Atomi oli ystävä

Yhdeksänvuotias Saša oli oppitunnilla, kun rehtori haki opettajan palaveriin. Tšernobylin voimalasta nousi savu, eikä opettaja koskaan palannut.
Valot sammutettiin 27.4.1986 kello 14.

Atomi oli ystävä

Yhdeksänvuotias Saša oli oppitunnilla, kun rehtori haki opettajan palaveriin. Tšernobylin voimalasta nousi savu, eikä opettaja koskaan palannut.
Eurooppa
21.4.2016 18:45

Aina silloin tällöin Saša näkee unta, että elämä on palannut hänen kaupunkiinsa.

Metsä on poissa, tilalla ovat aukiot, ruusuistutukset ja viivasuorat bulevardit juuri sellaisina kuin ennen.

Ja hänen kotitalonsa, Kansojen ystävyyden katu 3, sen siniseksi maalattu rappukäytävä ja toisessa kerroksessa ovi, jossa on kullankeltainen numero 10.

Mutta jotain on vialla, hän tietää sen.

Keskusaukiolla, Lenin-kadun päässä, kohoaa kulttuuripalatsi sellaisena kuin hän sen muistaa: korkeat ikkunat, liehuvat liput ja katolla palatsin nimi Energetik, ”Voimalatyöläinen”.

Yhtäkkiä hän tajuaa: palatsia, äidin työpaikkaa, koko kaupungin ylpeyttä, ollaan purkamassa.

Saša säpsähtää hereille. Uni sulaa pois. Mutta huipentuma ei unohdu.

Ne olivat rakentamassa siihen kauppakeskusta.

 

Joka kevät Saša ajaa kaupunkiin siivoamaan vanhan koulutiensä. Hän ei tiedä miksi, eikä sillä ole väliä.

Tarkastuspisteellä tuttu miliisi huiskauttaa tervehdyksen ja kampeaa puomin ylös.

Tästä eteenpäin tie on autio. Molemmin puolin nousee äänetön metsä. Saša ajaa varovasti, hirviä on suojavyöhykkeellä paljon.

Pripjat 1970, lukee betonista valetussa kyltissä. Kaupunki oli kuollessaan nuori, vasta 16-vuotias.

Piikkilanka-aita on painunut notkolle. Kansojen ystävyyden katu alkaa heti sen takaa. Sašan askel on pitkä, risut rusahtelevat saappaiden alla.

Vasemmalla häämöttää talvenruskeiden puiden välistä tornitalo, jonka katolla sinnittelee vielä pari kirjainta vanhasta iskulauseesta: Eläköön työ.

Oikealla näkyy ruostunut hahmo, korttelipuoti Tulikärpänen, jossa pojankoltiaiset kesäpäivinä tuhlasivat kopeekkansa pirtelöön.

Minkä ihminen kerran rakensi, sen luonto on ominut. Niityt ovat nielaisseet nurmikentät, puistot kasvaneet vesakoiksi.

Kaupungissa asui 45 000 ihmistä. Nyt sen valtiaita ovat poppelit, kastanjat, lehmukset ja itkupajut.

Kotitalo on Kansojen ruokalan takana. Asunto 10:n ikkunassa on vielä ehjä lasi.

Pihalla on multa möyhitty, villisiat ovat taas etsineet syötävää.

Koulutie alkoi tästä. Saša ryhtyy siirtelemään polulle pudonneita oksia.

Joskus, herkkänä hetkenä, hän saattaa soittaa kannettavasta kaiuttimestaan lapsuutensa suosikkilaulua:

Kas auringon taivaalle on

piirtänyt pikkuinen poika.

Kirjoituksen koukeroisen

kirjoittaa hän alle sen.

 

Video: Pripjat 2. huhtikuuta 2016

 

Huhtikuun 26. päivänä 1986 Saša heräsi puoli kahdeksalta. Lauantaiaamu oli kirkas.

Asunto numero 10:ssä oli olohuone, keittosyvennys, vessa ja vaatekomero, jossa yhdeksänvuotias säilytti lelujaan.

Saša ja hänen yksinhuoltajaäitinsä olivat muuttaneet Pripjatiin kolme vuotta aiemmin. Äiti oli syntynyt Kazakstanissa, jonne hänen perheensä oli pakkosiirretty Ukrainasta 1930-luvulla. Pripjatissa hän oli kirjoittanut näytelmiä ja ohjannut kulttuuripalatsi Energetikin lukupiirejä.

Pukeuduttuaan koulu-univormuun Saša pakkasi reppunsa, hyvästeli äidin ja säntäsi aamiaiselle Kansojen ruokalaan tyytyväisenä, ettei tänään ollut kalapäivä.

Hän ehti kouluun täpärästi ennen tunnin alkua pysähdyttyään matkalla katsomaan ilmoitustaululta, mitä elokuvateatteri Prometeuksessa esitettiin.

Neuvostoliitto oli avautumassa ulkomaailmaan, ja siitä merkiksi Prometeuksen kankaalla oli näytetty muun muassa pohjoiskorealaista seikkailuelokuvaa Samuraininja.

Kolmasluokkalaisten ensimmäinen tunti alkoi kello 8.15.

Opettajan tarkastaessa läksyjä oveen koputettiin ja rehtori kurkisti sisään. Koko henkilökunnan piti mennä heti kriisikokoukseen.

Kun ulkoa alkoi kuulua ambulanssien ujellusta, lapset ryntäsivät ikkunaan.

Joku tiesi jonkun kertoneen, että jonkun isä oli kertonut, että voimalassa oli tulipalo.

Luokka odotti, mutta opettajaa ei kuulunut.

Kun hän ei palannut välitunnin jälkeenkään, Saša ei kyennyt enää vastustamaan uteliaisuuttaan vaan karkasi omille teilleen.

Sairaalan edessä seisoi vakavia aikuisia. Saša veti yhtä hihasta. ”Setä, mitä on tapahtunut?”

”Suksi vittuun.”

Lisää ambulansseja kurvasi portista. Taivaalla säksätti vihaisen näköinen helikopteri.

Lopulta joku heltyi. ”Poika, Tšernobylissä on sattunut onnettomuus.”

Saša pinkaisi juoksuun. Rautatiesillalta olisi paras näkymä metsän yli siihen rumaan möhkäleeseen, jota hän oli kuullut aikuisten kutsuvan ”Tšernobylin V. I. Lenin -atomivoimalaksi”.

Sillalla parveili jo uteliaita kaupunkilaisia. Saša kiipesi kaiteelle ja siristi silmiään.

Männynlatvojen ylle piirtyi tuttu, kulmikas siluetti, jonka keskeltä nousi valkoinen savupatsas.

Kulttuuripalatsi oli kaupungin keskus.

Rappukäytävä on hämärä. Postilaatikot repsottavat auki. Seinistä kihartuu sinistä maalia suurina lastuina.

Saša nousee portaat varoen. Kansojen ystävyyden katu 3 voi sortua koska tahansa.

Asunto numero 10:stä on viety kaikki: sohva jolla Saša ja äiti nukkuivat, runokirjat joita äiti kantoi töistä kotiin, leikkisotilaat jotka Saša varastoi komeroon.

Tuhottu, varastettu, hävinnyt muuten vain.

Kun kaupunki 30 vuotta sitten tyhjennettiin, monilla oli jääkaappi täynnä ruokaa. Vappu oli tulossa, ja työläisten juhlaan oli varattu perinteisiä tarpeita.

Ihmisten lähdettyä sähköt katkaistiin. Seuraavat viikot Pripjatin yllä leijui mädäntyneen makkaran löyhkä.

Nyt ihmiselämän tuoksuja ei enää ole. Tyhjässä asunnossa ei haise edes home.

Saša kävelee hitaasti koulutietään. Vaahterassa kujertaa talitiainen. Kaukana kumisee kattopelti tuulessa kuin patarumpu.

Kuunnelkaa, Sašalla on tapana sanoa vieraille. Tällaista rauhaa ei ole missään muualla.

Keskikoulu numero 1 on puoliksi luhistunut. Yksi ulkoseinistä on kaatunut pihalle, ja pulpetit nököttävät avonaisissa kerroksissa kuin nukkekodissa.

Kolmosten luokkahuone on täynnä rautaromua. Seinällä roikkuu ilmoitustaulu, jossa on haalistuneita valokuvia ja teksti: Parhaat oppilaat.

Siihen tauluun ei Saša koskaan saanut nimeään.

Sirota_3

Aleksandr ”Saša” Sirota (oik.) kahdeksanvuotiaana koulutovereineen 1985.

 

Kun hän palasi karkumatkaltaan, äiti odotti kotona huolesta suunniltaan.

”Missä olet ollut? Miksi olet noin likainen?”

Saša ei uskaltanut kertoa, että hän oli rautatiesillalla käytyään jahdannut helikoptereita hiki päässä takaisin kaupunkiin, missä yksi oli laskeutunut jokivenesataman edessä olevalle aukiolle.

”Koulussa oli siivouspäivä, äiti.”

Saša oli aina ollut villi poika. Pari vuotta aiemmin hän oli karannut kesäleiriltä ja valehdellut vastaan tulleille aikuisille, että Amerikka oli aloittanut ydinsodan. Koulussa häntä pidettiin ”huligaanina”, ja hän oli alkanut pelätä, ettei sen takia pääsisi puolueen pikkupioneeriksi.

Kun äiti illan pimetessä lähti selvittämään voimalan tilannetta, hän lukitsi Sašan sisälle asuntoon. Tiedä mitä lapsi seuraavaksi saisi päähänsä.

Kielloista huolimatta Saša avasi olohuoneen ikkunan ja vietti seuraavat tunnit kuunnellen kateellisena, kun pihalle kokoontuneet koulukaverit leuhkivat näkemällään: panssariautot jyristelivät kaduilla, paloautoista ruiskutettiin outoa vaahtoa, miliisit partioivat kaasunaamarit päässä.

Myöhemmin äiti palasi ilman uutisia. Kulttuuripalatsissa kaikki olivat olleet yhtä neuvottomia: kukaan ei tiennyt, mitä kaupungille tapahtuisi.

Sinä yönä Saša nukkui vaatteet päällä ja äiti valvoi ikkunassa katsellen metsän takana hohtavaa punaista loimua.

Huvipuistossa säteilyarvot ovat yhä koholla.

Pysykää asvaltilla. Älkää koskettako metalliin.

Sašan säteilymittari tikittää hiljaa. Syytä paniikkiin ei ole.

Yksin liikkuessaan hän ei mittaria tarvitse. Mutta esitellessään kaupunkia vieraille hän ei ota riskejä. Koskaan ei voi olla varma, mihin ihmiset yhtäkkiä pinkaisevat.

Saša osaa säteilykartat ulkoa. Vielä nyt, 30 vuotta onnettomuuden jälkeen, Pripjat on radioaktiivinen sokkelo.

Kun vieraat haluavat katsomaan valokuvista kuuluisaa maailmanpyörää, Saša pyytää tarkkailemaan säteilymittaria.

Asvaltti on yhä saastunut, sillä tuhoutuneen reaktoriyksikön yläpuolella lentäneet helikopterit laskeutuivat tänne onnettomuuspäivänä.

Joskus vieraat haluaisivat väen väkisin käydä sairaalassa, jossa hoidettiin sammutustöissä sairastuneita.

Se ei ole hyvä idea – kellarissa säilytettiin kuolevien palomiesten vaatteita, ja säteilyarvot ovat yhä korkeat.

Terve kansa, vauras maa, lukee sairaalan katolla. Ironia ei naurata enää.

Atomi on ystävä, heille opetettiin. ”Ei sotilas vaan työläinen”, sanottiin iskulauseissa. Mutta yksi ainoa onnettomuus teki kaupungista elinkelvottoman 300 vuodeksi.

Erityisen myrkyllisiä ovat hautausmaat, jotka paikalliseen tapaan ovat usein mäennyppylöillä. Ydinlaskeuma kyllästi ne perinpohjaisesti.

Ja tietenkin Punainen metsä: voimalan länsipuolella kasvava männikkö, jonka puut reaktorin oksentama plutonium muutti punaruskeiksi.

Joskus Saša ohjaa vieraat hylätylle romuttamolle katsomaan jättimäistä teräskouraa, jolla nostokurjet aikoinaan siivosivat tappavaa jätettä reaktorin ympäristöstä.

Nyt tarkkana, Saša sanoo ja tiputtaa anturin minigrip-pussissa kouran sisään.

Mittarin neula ponnahtaa ylös. Beetasäteilyä on satatuhatta hiukkasta sekunnissa neliösenttimetriä kohden – ei hengenvaarallinen määrä, mutta ei terveellinenkään.

Kopistelkaa saappaitanne, Saša sanoo.

Ja muistakaa pestä kädet.

 

Video: Ilmoitus evakuoinnista 27.4.1986

 

’Huomio huomio! Hyvät toverit!”

Kireä naisääni kajahteli kovaäänisistä sunnuntainraukeassa kaupungissa. Sašalle ääni oli hämärästi tuttu, nainen oli paikallinen radiokuuluttaja.

”Kaupunginhallitus tiedottaa, että Tšernobylin ydinvoimalassa tapahtuneen onnettomuuden takia säteilytasot ovat kehittyneet haitallisiksi!”

Saša tiesi, mitä oli tulossa. Äiti oli jo pakannut laukun, jossa oli ylimääräinen vaatekerta, voileipiä ja matkalukemista.

”Jotta täysi turvallisuus kyetään takaamaan kaikille ihmisille, erityisesti lapsille, on välttämätöntä evakuoida kaupungin asukkaat väliaikaisesti!”

Tuntia myöhemmin miliisi sinetöi asunto 10:n avaimenreiän teipillä, jossa oli päivämäärä ja virallinen leima.

Saša ja äiti laskeutuivat viimeistä kertaa portaat pihalle, missä talon muut asukkaat odottivat bussia.

Saša oli ehtinyt napata mukaansa vain lelukoiran, jonka oli nimennyt äidin poikaystävän mukaan Viktor Nikonorovitšiksi.

Lapset leikkivät hippaa. Aikuiset vaihtoivat kuulumisia.

”Toivottavasti muistin sammuttaa valot.”

”Ne puhuivat kolmesta päivästä, päästään takaisin ennen vappua.”

He nousivat keltaiseen bussiin, aikuiset eteen ja lapset taakse.

Saša oli viimeksi käynyt ulkona edellisenä päivänä. Bussin puuskuttaessa kohti keskusaukiota hän tuijotti ällistyneenä panssariautoja ja sotilaita, jotka täyttivät hänen kaupunkinsa kadut.

”Sota! Makeeta!” huusivat lapset.

He pysähtyivät kulttuuripalatsin eteen. Saša ei ollut koskaan nähnyt niin paljon linja-autoja: satojen keltaisten Ikarusten ja Lazien letka ulottui Lenin-katua silmänkantamattomiin.

Vain päivää aikaisemmin kaupunkilaiset olivat loikoilleet auringossa ja jonottaneet jäätelökioskille. Hääparit olivat astuneet maistraatista riisisateeseen, joku oli pakannut Moskvitšiaan piknikmatkalle. Ja tänään piti olla sunnuntaidisko.

Nyt ihmiset kipusivat busseihin sortseissaan ja kesämekoissaan matkalaukkujaan kantaen, tyynesti ja voivottelematta kuin olisivat aina varautuneet tähän.

Kun koko kaupunki oli kyydissä, saattue nytkähti liikkeelle.

Saša katseli ikkunasta, kuinka Pripjat jäi taakse. Rautatiesillalla vastaan tuli lisää panssareita. ”Piu piu!” huusivat pojat ja ampuivat leikkipyssyillään.

Saša 39-vuotiaana Pripjatissa huhtikuussa 2016.

Menkää pois. En halua teitä tänne.

Aurinko paistaa ja kamerat surisevat, kun joukko innokkaasti paapattavia brittimiehiä hyörii valokuvaamassa hylättyä lastentarhaa.

Teillä ei ole tänne mitään asiaa, Saša ajattelee mutta nielee kiukkunsa.

Pikkubussit ilmestyvät suojavyöhykkeelle joka kevät onnettomuuden vuosipäivän lähestyessä.

Turisteja ei ole paljon, mutta he ovat äänekkäitä ja epäkunnioittavia, sotkevat paikkoja ja nauravat toisten tragedialle. Siltä kaupunkilaisesta ainakin tuntuu.

”Voisin vetää niitä turpaan”, Saša mutisee lastentarhan pihalla.

Entisille asukkaille Pripjat on kuin nuorena menehtyneen omaisen hauta, rakas ja haikeuden reunustama. Mutta täällä lepää jotain vielä tärkeämpää: onnellinen lapsuus, ikuinen kesä, muisto viimeisestä hetkestä, ennen kuin maailmasta tuli mutkikas ja ahdistava.

Siksi pripjatilaisten Facebook-kuvissa kaupunki on samaan aikaan kuollut ja väkevästi elossa: kastanja kukkii, haukka liihottaa, pieni kettu katsoo kysyvästi kameraan.

Ja siksi Sašakin on muuttanut asumaan niin lähelle kuin mahdollista, aivan 30 kilometrin suojavyöhykkeen ulkorajalle – hoitaakseen hyvien aikojen hautaa.

Mutta turistit eivät jätä hänen idylliään rauhaan.

He ovat tehneet lastentarhasta sirkusnähtävyyden lavastamalla kerrossänkyihin leluasetelmia selfieitään varten ja hautaamalla nukkeja hiekkaan draaman vuoksi.

Keskikoulu numero 3:ssa joku on kantanut kellarista väestönsuojeluharjoituksissa käytettyjä lasten kaasunaamareita ja levittänyt ne ruokalaan, missä niitä yhä uudelleen valokuvataan ”Tšernobylin symboleina”.

Saša muistaa, kuinka pienet koululaiset jonottivat evakuointibusseihin reppuineen ja lippiksineen.

Ja kuinka lastentarhan vierestä johtavan tien poskessa seisoi ryppyisiä mummoja, jotka tekivät ristinmerkin joka kerran, kun bussi ajoi ohi.

Oikeita ihmisiä, nyt statisteina brittituristin mielikuvitusmaailmassa.

tserno03

Sairaalassa hoidettiin kuolevia palomiehiä.

 

Saattue ajoi läpi yön. Aamulla Saša ja äiti saapuivat Kiovaan.

Rautatieasemalla oli ydinpakolaisille oma tiski. Kun äiti oli ostanut junaliput, paikalle ilmestyi siivooja desinfioimaan lattian.

Vasta myöhemmin heille selvisi, mitä Tšernobylissä todella oli tapahtunut.

Kuinka nelosreaktori oli räjähtänyt yön pimeydessä ja suihkuttanut ympäristöön enemmän saastetta kuin Hiroshiman atomipommi.

Kuinka sairastuneet pelastusmiehet oli lennätetty kiireen vilkkaa Moskovaan, missä he olivat kuolleet sisäelimiään oksennellen.

Ja kuinka säteilyarvot olivat kohonneet Pripjatissa, kunnes puoluepamppujen oli ollut pakko tyhjentää kaupunki.

Saša ja äiti asuivat ensin Minskissä ja sitten Kiovassa, äiti kirjoitti ja Saša kävi koulua, ja kaiken aikaa ajatuksissa iti toivo, että kotiin voisi vielä palata.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut.

Seuraavina vuosina Saša opiskeli journalismia, ansaitsi elantonsa bensapoikana ja kärsi kivuista, joiden yhteyttä Tšernobyliin lääkärit eivät pystyneet osoittamaan.

Äiti meni naimisiin Viktor Nikonorovitšin kanssa ja hankki mainetta runoilla, joiden pääosassa oli Pripjat.

Öisin, tietenkin, kaupunkimme

vaikka ikuisesti tyhjä onkin

herää elämään.

Siellä unelmamme vaeltavat kuin pilvet

ja valaisevat ikkunat kuun sätein.

Saša päätti omistaa elämänsä lapsuudenkodilleen, perusti kaupungin henkeä vaalivat verkkosivut ja alkoi opastaa tutkijoita ja toimittajia suojavyöhykkeellä.

Metsän takana vain parinkymmenen kilometrin päässä rakensivat työmiehet mahtavaa teräskupolia, josta oli tarkoitus tulla tuhoutuneelle reaktorille ja sen sisällä olevalle tappavalle massalle suojakuori sadaksi vuodeksi.

Syksyllä 2013 äiti ja Viktor toteuttivat unelmansa. He myivät asuntonsa Kiovassa ja muuttivat eläkepäivikseen etelän lämpöön, uneliaalle Krimille.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin Venäjä valtasi alueen ja äiti joutui jälleen pakolaiseksi omassa maassaan.

 

Arkadi Ostrovskin lastenlaulun Olkoon aurinko aina suomenkieliset sanat Pentti Saaritsa.

Ljubov Sirotan runon ”Pripjatille” englanninnos Leonid Levin ja Elisavietta Ritchie, suomentanut Jari Lindholm.