Tony Blair haluaa liata kätensä brexit-taistossa – Ex-pääministeri haukkuu puolueensa ja palaa politiikkaan

Gallupit povaavat Labourille murskatappiota. Puheenjohtaja Jeremy Corbyn uskoo silti linjaansa.
Eurooppa 15.5.2017 07:29

Tony Blair puhui Euroopan parlamentin EPP-ryhmän tilaisuudessa Wicklow’ssa Irlannissa 12. toukokuuta 2017. © Paul Faith / AFP / Lehtikuva

Britannian entinen pääministeri Tony Blair ilmoitti toukokuussa tekevänsä paluun maansa politiikkaan. Syy oli yksinkertainen: brexit.

Blairin mukaan hallituksen kovaan brexitiin tähtäävä politiikka tarvitsee uskottavampaa vastustusta. Myös EU-eron haitoista on puhuttava julkisuudessa selkeämmin.

Omien sanojensa mukaan Blair, 63, aikoo ”liata kätensä”, pyrkiä vaikuttamaan politiikkaan ja ottaa aktiivisen poliittisen keskustelijan roolin.

Vasta aika näyttää, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, mutta ainakaan ehdolle kesän parlamenttivaaleissa Blair ei aio.

Täysin yllättävä paluuilmoitus ei ollut, sillä merkkejä ex-pääministerin virkistymisestä on näkynyt jo pitkin kevättä.

Helmikuussa 2017 Blair piti puheen, jossa hän vaati brexitin vastustajia yhdistämään voimansa ja taistelemaan Britannian pitämiseksi EU:ssa.

Blairin mukaan brexitin puolesta äänestettiin väärin tiedoin ja siksi ihmisille pitää tarjota mahdollisuus vaihtaa mielipidettään.

 

Blair on myös kritisoinut rajusti omaa puoluettaan Labouria.

Huhtikuun aikana hän haukkui Labourin oppositiopolitiikan nollatasoiseksi ja kirjoitti, että Labourilla on mahdollisuuksia menestyä vaaleissa vain, jos se pistää hallituksen vastuuseen brexitin  seurauksista.

Raju hyökkäys omia vastaan selittyy pitkälti Labourin muuttumisella. Brittien työväenpuolue on nykyisin huomattavasti erilainen kuin Blairin aikoina.

Omalla johtajakaudellaan Blair vei Labouria kohti poliittista keskustaa. Hän profiloitui muun muassa EU-myönteisyydellä sekä yhdistämällä markkinauskoa ja sosiaalipolitiikkaa. Uudelleen brändätty New Labour saavutti historialliset kolme peräkkäistä vaalivoittoa vuosina 1997, 2001 ja 2005.

Vuonna 2007 Blair luopui pääministeriydestä ja puolueensa puheenjohtajuudesta. Sen jälkeen hän on pysynyt pitkälti sivussa Britannian politiikasta.

Puolue reilusti vasemmalle, päätti Jeremy Corbyn.

Labourille Blairin jälkeinen aika ei ole ollut menestyksekäs.

Seuraajista sen enempää Gordon Brown kuin Ed Milliband eivät ole kyenneet voittamaan parlamenttivaaleja, ja puolue on alkanut kärsiä uskottavuusongelmista.

Vuonna 2015 puheenjohtajaksi valittu Jeremy Corbyn on yrittänyt korjata suuntaa viemällä Labouria reilusti vasemmalle.

Corbyn kannattaa muun muassa rajuja veronkorotuksia rikkaille, vuokrasääntelyä ja rautateiden kansallistamista. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän on vannoutunut pasifisti, joka vastusti Irakin sotaa ja Syyrian pommituksia sekä kannattaa yksipuolista ydinaseriisuntaa.

EU-politiikassa Corbynin kanta on ollut kaksijakoinen. 1970-luvulla hän vastusti Britannian jäsenyyttä EU:n edeltäjässä Euroopan talousyhteisössä. Myöhemmin hän äänesti sekä Maastrichtin että Lissabonin sopimuksia vastaan.

Brexit-kampanjassa Corbyn kuitenkin kannatti Britannian EU-jäsenyyttä, tosin monen mielestä lähinnä puolivaloilla.

Kriitikot syyttivät Corbynia välinpitämättömyydestä ja jopa remain-kampanjan sabotoinnista. Kampanjan katsottiin kärsineen muun muassa siitä, ettei Corbyn suostunut kampanjoimaan yhdessä pääministeri David Cameronin kanssa.

Äänestyksen jälkeen Corbyn on pitänyt kiinni siitä, että kansanäänestyksen tulosta tulee kunnioittaa.

 

Blair ei ole salaillut sitä, ettei Corbynin linja miellytä häntä.

Kun Blairilta kysyttiin, onko hänen paluunsa yhden miehen projekti vai aikooko hän palata osaksi puoluetta, vastaus oli monitulkintainen:

”Toimin perustamani ajatushautomon nimen alla, mutta totta kai haluan työskennellä Labour-puolueen ihmisten kanssa.”

Video: Tony Blairin haastattelu. Lähde Guardian.

 

Joka kerta Blair ei ole jaksanut olla yhtä diplomaattinen.

Hän muun muassa kieltäytyi vastaamasta kysymykseen, olisiko Corbyn paras valinta seuraavaksi pääministeriksi.

Blair on myös todennut, ettei edes haluaisi voittaa vaaleja, jos voitto tulee Corbynin ”vanhanaikaisella vasemmistoagendalla”.

Blair on myös ohjeistanut äänestämään brexitiä vastustavia ehdokkaita, vaikka nämä tulisivat Labourin sijaan konservatiivien tai liberaalidemokraattien riveistä.

Myöhemmin Blair tosin pehmensi lausuntoaan toteamalla, että aikoo itse äänestää Labouria.

Huhtikuussa 2017 Blair iski nykyjohtoa toteamalla, että Labour alkaisi voittaa vaaleja heti, jos se vain päättäisi niin.

Blairin mukaan kovaa brexitiä ajavat konservatiivit ja vasemmalle kääntynyt Labour ovat jättäneet maltillista keskitietä edustavat äänestäjät kodittomiksi. Vaalivoiton siemenet kylvettäisiin poliittiseen keskustaan kiinnittyvällä, edistysmielisellä ja kansainvälisellä ohjelmalla.

Eli sattumalta juuri sellaisella politiikalla, jota Blair itse ajaa.

Corbyn ei vieläkään vakuuta äänestäjiä.

Ei liene yllätys, että Labourin nykyjohdossa ei jaeta Blairin näkemystä tämän linjasta puolueen pelastuksena.

Kun Blair esitti näkemyksiään huhtikuussa 2017, puolueen johtohahmot tyrmäsivät kritiikin. Kovimmat kriitikot vaativat jopa Blairin erottamista puolueesta.

Vaaleihin valmistautuva puoluejohto tuskin voi muuta kuin puolustaa omaa linjaansa. Puolueen ulkopuolelta katsoen on kuitenkin päivänselvää, että jonkinlaista piristysruisketta Corbynin Labour kaipaisi.

Toukokuun alussa käydyissä paikallisvaaleissa Labour menetti yli 300 valtuutettua. Parlamenttivaalien mielipidemittauksissa Labourin kannatus on jäänyt tasaisesti alle 30 prosentin, kun pääkilpailija konservatiivit on kellottanut jopa yli 45 prosentin kannatuslukemia.

Corbynin linja ei tunnu vakuuttavan äänestäjiä.

Puolueen sisällä hänellä on kuitenkin omat voimakkaat tukijansa. Tästä kertoo se, että heikosta menestyksestä huolimatta Corbyn on jo kertaalleen valittu jatkokaudelle.

 

Tony Blairin esittämässä kritiikissä kuuluu katkeruus oman puolueen liukumisesta epämieluisaan suuntaan.

Siinä hän kuitenkin on oikeassa, että tämän hetken Britanniassa kansainvälisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavalta keskitien politiikalta puuttuu uskottava keulakuva.

Samalla kun Corbynin retoriikka vieraannuttaa Labouria maltillisesta keskustasta, kovaa brexitiä julistavat konservatiivit ovat siirtyneet oikeistopopulistisen Ukipin vesille. Muista vaihtoehdoista liberaalidemokraatit ovat kyllä Eurooppa-myönteisiä, mutta talouslinjaltaan monelle liian oikeistolaisia.

Eikä Blair ole kritiikkinsä kanssa yksin.

The Telegraphin tietojen mukaan jopa 100 maltillista, Corbyniin pettynyttä Labourin parlamenttiehdokasta suunnittelee eroa Labourin parlamenttiryhmästä vaalien jälkeen.

Kapinalliset aikovat perustaa itsenäisen edistysmielisen ryhmän, joka voisi tavoitella yhteistyötä myös liberaalidemokraattien kanssa. Päätavoitteena olisi kuitenkin painostaa Corbyn eroamaan puheenjohtajan paikalta.

Osana suunnitelmaa eräät Corbynin linjan karkottamat Labourin entiset rahoittajat ovat lähestyneet Blairia ja toivoneet, että tämä olisi tukemassa uuden maltillisen oppositioryhmittymän luomista.

Ajatuksena on, että Blairin johtaman Institute for Global Change -ajatushautomon ympärille voisi syntyä uutta, puolueista riippumatonta poliittista liikehdintää, joka houkuttelisi maltillisia ja tulevaisuusorientoituneita äänestäjiä.

Mallina voisi toimia Ranskan uuden presidentin Emmanuel Macronin En Marche! -liike.

Irakin sota yhä Blairin rasitteena.

Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka aktiivisen ja näkyvän roolin Blair itse voi ottaa.

Entinen pääministeri jaksaa kyllä itse toistuvasti mainita historialliset vaalivoittonsa ja New Labourin menestyksen. Moni kansalainen kuitenkin muistaa hänet pikemminkin Britannian viemisestä Irakin sotaan hatarin tai jopa valheellisin perustein.

Britannian Macroniksi Blairista siis tuskin on.

Silti Blairin ajaman linjan voisi kuvitella saavan näkyvyyttä myös täysin miehestä riippumatta. Vaikka Britannia näyttää suuntaavan täyttä höyryä kohti kovinta mahdollista brexitiä, ei pidä unohtaa, että kansanäänestyksessä 48,1 prosenttia äänestäjistä halusi jatkaa osana EU:ta.

On kummallista, jos näin suurella joukolla ei olisi äänitorvea maan politiikassa.