Ristimetsä ei unohdu

Valko-Venäjällä raivaustraktorit tuhosivat puuristejä 80 vuotta vanhalla joukkohaudalla. Tällä kertaa maan lehdistö ei vaiennut kansalaisia järkyttäneestä tapauksesta.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Sofi Oksanen
Suomen Kuvalehti
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vierailin huhtikuun viidentenä Kurapatyn metsähaudoilla Minskissä. Maassa näkyi yhä raivaustraktoreiden jälkiä. Ne olivat edellisenä päivänä tuhonneet osan hautaristeistä paikalla, jossa Neuvostoliiton sisäasiainkansankomissariaatti NKVD teloitti siviilejä vuosina 1937–1941. Kaadetut, Valko-Venäjän hallinnon laittomiksi määrittelemät puuristit oli siivottu pois käyntiini mennessä. Paikalla hiippaili mieshenkilöitä, jotka eivät vaikuttaneet siltä, että olivat muistelemassa sukunsa rankkaa kohtaloa. Nykyisen KGB:n silmät eivät jätä maan kansalaisia rauhaan, eivätkä Kurapatyn joukkohautaa. Viisitoista ihmistä pidätettiin raivaustoimien vastustuksesta. Uskovaiset pitivät erityisen brutaalina ristien tuhoamista pääsiäistä edeltävän paaston aikana. Tapaus järkytti kansalaisia kautta linjan, sillä Kurapaty on osa valkovenäläisten kansallista tarinaa.

 

Paikka ei ole Minskin turistien vakiokohde, vaikka toista maailmansotaa muistetaan kaupungissa monin julkisin tavoin. Virallinen muistaminen noudattaa neuvostonarraatiota ja Venäjän nykyistä historiapolitiikkaa. Epävirallinen muistaminen konkretisoituu joukkohaudalla, jonka olemassaolo paljastettiin perestroikan aikaan. Se synnytti ensimmäiset neuvostovoimien vastaiset mielenosoitukset.

Muistopaikaksi Kuropaty muodostui kansalaisten spontaanin toiminnan seurauksena. Mäntymetsään alettiin viedä puuristejä, joiden määrä kasvoi vuosi vuodelta. Nykyään sadat ihmiset kokoontuvat kuolleiden muistopäivänä Kurapatyyn. Vuonna 1993 metsähaudoille myönnettiin virallisen muistopaikan status. Vielä vuonna 2004 kulttuuriministeriö lisäsi Kurapatyn kulttuurisesti merkittävien paikkojen listaan. Muuten itsevaltiaaksi nousseen Aljaksandr Lukašenkan hallinto on pyrkinyt vaientamaan keskustelua Stalinin ajan rikoksista. Kouluopetuksessa Kurapatya ei käsitellä. Pro Venäjä -aktivistit vandalisoivat paikkaa. Virkavaltaa tekijöiden jäljittäminen ei kiinnosta. Tutkijoiden pääsy arkistoihin on rajoitettua, joten perinpohjaista tutkimusta Kurapatysta ei pystytä tekemään. Sama koskee arkeologisia kaivauksia. Arvio uhrien määrästä vaihtelee 30 000–200 000 hengen välillä.

 

Kurapatyn ristimetsää on yritetty pyyhkiä näkymättömiin monin tavoin. 2000-luvun alussa poliittisesti kuumalle alueelle rakennettiin kehätie, joskin alkuperäisiä suunnitelmia muutettiin vastustuksen vuoksi jonkin verran. Nyt suojellun muistopaikan rajojen sisäpuolelle on rakenteilla ravintola kunnianhimoisine huvisuunnitelmineen. Kansalaisaktivistit pitävät ravintolaa sopimattomana naapurina metsähaudoille. Sen myös uumoillaan houkuttelevan Pro Venäjä -aktivisteja kokoontumispaikakseen.

 

Tällä kertaa Valko-Venäjän lehdistö kuitenkin raportoi ristien tuhoamisesta välittömästi. Maassa ei ole lehdistönvapautta, joten valtiojohtoisen median reaktio kertoo halusta rauhoitella kansaa, mutta myös Lukašenkan Ukrainan sodan jälkeen alkaneesta liennytyspolitiikasta.

Euroopan viimeisenä diktatuurina tunnettu valtio on parantanut välejään Eurooppaan. Samalla se on yrittänyt järjestää hallittua keskustelua Kurapatyn ympärille. Valtion lehdet ovat esittäneet ajatuksen kansallisesta Kurapatyn muistopäivästä. Idea on hyvä, vaikka se samalla hyödyntäisikin hallintoa, jonka intressejä kansan kahtiajako ei palvele aikana, jolloin välit Venäjään ovat muutenkin hankalat.

Tällaisten puheiden jälkeen puskutraktorit tulivat kansalaisille šokkina ja osoittivat jälleen kerran hallinnon haluavan hallita maan historiankirjoitusta, määritellä se itse.

 

Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitš kutsui tapausta hyökkäykseksi ihmisten aloitteellisuuutta vastaan.

Ainutlaatuinen muistopaikka syntyi kansalaisaktiivisuuden kautta, ja kansalaiset ovat taistelleet sen puolesta. Hänen mukaansa Kurapaty on kansallisen itsenäisyyden ja muistin symboli. Juuri tällaisia asioita valtio ei voi sietää.

Eikä siedä Venäjäkään. Kurapatyn tilanteen julkisesta raportoinnista seurasi myös Venäjän rauhoittelua, kun muutama kadunnimi muutettiin tsaarinaikaisia henkilöitä kunnioittavaksi.