korvaamista mahdollisella sillalla.

Inge ja Erik Olsson kunnostivat Häpeä-elokuvan talon kodikseen.

Kun Bergman alkoi kuvata seuraavaa Fårö-elokuvaansa 1967, saari oli hänelle läpikotaisin tuttu. Hän oli kolunnut sen rannat, tiesi mansikkapaikat. Mutta hän palasi saaren länsirannaan pohjoiskärkeen Langhammarsin kiviselle kukkulalle, jossa päätös asettua asumaan saareen oli syntynyt.

Näihin ”Kuoleman valtakunnan” maisemiin mahtuvat lähes kaikki Häpeän tapahtumat. Myös vuotta myöhemmin valmistunutta elokuvaa Intohimo on kuvattu näillä rannoilla.

Sataa. Bergman nautti sateesta. Silti paikka on valoisa. Se on myös pelottava ja kummallisen kiihottava, kuten Bergman kirjoittaa. Rannalta ei malttaisi lähteä pois.

Häpeän, Bergmanin ainoan sotaelokuvan Jan (Max von Sydow) ja Eva (Liv Ullmann) ovat lopulta pakotettuja jättämään saaren. Heidän kodistaan on tullut väkivallan näyttämö. Ensin ulkoisen, sitten sisäisen.

Päätös lähteä syntyy, kun pariskunnan kotitalo palaa.

”Kivijalkaan asti”, Inge ja Erik Olsson kertovat. Olssonit ostivat tuon Bondansin talon ja kunnostivat siitä kesäpaikan itselleen. Nyt he asuvat siinä vakituisesti.

Kaksi kertaa he näkivät ikkunasta, kun Bergman pysäytti autonsa talon kohdalle tielle ja katseli rakennuksia pitkän aikaa. Hän ei tullut koputtamaan ovelle. Intohimon unikohtaukset, hengiltä pistetyt karitsat, palava hevonen ja hirtetty koiranpentu on kuvattu talon pihamaalla. Häpeän pakomatkalla oleva mies hirttäytyy heidän keittiössään.

Bergmanille kaksi vuotta Häpeän jälkeen valmistunut Intohimo oli edellisen elokuvan muunnelma. Se näyttää vielä paremmin kuin Häpeä, mitä on peitelty väkivalta. Samalla se ponnistautuu ylös Kuoleman valtakunnasta.

Häpeä-talo.

Fårön ukko. Fårön erakko.

Mitä vanhemmaksi Bergman tuli, sitä enemmän hän iloitsi päivistä, jolloin ei tapahtunut mitään, ja öistä, jolloin unettomuus ei ollut niin paha.

Hänen sydämensä oli jo heikko. Hän jaksoi enää vain vaivoin noudattaa päivittäistä rutiiniaan. Mutta elokuvien kiihottava tunnelma veti häntä edelleen omaan teatteriin, tutkimaan valoa ja varjoja. Sen jälkeen hän käveli keppiinsä varaten tien yli kuuntelemaan Käbi Laretein soittoa piharakennuksen musiikkihuoneessa. Piano on siellä edelleen, kankaalla peitettynä.

Laretei soitti hänelle useimmiten Bachia.

Myös Bergmanin lapsuudenkodissa oli soitettu paljon. Siellä oli myös paljon iloa, vaikka kasvatus oli ”helvettiä”.

Hänet oli kuitenkin ”valettu yhdestä kappaleesta”, eivätkä vammat olleet pysyviä. Hän teki paljon töitä parantuakseen niistä.

Hän myös palasi mielellään lapsuuteensa, tutki sitä uteliaana. Siellä olivat hänen tekemisensä juuret.

Ingrid Bergmanin sairastuttua Ingmar Bergman uskoi, ettei hän enää kirjoittaisi, mutta Ingrid sai hänet jatkamaan työskentelyä. Ingridin kuolema vei Bergmanilta elämänhalun. Hän istui tuntikausia työpöytänsä ääressä, mutta paperi pysyi valkoisena.

Sanat palasivat pikkuhiljaa.

Enää hän ei puhunut kuolemanpelostaan. Hänen ainoa pelkonsa oli, että hän ei kykenisi enää tekemään eläviä ja koskettavia elokuvia.

Bergman ohjasi viimeisen elokuvansa Sarabandin televisiolle ollessaan 83-vuotias.

Lauantaiaamuna puoli kahdeksalta 30. heinäkuuta 2007 Kerstin Kalström heräsi puhelinsoittoon. Dagens Nyheterin toimittaja halusi kuulla Ruotsin tunnetuimman ohjaajan viime hetkistä.

Kalström kuuli, että muutamaa tuntia aikaisemmin Bergman oli kuollut nukkuessaan. Aamuviideltä, kun ensimmäiset auringonsäteet saavuttivat hänen Fårön kotinsa ikkunan.

Lähteet: Ingmar Bergman: Laterna magica (1987), Kuvasta kuvaan (1991). Jörn Donner: Bergman: muistelma (2009), tv-haastatteluohjelma Elämää ja työtä (1997). Marie Nyreröd: tv-haastatteluohjelma Bergman Island (2004).

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 23/2013.

Oikaisu 13.6. klo 10:01: Ingmar Bergmanin viides ja viimeinen puoliso
Ingrid oli omaa sukua Karlebo. Jutussa aikaisemmin mainittu sukunimi
von Roten oli virheellinen – oikea sukunimi von Rosen oli Ingrid
Bergmanin edellisestä avioliitosta.