Stalin on kipein kohta Putinin historiapolitiikassa

ESSEE: Venäjä pysyy odottamattoman menneisyyden maana, kirjoittaa professori Kimmo Rentola.
Eurooppa 5.6.2016 15:30
Kimmo Rentola
Vladimir Putin ja Josif Stalin.
Vladimir Putin ja Josif Stalin. © ALEKSEI NIKOLSKI / AFP / Lehtikuva ja AP / Lehtikuva

Putin on ominut Neuvostoliiton ja jopa Stalinin myötäpuolia mutta samalla myös keisari-Venäjän traditioita ja oikeauskoisuuden, toteaa professori Kimmo Rentola uudessa Kanava-lehdessä.

”Eri ainesten yhdistäminen onnistuu usein, mutta vuoden 1917 kohdalla ne olivat murhaavasti vastakkain”, Rentola kirjoittaa. ”On kiinnostavaa nähdä, miten tästä selvitään. Kysymys on siitä, mikä on nyky-Venäjän identiteetti.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Rentolan kirjoituksen kokonaan.

 

Kun Venäjä valmistautuu vuoden 1917 satavuotisjuhliin, valtiojohdon ote historian hallinnasta ja tulkinnoista tiivistyy. Presidentti Vladimir Putin on koko kautensa ajan ollut erittäin historiatietoinen johtaja, ja tämä ominaisuus näyttää nyt vain korostuvan.

Ukaasillaan 4. huhtikuuta Putin otti valtion arkistohallinnon (Rosarhiv) suoraan presidentin alaiseksi ja nimitti uuden johtajan. Edeltäjä, pitkään palvellut Sergei Mironenko sai lähteä. Pääsyyksi uskotaan se, että hän antoi viime kesänä julkisuuteen syyttäjänviraston asiakirjan vuodelta 1948. Asiakirjassa syyttäjä raportoi Ždanoville niistä kiusallisista piirteistä, joita oli paljastunut syksyn 1941 sankariteosta. Kysymys oli 316. divisioonan 28 kiväärimiehestä, jotka Moskovan edustalla tuhosivat 18 saksalaista panssaria ja kaatuivat viimeiseen mieheen. Heille myönnettiin postuumisti Neuvostoliiton sankarin arvo, nimettiin toreja ja katuja ja tehtiin elokuvia. Samasta legendaarisesta Panfilovin divisioonasta kertoi Aleksandr Bekin aikoinaan paljon luettu romaani Volokolamskin valtatie.

Syyttäjän tietoon oli tullut, että tapaus ei pitänyt paikkaansa sellaisena kuin se oli kerrottu. Muuan sotajournalisti oli sumeilematta liioitellut sankaritekoa. Miehiä olikin elossa, nyt heitä oli palautettu Saksasta sotavankeudesta ja jo tuomittu isänmaanpettureina vankileireille.

Tämän Mironenko siis antoi julki. Nousi äläkkä, huudettiin sankareiden häpäisyä, muistuteltiin arkistopomon aiempia syntejä: oli arvostellut Stalinia ja Molotov–Ribbentrop-sopimusta. Ei auttanut asiaa, kun Mironenko sanoi toimivansa fakta-alalla ja kehotti närkästyneitä kääntymään psykologien puoleen. Kulttuuriministeri Vladimir Medinski kävi päälle kuin mrakobes, pimeän peikko. Ja lopulta siis lähtöpassit.

 

Toisella ukaasillaan Putin perusti Isänmaan historia -säätiön, tehtävänä popularisoida Venäjän historiaa kotimaassa ja ulkomailla. Sen presidentiksi nimitettiin duuman puhemies Sergei Naryškin, valtiojohdon historiaoperaatioiden keskeinen toimija, uudelleen perustetun Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja. Johtokuntaan tuli raskaan sarjan tutkimusrahoittajia, eli säätiö saa roolin tutkimusteemojen suuntaamisessa.

Samalla Putin selosti omaansa ja venäläisten isänmaanrakkautta. Hän erotti nationalismin ja patriotismin: edellinen on muita vastaan, jälkimmäinen pelkkää rakkautta kotimaahan. Tämä istuu neuvostoideologiaan ja olisi kelvannut vaikka Susloville, mutta siihen Putin ei tunnustautunut, vaan nimesi ajatuksen lausujaksi akateemikko Dmitri Lihatšovin. Tämä kunniapietarilainen oli nuorena melkein toisinajattelija ja joutui leirillekin, Solovetskiin. – Venäjällä olen muuten kuullut sanonnan, että ihmisen elämä jakautuu kahtia: ennen kuin on käynyt Solovetskin saarella ja sen jälkeen. Ja puhe oli vain nykyturismista.

Akuutti historia-aktiviteetti tähtää ensi vuoteen, jolloin vietetään satavuotisjuhlia. Mutta minkä? Vuodelle 1917 on nyt annettu kokoava otsikko: Venäjän suuri vallankumous. Malli on Ranskasta. Nimitys korostaa Venäjän maailmanhistoriallista merkitystä ja toiseksi kattaa koko prosessin, sen kaikki vaiheet, korostamatta pelkästään esimerkiksi lokakuuta.

Kokonaisuuden hallinta on kuitenkin hankalaa. Putin on ominut Neuvostoliiton ja jopa Stalinin myötäpuolia, mutta samalla myös keisari-Venäjän traditioita ja oikeauskoisuuden. Eri ainesten yhdistäminen onnistuu usein, mutta vuoden 1917 kohdalla ne olivat murhaavasti vastakkain. On kiinnostavaa nähdä, miten tästä selvitään. Kysymys on siitä, mikä on nyky-Venäjän identiteetti.

 

Putin on siinä määrin historiatietoinen, että hän tuntuu uskovan oman kohtalonsa solmiutuvan yhteen Venäjän valtion ja sen menneisyyden kanssa. Kenties parhaan Putin-kirjan (Hill & Gaddy: Mr. Putin) toinen pääluku on otsikoitu ”The History Man”. Mihail Zygarin tuoreen hittikirjan mukaan lähipiiri kutsuu häntä tsaariksi, ja työhuoneen seinällä onkin asianmukaisesti riippunut Pietari Suuren muotokuva.

Perusteluja Krimin valtaukseen Putin haki valtion ja uskonnon historiasta. Olemme taistelleet ankarasti päästäksemme kastemaljamme ääreen, presidentti sanoi, viitaten yli tuhannen vuoden takaiseen aikaan, kun Konstantinopolista saapuneet munkit kastoivat Krimillä Hersonessosin kreikkalaiskaupungissa muinaisen Rusin ruhtinaan, nimeltään sopivasti Vladimir.

Omat sukujuurensa presidentti johtaa Rjazanin alueelta eli iki-Venäjän sydänmailta eikä suinkaan Pietarin seuduilta. Hän viittaa mielellään myyttiseen venäläisyyteen, joka on alkuperäistä, syvällistä ja henkistä, vastakohtana pinnalliselle, ahnaalle ja rivolle lännelle.

Näiden teemojen oppi-isäksi Putinille on löytynyt emigranttien ideologi Ivan Iljin, joka pääsi bolševikkien alta kuuluisassa ”filosofien laivassa” 1922. Tämän tuotteliaan skribentin pääteemoja olivat ortodoksia, itsevaltius ja Venäjän suuruuden palauttaminen. Hänen aatteellista painoarvoaan analysoi Michel Eltchaninoff tuoreessa kirjassaan Dans la tête de Vladimir Poutine.

Nykyisellä presidenttikaudella on vahvistunut Venäjän erillisyyden ja oman tien korostaminen, mutta sellaisetkin lännettäjät kuin Pietari Suuri tai pääministeri Stolypin saavat yhä armon, kun heilläkin päämaalina oli vahva Venäjä. Vuoden 2008 yleisöäänestyksessä viimeksi mainittu junailtiin Venäjän historian toiseksi merkittävimmäksi hahmoksi. Venäjän erityisyyttä perustellaan usein sen ainutlaatuisella euraasialaisella kutsumuksella, sekin emigranttipiirien suosima idea (Clover: Black Wind, White Snow).

Ulkoministeri Sergei Lavrov julkaisi äskettäin pitkän kirjoituksen, jossa hän hahmotteli Venäjän nykyistä ulkopolitiikkaa yli tuhannen vuoden suuren linjan pohjalta. Nykyvalloista vain Kiinalta löytyy vielä pitempi kaari. Lavrovin punaisena lankana oli lännen ainainen pyrkimys eristää Venäjä. Jopa mongolien panos näytti (euraasialaisessa perspektiivissä?) paremmalta.

Presidentin kohottaviin puheisiin on usein uinut sana russki, joka viittaa etniseen venäläisyyteen. Valtiojohto käyttää tavallisemmin käsitettä rossiiski, venäjäläinen, kansalainen, riippumatta etnisestä taustasta. (Kumpikin käsite suomennetaan venäläiseksi.) Sama ilmiö, luottamus etnisiin venäläisiin, näkyi myös Stalinin puheissa kylmän sodan alkuvaiheessa, selvimmin Moskovan kaupungin 800-vuotisjuhlilla 1947.

 

Kipein kohta Putinin historiapolitiikassa on juuri Stalin. Presidentti ei yritä kiistää terroria, josta on muistumia melkein joka perheessä. Jopa Katynin puolalaisten upseerien joukkoteloituksen muistamisen Putin on hoitanut kohtuullisen asiallisesti. (Sen murhatyön Stalin muuten päätti talvisodan turhautuneessa loppuvaiheessa.)

Toisaalta nykyisen valtiojohdon historiapolitiikassa on tarpeen korostaa venäläisiä terrorin uhreina, etteivät vähemmistökansat pääsisi uhriutumaan. Toinen piirre on pyrkimys rajoittaa ”mässäilyä” ja terrorin selittely ymmärrettäväksi. Presidentti on väittänyt, että muiden kansojen historiasta löytyy vastaavaa ja vielä pahempaakin.

Toinen Stalin-teema on suuri isänmaallinen sota, jonka pyhyys ja juhlinta nousivat äskeisenä voitonpäivänä samalle tasolle kuin viime vuonna, jolloin juhlittiin tasavuosia (70). Nyt kun veteraaneja ei enää paljon ole (vaikka miesten keskimääräinen elinikä on saatu vähän nousemaan), esiin on noussut uusi emotionaalinen idea, Kuolematon rykmentti, jonka muodostavat veteraanit ja sankarivainajat. Niissä merkeissä Putin kantoi viime vuonna isänsä valokuvaa. Sota on historiateema, joka parhaiten yhdistää venäläisiä. Sen terminologialle löytyy aina kaikupohjaa, niin kuin osoittaa fasisti-leiman menestyksekäs soveltaminen Ukrainaan.

Voitonpäivään muuten liittyy tuskin todenperäinen juttu, joka selittää Nalle Wahlroosin aatekehityksen käännösvirheellä. ”Luuli että voiton päivä on vinstens dag.”

Toisen maailmansodan loppuvaiheen selostuksissa on Venäjällä jälleen alettu korostaa neuvostoarmeijaa ”vapauttajana”, mikä nostaa verenpainetta Baltian maissa ja Puolassa, miksei läntisessä Ukrainassakin. Vaikka myös talvisodan tulkinnassa on esiintynyt yksittäisiä pyrkimyksiä palata neuvostokuvioihin, ne ovat jääneet poikkeuksiksi ja 1980-luvun lopulta lähtien omaksuttu rehellisempi näkemys pätee yhä.

 

Jossain määrin Stalinin malleja on oltu näkevinään myös presidentin politiikassa ja organisaatiossa. Saartorenkaan paranoia, Venäjän näkeminen vihollisten piirittämänä, on ehtaa Josif Vissarionovitšia. Niin kuin on toinenkin paranoia, henkivartioston päällikön nopeat vaihdokset. Nyt on vielä luotu uudet pretoriaanit eli Kansalliskaarti, ilmeisesti Euroopan toiseksi mieslukuisin armeija (heti Venäjän varsinaisen armeijan jälkeen).

Toisenlaisia Stalin-vaikutteita edustaa vuodenvaihteessa duumaedustajille ja korkeille virkamiehille jaettu kirja Sanat jotka muuttavat maailmaa. Tähän 400-sivuiseen teokseen on koottu Putinin profeetallisia ajatuksia, niin kun kirjan nuori toimittaja Anton Volodin niitä kuvaili. Kirjassa on presidentin 19 tärkeintä puhetta ja haastattelua, eli sikäli se muistuttaa Stalinin katekismusta Leninismin kysymyksiä. Mutta toisin kuin siinä, tähän on poimittu lihavoituna satoja katkelmia, joita voi vaikka twiitata. Lyhyttä käytännöllistä viisautta siis, niin kuin Maon pieni punainen.

Putin ei kuitenkaan ole stalinisti ja Venäjän nyky-yhteiskunta on kaukana Stalinin aikaisesta. Yhteiskunnan Stalin-nostalgia ei ole hänen aikansa todellisten olosuhteiden kaipuuta. ”On ihan mukavaa olla stalinisti, kun tietää ettei tulla yöllä hakemaan eikä kukaan ole kirjoituspöytänsä ääressä hyväksymässä teloituslistoja”, pätkäpresidentti Dmitri Medvedev sanoi.

Tammikuussa Putin hahmotteli kiinnostavasti Leninin ja Stalinin merkitystä Venäjän historiassa. Tieteen ja kasvatuksen presidentinneuvostossa kimmokkeena saattoi olla puheen osuminen Leninin kuolinpäivälle, jota ennen vietettiin juhlavasti ja johtohenkilöiden selostusten merkeissä. Presidentti sanoi, että on aivan oikein hallita aatteet oppaanaan, mutta vain jos ne aatteet johtavat oikeisiin tuloksiin eivätkä niin kuin Vladimir Iljitšillä. Erityisesti hän harmitteli maailmanvallankumouksen ideaa ja neuvostotasavalloille myönnettyä eroamisoikeutta. – Lenin tarkoitti sen lähinnä lupaukseksi, mutta Neuvostoliiton hajotessa sillä oli oma juridinen merkityksensä.

Jo tämä oli poikkeuksellista, sillä yleensä Putin on välttänyt ottamasta kantaa Leniniin, kenties hahmon ristiriitaisuuden vuoksi. Patsas löytyy yhä melkein joka taajaman aukiolta ja monella on kunnioitus selkäytimessä, mutta toisaalta Lenin oli bolševikkien ylettömyyksien isä ja tsaariperheen murhan käskijä. Jos häntä ylistää, loukkaa yksiä; jos haukkuu, potkii toisia.

Pari päivää myöhemmin presidentti luopui varovaisuudestaan ja antoi palaa eteläisessä Stavropolissa omiensa ja nuoren väen kesken, suuressa tilaisuudessa, jossa yleisö sai esittää kysymyksiä. Yhden vastauksensa Putin aloitti mainitsemalla olleensa puolueen jäsen ja työskennelleensä KGB:ssä, mitä hän ei kovin usein julkisesti korosta, vaikka se palvelus aivan ilmeisesti on hänen historiannäkemyksensä ydinaluetta. Hän näkee itsensä tšekistinä, arvostaa niitä perinteitä ja katselee maailmaa niillä silmillä.

Putin valisti ”Yleisvenäläisen kansanrintaman” aktivisteja omasta aatekehityksestään. Kertomansa mukaan häntä olivat kovasti miellyttäneet ja yhä miellyttävät kommunismin ja sosialismin aatteet. Niiden edustajista hän ei kuitenkaan maininnut tavanomaisia epäiltyjä, vaan varhaisempia ajattelijoita, jotka hahmottelivat ihanneyhteiskuntia. Nimeltä tulivat esille Saint-Simon ja Owen – näihin aina liitetyn kolmannen utopistin (Fourier) presidentti unohti. Mutta hienot aatteet eivät valitettavasti toteutuneet, ”meidän maamme ei muistuttanut Aurinkokaupunkia”. Campanellan klassikkoteoksen (1602) tuntemus osoittaa jo melkoista perehtyneisyyttä.

Analyysi jatkui oman maan karuihin vaiheisiin. Venäjän vallankumoukselliset syyttivät tsaarinvaltaa sorrosta, mutta heti valtaan päästyään bolševikit ryhtyivät itse sortajiksi, tsaarikin ammuttiin lapsineen. Tässä Putin väläytti myös ei-utopististen, kylmempien valtioteorioiden tuntemustaan huomauttamalla toki ymmärtävänsä, että jos perinnöllinen itsevaltias päätetään surmata, on surmattava lapsetkin. Mutta miksi perhelääkäri, Jevgeni Botkin? Ja tuhansia pappeja? Lenin jopa käski sellaiseen.

Putin karsasti bolševikkien roolia rintaman sortumisessa I maailmansodassa. Ellei Saksa olisi lopulta hävinnyt sotaa, Venäjän olisi käynyt huonosti. Mutta mitä tehtiin, kun siitä pinteestä selvittiin? Ryhdyttiin sisällissotaan. Tämä tarkastelu liittyy petturuuden ja petetyksi tulemisen teemoihin samaan tapaan kuin Putinin monet kommentit lännen toiminnasta kylmän sodan päättyessä. En näe mielekkäänä verrata Putinia Hitleriin, mutta tikarilla selkään -myyttien sosiaalipsykologisia seurauksia sietää kyllä pohtia.

1920-luvun NEP-politiikan Putin hyväksyi – siinähän oli, muutettavat muuttaen, verrannollisia piirteitä hänen talouspolitiikkaansa, jossa valtio johtaa, mutta yksityistä aloitteellisuutta sallitaan, kunhan sen piiristä ei kurkoteta liian korkealle. Myös pakkoteollistamisen Putin näki ”ilman muuta plussana”, muuten ei olisi selvitty natsi-Saksan hyökkäyksestä, samoin suunnitelmatalouden, paitsi aivan lopussa, jolloin se esti pääsemästä mukaan teknologian vallankumoukseen.

Pääasiansa Putin säästi viimeiseksi. Leninin ajatusten uudelleenarviointi on hänestä tarpeen, koska Neuvostoliiton perustamisen yhteydessä Lenin asetti valtion rakennuksen alle ajastetun miinan, eroamisoikeuden, joka lopulta räjähti. Tästä käytiin vuonna 1922 johtotasolla kiista, jossa Stalin oli Putinin mielestä oikeassa vastustaessaan täyttä eroamisoikeutta.

Tässä yhteydessä Putin nosti esiin eräitä alueita eli ’subjekteja’, mutta ei niitä, jotka olivat irtautuneet jo ennen Neuvostoliiton perustamista eli Suomea, Puolaa ja Baltian maita. Hänen silmätikkujaan olivat Ukraina, Valko-Venäjä ja ainainen Kaukasia. Eikä kysymys ollut pelkästään niille säädetystä eroamisoikeudesta, vaan myös neuvostojohdon tavasta muutella mielivaltaisesti sisäisiä rajoja. Putin ei nyt palannut Hruštšovin usein jankutettuun päätökseen (1954) antaa Krim Ukrainalle, vaan käänsi tässäkin kärjen Leniniin, joka oli liittänyt Donbassin alueen Ukrainaan, jotta maatalousvaltaisen tasavallan asukkaisiin saataisiin lisää luotettavia proletaareja. Nyt sitä perinnettä jatkaa Donetskin kansantasavalta.

 

Putinin purkaus osoittaa, että vuosisatajuhlien kynnyksellä hän lukenut ja miettinyt vuoden 1917 merkitystä ja seurauksia ja valmistautunut jopa Leninin uudelleenarviointiin. Saattaa olla, että muumio pääsee kuin pääseekin mausoleumista vielä haudan lepoon. Arviot Neuvostoliiton historiasta, aatteellisen kotipesän noinkin tarkka merkkaus sosialismin tontille ja etenkin Stalinin nostaminen Leninin edelle ovat melkeinpä sensaatiomaisia.

Suomen kannalta painokkain teema on kenties toisaalla. Kekkonen aikoinaan koetti sanktioida Suomen itsenäisyyden korostamalla Leninin myöntäneen sen. Minkä Lenin antoi, sitä ei Brežnev voi ottaa pois, noinhan se logiikka meni. Nyt menee tämäkin Kekkosen perintö. Jos Moskovassa tulkitaan Venäjään kuuluneiden alueiden eroamisoikeus uudelleen, virheeksi, ja Leninin katsotaan olleen väärässä, periaatteessa avautuu tulkintamahdollisuuksia myös Suomen asemaan, kun sitä katsoo venäläisen nationalismin kannalta. Käytännön seuraamuksia silti tuskin kannattaa ainakaan heti pelätä.

Kun kerran ihmettelin monen valtiollisen ja poliittisen tahon intensiivistä kiinnostusta historiaan ja menneisyyteen, Erkki Tuomioja letkautti selityksen: ”Sehän korvaa tulevaisuuden.” Toki tätä voi Venäjällä jossain määrin olla, mutta on siinä muutakin.

Vuodesta 2017 voi tulla yllättävän mielenkiintoinen. Venäjä pysyy odottamattoman menneisyyden maana.

 

Kirjoittaja Kimmo Rentola on Helsingin yliopiston poliittisen historian professori. Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Kanavassa 4/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa, ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.