Näin syntyy maailman paras taistelumiekka – lopulta terä kilahtaa, värähtelee tiukasti ja soi

Toledossa taotaan vielä miekkoja 2 000 vuotta vanhalla perinteellä. Mutta miekkamestareita on jäljellä enää kaksi.
Eurooppa 22.11.2015 08:30

Mariano Zamorano hioo takomansa toledolaismiekan terää pajassaan 29. lokakuuta 2015. © James Rajotte

TOLEDO, ESPANJA – Kourallinen hiiliä, lisää vetoa ahjoon ja tulitikun raapaisu.

Miekkamestari Mariano Zamorano, 64, aloittelee työpäivää pajassaan, Espanjan Toledon vanhassakaupungissa.

Palkeet huokuvat. Kipinäkimppu räsähtelee kiukkuisesti ylöspäin kohti hormia. Hiillos alkaa hehkua.

On aika ottaa miekanterä esiin. Lämpömittaria ei ole, mutta Zamorano tuntee ahjonsa: kuumuus hipoo jo tuhatta astetta. Hän työntää noenmustan metrisen teräskappaleen hiillokseen, antaa sen paistua ja vetää sitten yhdellä sulavalla liikkeellä ahjosta alasinta vasten.

Punaisena hehkuva terä kilahtelee pajavasaran alla. Isku iskulta miekka alkaa asettua muotoonsa.

Zamoranon työskentelyä katsellessa aukeaa näköala yli kahdentuhannen vuoden taakse. Maailmankuuluja toledolaismiekkoja taottiin Hispanian provinssin Toletumissa jo silloin, kun antiikin Rooma valitsi miekan sotakoneensa keskeisimmäksi työkaluksi.

Jokaisen legioonalaisen vyöllä roikkunut pelätty pistomiekka gladius hispaniensis muokattiin täkäläisten aseseppien ensimmäisestä mestarinäytteestä falcatasta. Sillä Hannibalin joukot olivat kurittaneet roomalaisia jo yli 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Siitä lähtien toledolainen teräs, sen taontamenetelmä ja siitä valmistetut aseet ovat olleet käsite. Täkäläisten miekkamestarien töiden avulla vallattiin suuri osa Rooman imperiumia, Espanja takaisin maureilta, Jerusalem ja Pyhä maa ristiretkeläisille, Etelä-Amerikka alkuperäisasukkailta.

Kuva James Rajotte Grafiikka Riitta Piuva

Kuva James Rajotte Grafiikka Riitta Piuva

Zamorano nostaa taotun miekanaihion ylös ja tarkastelee silmälasiensa takaa jälkeä. Terä saa mennä uudelleen kuumenemaan ahjoon. Hän lämmittää sitä varovaisemmin. Vain osa lappeesta hehkuu. Nyt keltaisena eikä tulipunaisena.

Opaskirjaa ei ole, vain kädestä käteen kulkenut ohjenuora. Jokainen toledolainen miekkamestari kehitti aikanaan oman tapansa tehdä laatutuotteensa. Salaisuus siirtyi vain perijälle. Niin myös Zamoranon suvussa.

”Yhdeltä Marianolta toiselle, jo yli 150 vuoden ajan. Isäni oli Mariano, samoin hänen isänsä ja niin edelleen. Niin on myös poikani”, sanoo Zamorano.

Historiallisten miekkojen keräilijät ja asiantuntijat pitävät Zamoranoa viimeisenä suurena toledolaisena miekkamestarina. Hän takoo vuodessa noin 150 miekkaa.

”Parisataa, jos mukaan lasketaan myös tikarit ja muut pienemmät käsiaseet.”

Tulevien mestariteosten aihioita lojuu sikin sokin joka puolella. Pajan seinään nojaa teriä, joista erottaa vasta karkean muodon. Peräverstaaseen on pinottu toinen mokoma.

Taistelumiekkojen kysyntä ja merkitys alkoivat hitaasti hiipua, kun tuliaseet yleistyivät 1600-luvulla. Toledo on pysynyt miekantaonnan maailmankeskuksena sen jälkeenkin, mutta aitoja miekkoja perinteisellä tavalla täällä takoo enää ani harva seppä.

”Minun pajani lisäksi enää vain yhdessä verstaassa”, Zamorano sanoo.

Lyhyehkö mutta sopusuhtainen mies liikkuu ketterästi sinisessä työhaalarissaan pitkin pajaa. Silmät tuikkivat terävinä lasien takaa, suupielissä karehtii ilkikurinen hymynvirne. Puhetta höystää eloisa huumori. Työvuosia näyttäisi olevan yhä runsaasti edessä.

Miekantekoperinnettä uhkaa silti sukupuutto. Zamorano ei ole löytänyt salaisuuksilleen ja työlleen jatkajaa. Hänen Mariano-poikansa on lentokoneteollisuuden palveluksessa työskentelevä insinööri eikä aio viettää loppuelämäänsä pajassa.

”Jatkajia on vaikea löytää, vaikkei tämä ole edes raskasta työtä.”

”Mutta monille nuorille mikä tahansa ruumiillinen työ vaikuttaa olevan vaivalloista. Ehkä kuitenkin onnistun aikanaan myymään pajan jollekin, jolla on tahtoa ja taitoa jatkaa tuotantoa. Tai sitten muutan sen museoksi.”

Zamoranolla on kaksi kaksi työntekijää, vanhempia miehiä hekin. Domingo Borlado ja Javier Montañez kaivertavat verstaan perillä miekankahvoja muotoonsa. Hopea ja messinki hohtavat. Toledolaismiekkoihin on aina lisätty koristeita ja taiteellisia yksityiskohtia – olivathan ne aatelismiesten, ritarien ja ammattisotilaiden tavaramerkki ja ylpeydenaihe.

Miekantaonnan, kaiken suunnittelun ja taidetyön tekee mestari yksin.

 

Terän Zamorano on karkaissut upottamalla sen veteen. Siten tulikuuma metalli kovenee ja lujittuu entisestään.

Karkaisussa kokemuksen ja sepäntaitojen merkitys korostuu. Tarvitaan äärimmäisen tarkkaa näppituntumaa.

Jos hehkuvan kuuma terä kastetaan liian kylmään veteen, siihen voi syntyä niin suuria jännitteitä, että se saattaa myöhemmin katketa tai vääntyä.

Veden pitää olla haaleaa tai kädenlämpöistä, riippuen siitä, kuinka kovaa itse teräsmateriaali on.

Karkaistua terää voi nyt taivuttaa ilman että se murtuu. Sitä ennen Zamorano on kostuttanut sitä öljyllä ja tehnyt reiät, joihin kiinnittää myöhemmin kahvan.

Hän alkaa viimeistellä terää. Tähtisadekimppu sinkoutuu seinälle, kun terä ottaa kiinni hiomakoneen laikkaan.

Hiomakoneen? Kyllä vain.

Zamorano noudattaa pikkutarkasti vanhoja menetelmiä, mutta hyödyntää myös tämän päivän teknologiaa ja materiaaleja. Eikä peittele sitä.

”Miekkamestarit ovat aina kehittäneet valmistustapoja ja ottaneet käyttöönsä niistä tehokkaimmat. Siksi uskallan sanoa, että nyt tekemäni miekat ovat jopa parempia kuin keskiajalla valmistetut.”

”Ja niin kauan kuin miekat tehdään käsityönä, ne ovat yhtä aitoja ja alkuperäisiä kuin aiemmatkin”, Zamorano sanoo.

Rutiineja tai teollista mallia työssä ei ole.

”Jokainen miekka on yksilö, joka muotoutuu tekohetkensä mukaisesti. Kaikissa on omia yksityiskohtia – metallikin elää omalla tavallaan.”

Zamorano vaihtaa hiomalaikkaa. Ensin on vuorossa karkein, sitten sileämpi.

”Käytän terään kaikkiaan neljää eri hiomakarkeutta.”

Ahjon mustaksi polttama teräspinta kirkastuu. Alasinta vasten taottaessa säilä on saanut oikean teräkulman, nyt se terävöityy.

 

Ennen miekkamestarit hymisivät psalmeja ja avemarioita työskennellessään. Aina samalla nopeudella hoetut rukoukset rytmittivät työvaiheita ja mittasivat niihin kuluvaa aikaa: sitä, minkä teräs tarvitsi sulaakseen oikeaan lämpötilaan tai jäähtyäkseen seuraavaa hiontaa varten.

Zamorano ei tapaa noudata, mutta nyt mestarin puhe, rikas ja sointuva castellano, taukoaa. Hän keskittyy. Vain vihlovasta nirskunnasta ja kipinäsuihkun paksuudesta voi päätellä, milloin terä hipaisee, milloin ottaa kovemman kosketuksen laikkaan.

Tarkkuus on tarpeen. Zamoranon kädenpuristus on luja, mutta jää hiukan vajaaksi: keskisormesta ja nimettömästä puuttuu ylin nivel. Ne katkesivat 36 vuotta sitten, kun sormet lipsahtivat miekan kädensijan suojista hetkeksi vasten terää.

Viittä vaille valmis terä väläyttää säkenöivän silmäniskun.

Zamorano käyttää hiiliterästä, jonka hän ostaa tankoina Madridista. Teräslaatu edustaa samanlaista kehitystä kuin hiomalaikkakin. Siihen on lisätty sitkeyttä ja lujuutta parantavia ainesosia kuten kromia, vanadiumia ja mangaania.

Kovuutta ja lujuutta tavoiteltiin myös sekoituksessa, josta tehtiin aikanaan alkuperäinen toledolaisteräs. Toledolaismiekan merkittävin ominaisuus oli alusta alkaen se, että terä oli samaan aikaan taipuisa ja kesti erittäin kovia iskuja katkeamatta tai murtumatta. Ase oli suunniteltu lähitaisteluun rautahaarniskoitujen vastustajien kanssa.

Toledon turistioppaiden tarinoissa kulkee sitkeästi väite, että kaupunkia kolmelta suunnalta ympäröivän Tajojoen veteen liuenneet sedimentit olisivat olleet yksi toledolaisteräksen laadun salaisuuksista.

”Roskaa. Vesi on vettä. Sitä tarvitaan aina metalliverstaissa, muttei siinä mitään ihmeominaisuuksia ole”, Zamorano sanoo.

Entä sepäntaidot?

”Sepät…”, hymähtää Zamorano. ”Me olemme samanlaisia kaikkialla – opimme takomaan hevosenkenkiä. Teräs on tärkeintä.”

 

Miekantaonnan Zamorano aloitti isänsä opastuksella 14-vuotiaana, mutta hän oli nähnyt pajan ihmeet jo siitä pitäen kun oppi kävelemään.

Fábrica de Espadas Mariano Zamorano sijaitsee Toledon vanhankaupungin ytimessä, vain parin kadunkulman päässä kaupungin katedraalista. Siellä Espanjan kuninkaat vastaanottivat kruununsa lähes viidensadan vuoden ajan, kun Toledo oli valtakunnan pääkaupunki vuosina 1085–1561.

Ovi pienen mukulakiviaukion perällä johtaa myymälän läpi pajarakennukseen, jossa sijaitsivat Toledon suuruuden päivinä kuninkaalliset tallit.

Ritarit, soturit ja ylimykset ratsastivat silloin näille Kastilian ja La Manchan karuille ylätasangoille miekkojen perässä pitkienkin matkojen takaa. Jossain heidän varjossaan vaappui aasinsa selässä Miguel de Cervantesin koominen sankari Don Quijote tähyillen tuulimyllyjä aseenkantajansa Sancho Panzan kanssa.

Cervantes teki raakaa pilaa espanjalaisesta ritariromantiikasta, mutta toledolaismiekoille hän ei nauranut. Hän eli niiden suosion ja käytön huippukaudella: purevia miekkoja tarvittiin jatkuvasti enemmän Espanjan noustua 1500-luvun alussa löytöretkeilijöittensä ja Etelä-Amerikan valtaustensa ansiosta maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi.

Miekkoja tehtiin kaikkialla Euroopassa ja Aasiassa, mutta toledolaismiekka oli kestävyytensä, tasapainonsa ja käsituntumansa ansiosta ylivertainen tappotyökalu.

Vain Damaskoksen miekkasepät saattoivat kilpailla toledolaisten kanssa. Arabien käyrien sapelien ja suorien toledolaisten pitkämiekkojen paremmuudesta miekkojen keräilijät kiistelevät nykyäänkin, vaikka asiaa testattiin vuosisatojen ajan kristittyjen ja muslimien taistelutantereilla Espanjassa ja Lähi-idässä.

Damaskoksen asesepät eivät kuitenkaan saaneet teristään koskaan yhtä kimmoisia kuin toledolaiset. Damaskimiekkojen terät jäivät liian koviksi ja jäykiksi ja katkesivat helpommin. Syynä oli alun perin käyttötarkoitus: arabisapelilla pisteltiin lähinnä nahkapaitojen läpi, ei isketty rautahaarniskaan.

Jopa Japanin samurait tunsivat toledolaismiekat, joita jesuiitat toivat 1500-luvun lopulla hankkimaansa Nagasakiin. Daimio-ylimykset hankkivat niitä, koska heidän katana-miekoissaan käytetty japanilainen rauta oli eurooppalaiseen verrattuna heikkolaatuista.

Vaikka Zamorano vähättelee kaltaistensa miekkamestarien merkitystä, asiantuntijat ovat toista mieltä. Taontatyö ratkaisee miekan laadun vähintään yhtä paljon kuin teräs.

Damaskoksen aseseppien tekotavat ja taidot ovat painuneet unohduksiin jo satoja vuosia sitten. Siksi on tärkeää, että Zamoranon taidot siirtyvät seuraaville polville.

Grafiikka Riitta Piuva

Grafiikka Riitta Piuva

Game of Thrones -fantasiasarjan sota-aseita. Taru Sormusten herrasta -elokuvien Klonkku kyykistelemässä kädet poskiinsa nojaten Sauronin miekan alla. ”Japanilaisia damaskimiekkoja”. ”Toledolaisia miekkoja”, Made in China.

Liikkeiden näyteikkunat Toledon vanhassakaupungissa pursuavat miekkoja ja muita teräaseita. Leluja.

”Melkein kaikki myytävä on aasialaista halparihkamaa”, Zamorano tuhahtaa.

Mutta lelut menevät kaupaksi. Kun turistin on tehtävä valinta 40 euron Kiinassa tehdyn matkamuistomiekan ja kymmenen kertaa kalliimman aidon aseen välillä, useimmat valitsevan halpiksen. Se kiiltää yhtä koreasti – väliäkö sillä, että terään tulisi kolo ensi lyönnin jälkeen tai että sillä surkean tasapainotuksen takia tuskin voisi edes lyödä.

Rihkamamiekkojen myynti on välttämättömyys. Se tuo työtä ja ansioita toledolaisille, joita Espanjan talouden taannoinen pitkä ja vaikea lamakausi puristaa yhä.

Toledon vanhakaupunki on Euroopan parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkikeskustoja. Se on YK:n maailmanperintökohde. Katedraalinsa, rikkaan juutalais- ja arabiperintönsä sekä peltopyy- ja kaurispadan kaltaisen rotevan kastilialaisruoan rinnalle se tarvitsee myös tulevaisuudessa aitoja miekkoja, Zamorano sanoo.

 

’M. Z.” Mariano Zamorano valmistautuu kaivertamaan valmiiseen terään puumerkkinsä. Se on tae laadusta ja perinteestä.

Kaikkine vaiheineen miekanteko vie vähintään kymmenen työtuntia.

”Jotkut miekat vaativat viikkoja.”

Siirrymme pajasta myymälän puolelle, josta voi ostaa muutakin kuin miekkoja, esimerkiksi mainion keittiöveitsen. Sekin on perinnetyötä. Toledolaisten miekkaseppien pajoissa on aina taottu myös sirppejä, lihakirveitä, teurastajanveitsiä ja metsästyskeihään teriä.

Lasivitriineissä kimaltelee miekkoja, joita muutama keräilijä ihailee.

Suurin osa miekkamestarin töistä ei koskaan nouse näytteille. Ne tilataan jo etukäteen.

”Teatterit ja keräilijät ympäri maailmaa ovat suurin asiakasryhmäni. Miekkoja ostetaan paljon myös lahjoiksi.”

Zamorano nostaa esiin erään mieliluomuksistaan, tarkan jäljitelmän Hernán Cortésin miekasta.

Cortés oli Etelä-Amerikan espanjalaisvalloittajista eli conquistadoreista merkittävin. Hänen johtamansa miekkamiehet nujersivat Meksikon asteekkivaltakunnan ja ryöstivät sen satumaiset aarteet.

Miekkamestari pyyhkäisee peilin lailla heijastavaa terää. Sitten hän napauttaa lapetta kivialustaa vasten.

Terä kilahtaa, värähtelee tiukasti ja soi.

”Siinä on joustoa, se ei murru.”

Miekan tarkka tasapainotus takaa, että isku suuntautuu oikein, liikerata on luonteva ja tehokas eikä ote aiheuta kädelle turhaa rasitusta.

”Miekan on oltava sellainen, että Cortés käyttäisi sitä tänäänkin. Että käsituntuma ja ulkonäkö tuottaisivat kumpikin suurta mielihyvää.”

Toisin sanoen: sillä voisi lyödä niin kuin ennen vanhaan.