Toveri Ionel

Joulupäivänä 1989 Ionel Boeru kohtasi presidentti Nicolae Ceaușescun ensimmäisen kerran. Sinä päivänä Ceaușescu ja hänen vaimonsa Elena teloitettiin.

Romania
Teksti
Elina Järvinen Vappu Kaarenoja
Kuvat
Marjo Tynkkynen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Voit kuunnella jutun myös podcast-versiona:

 

Ionel Boeru oli valvonut monta yötä. Hän oli viettänyt koko joulun varuskunnassa Botenin kaupungissa, Bukarestin lähellä.

Päivisin sotilaat olivat torkkuneet lyhyitä pätkiä vuorotellen.

Romaniassa oli ollut levotonta jo viikon verran. Ei ollut varmuutta siitä, mitä oli meneillään.

Nicolae Ceaușescu oli pitänyt Bukarestissa puheen muutamaa päivää aikaisemmin, 21. joulukuuta 1989. Se oli näytetty televisiossa, ja Boerukin oli katsonut.

Nyt kukaan ei tiennyt, missä Ceaușescu oli.

Joulupäivän aamuna komentaja käski Boerun ja muut sotilaat varuskunnan pihalle. Heitä oli paikalla muutama kymmen.

Aamu oli poikkeuksellisen lämmin, ei vieläkään lunta.

Pihalla komentaja sanoi, että tarvitsi vapaaehtoisia. Kahdeksan miestä.

Boeru ilmoittautui oitis. Hän oli 31-vuotias, urheilullinen laskuvarjojoukkojen kapteeni.

Komentaja ei kertonut, mihin vapaaehtoisia tarvittiin. Ehkä hän ei vielä itsekään tiennyt.

Ceaușescun rakennuttamassa Kansan talossa kokoontuu Romanian parlamentti.
Ceaușescun rakennuttamassa Kansan talossa kokoontuu Romanian parlamentti. © Marjo Tynkkynen

Likaisen Dâmbovițajoen lähellä, Bukarestin keskustassa, sijaitsee Euroopan suurin talo.

Kansan talo, romanialaiset sanovat, vaikkei kansalla oikein koskaan ole ollut sinne asiaa. Presidentti Ceaușescu rakennutti sen itselleen.

Sisään ei pääse omin päin, mutta jos jonottaa kahdella luukulla, ostaa lipun opastetulle kierrokselle ja kulkee turvatarkastuksen läpi, näkee talosta pienen osan.

Näkee kupolikattoisen konserttisalin, jota valaisee 5 000 kilon kristallikruunu. Sitä ei voi ottaa katosta alas. Kun lamppuja vaihdetaan, työntekijä kiipeää kruunuun sisään.

Näkee toisen salin, jonka tyyli on saksalainen. Sen seinissä on silkkitapetit ja ikkunoissa silkkiverhot. Ja koska Ceaușescu tahtoi, että kaikki tässä talossa on romanialaista alkuperää, piti silkinkin olla. Buzăun kaupungissa kasvatettiin toukkia.

Näkee valkoista marmoria. Ja mustaa ja punaista ja vaaleanpunaista. Sitä on lattioissa, portaikoissa ja seinissä, yhteensä miljoona kuutiota. Opas sanoo, ettei Transilvanian maaperässä ole enää marmoria. Se on kaikki täällä.

Opas on noin kolmekymppinen romanialainen mies. Hän on selvästi ylpeä palatsista. Ei ehkä aikakaudesta, jolloin se rakennettiin – 1980-luvun Romaniasta – mutta lopputuloksesta.

Palatsi on ylenpalttinen, hän sanoo usein.

365 000 neliömetriä ja tuhat huonetta. Eikä kukaan tarkalleen tiedä, mitä Ceaușescu aikoi niillä kaikilla tehdä.

Toki hän aikoi johtaa maata täältä, ehkä asua täällä. Koota tänne kaikki julkiset virastot ja kommunistisen puolueen.

Politbyroota varten tehtiin sali, jonka keskellä on valtava pyöreä pöytä. Pöydän ympärillä 60 tuolia.

Yksi tuoli puuttuu. Sen oli määrä olla erityisen pramea, kultalangoilla kirjailtu.

Sitä on turha etsiä, opas sanoo. Tuoli jäi tekemättä.

Tuli joulukuu 1989.

”Kuten te kaikki tiedätte, silloin Ceaușescu teloitettiin.”

Pyöreän pöydän ympärillä on 60 tuolia. Yksi tuoli puuttuu. Sen piti olla kultalangoilla kirjailtu.

Ionel Boeru ei ollut koskaan tavannut Nicolae Ceaușescua.

Televisiossa presidenttiä kyllä näki. Kanavia oli yksi. Se lähetti iltaisin kaksi tuntia ohjelmaa, lähinnä presidenttiparista. Nicolae ja Elena valtiovierailulla, Nicolae ja Elena maakuntamatkalla. Kuoro laulamassa ylistyslaulua presidentin muotokuvan edessä.

Varuskunnassa katsottiin useimpina iltoina televisiota.

Boeru oli laskuvarjohyppääjä. Hänen tehtävänsä oli testata uusia varjomalleja.

Vuonna 1989 hän hyppäsi poikkeuksellisen paljon, 34 kertaa. Oli monta uutta varjoa testattavana. Jokaisesta hypystä maksettiin palkan päälle bonus.

Kerran kävi niin, että varjo ei auennut. Elämä vilisi silmien edessä, aivan kuten kuolemaa lähellä käyneet sanovat. Boeru hamusi varavarjon lukkoa. Se aukesi.

Varuskunta oli perustettu Ceaușescun suojelemiseksi vuonna 1980. Samana vuonna Boeru valmistui upseerikoulusta.

Upseerikoulua ennen oli pitänyt käydä neljä vuotta sotilaslukiota, jonne oli vaikea päästä. Vaadittiin korkeaa keskiarvoa, melkein kymppiä. Boerulla oli historiasta kymppi, mutta kun äidinkielestä tuli kahdeksikko, isä sanoi katsos, et tule koskaan pääsemään sotilaslukioon.

Totta oli, että Boerun keskiarvo ei riittänyt, mutta lukioon sai hakea myös pääsykokeella. Yksi neljästä läpäisi kokeen.

Sotilaslukio oli sisäoppilaitos. Herätys kuudelta. Kahdeksalta riviin maiharit jalassa.

Voimistelutunneilla tehtiin hurjia temppuja. Kakkosluokkalaiset seisoivat takana varmistamassa, kun kolmoset nousivat liikuntasalin nojapuille käsiseisontaan. Boerulla oli minisortsit ja paksu, laineikas tukka. Hän pelasi käsipallojoukkueessa, joka voitti hopeaa lukioiden välisissä kisoissa.

Pian hänellä jo kasvoivat tuuheat viikset.

Tuolloin, 1970-luvulla, asiat olivat oikeastaan aika hyvin. Kun juhlittiin Boerun ensimmäisen tyttöystävän syntymäpäivää, pöytään nostettiin monta pulloa viiniä ja iso lautasellinen leivonnaisia.

 

Ionel Boeru vuonna 1975.
Ionel Boeru vuonna 1975. © Ionel Boerun kotialbumi

Liha oli ensimmäisiä elintarvikkeita, joista tuli pulaa.

Kauppojen hyllyt tyhjenivät. Ei voinutkaan ostaa, mitä teki mieli.

Boeru kyllä sai syödä kyllikseen. Varuskunnassa tarjottiin kolme ateriaa päivässä, mutta vaimolla ei ollut riittävästi ruokaa.

Boeru oli tavannut naisen työkaverinsa häissä ja juhlinut pian sen jälkeen omiaan.

Kun varuskunnan työntekijä meni naimisiin, hänelle osoitettiin kerrostalohuoneisto Bukarestista.

Niinä iltoina, kun Boerun ei täytynyt olla varuskunnassa, hän matkusti sadan kilometrin matkan pääkaupunkiin vaimon luo. Ruokaa ei saanut viedä mukanaan.

Bukarestissa syötävää oli sentään vähän runsaammin kuin maaseudulla, jossa ihmisille oli jaettu ruokakortit. Presidentti Ceaușescu oli päättänyt, että Romania maksaa ulkomaanvelkansa pois. Hän pani kaiken vientiin, ruoankin. Velkaa oli 11 miljardia dollaria. Kaikkien oli osallistuttava talkoisiin.

Annokset pienenivät ja pienenivät. Lopulta sai ostaa kuukaudessa viisi munaa, puoli kiloa margariinia sekä kilon jauhoja, sokeria ja lihaa. Sai ostaa, jos kaupasta löysi. Vain pikkelöityjen tölkkivihannesten saatavuuteen saattoi luottaa.

Kotoa lähtiessä kannatti aina ottaa mukaan muovipussi siltä varalta, että johonkin kauppaan tulisi yllättävä ruokatoimitus.

Boerun ja vaimon kaksio oli torin laidalla.

Asunnossa oli kylmä.

Ceaușescu oli todennut, että 12 astetta oli romanialaisille terveellinen lämpötila.

Ei tehnyt mieli käydä suihkussa. Vesi juoksi hanasta kylmänä, eikä sen jälkeen päässyt lämpimään.

Kaasupullot olivat kallisarvoisia. Sanottiin, että mies, joka todella rakastaa vaimoaan, katsoo tätä kuin kaasupulloa.

Boerulle ja vaimolle syntyi kaksi tytärtä.

Kerran, kun nuorempi oli kaksivuotias, Boeru pelkäsi tytön vilustuvan kylvyn jälkeen. Hän asetti lämmittimen lapsen sängyn viereen. Aamulla tytön ihossa oli vesikelloja. Ihottumaako?

Lääkäri hermostui. Palovammoja! Kysyi, aikoiko Boeru kenties syödä tyttärensä hyvin paistettuna.

Silloin Boeru olisi halunnut mennä Ceaușescun puheille ja sanoa suorat sanat.

 

Ceaușescun luo ei noin vain kävelty.

Välissä oli Securitate. Salainen poliisi, joka valvoi tiukasti Ceaușescun turvallisuutta. Se valvoi tiukasti koko maata.

Oli parempi, ettei valittanut kenellekään. Saati, että olisi arvostellut Ceaușescua. Kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja: serkku, ystävä, puoliso. Jos kadunkulmassa seisoi kymmenen ihmistä, joukossa oli varmasti yksi, joka lauloi.

Ceaușescu asui Bukarestin kaupunginosassa, jonka nimi oli Sektori 1. Talon takana kasvoi vehreä metsä. Paikkaa kutsuttiin Kevätpalatsiksi, Palatul Primăverii.

Kevätpalatsilta kulki viiden kilometrin tunneli työmaalle, jossa rakennettiin vielä isompaa palatsia, Kansan taloa.

Kansa ei nähnyt, miten sen johtaja eli.

Hänen palatsissaan oli 170 huonetta ja neljä maanalaista kerrosta. Henkilökuntaa. Puutarhureita, mekaanikkoja, taloudenhoitajia, kokkeja, ravitsemusterapeutteja.

Ceaușesculla oli diabetes, hän oli tarkka ruokavaliostaan. Hän ei käyttänyt alkoholia, ei polttanut tupakkaa.

Kun ilta pimeni, bussi vei henkilökunnan pois. Yhdeksän jälkeen talossa oli vain Ceaușescun perhe. Nicolae, Elena ja lapset: Valentin, Zoia ja Nicu.

Lapsilla oli palatsissa omat asunnot, suurin Zoialla, tyttärellä. Kaksi sisäänkäyntiä ja kaksi parveketta. Sänky ja tuolit kultakoristeilla, lipasto kukkamaalauksilla.

Ylellistä oli Nicullakin, kuopuksella. Hän oli komea lapsi, pikku prinssi, sanoivat romanialaiset. Nicu oli raikulipoika, mutta siitä huolimatta isä kasvatti hänestä seuraajaa.

Miksi ei kasvattanut esikoisesta, Valentinista? Tämä oli erilainen kuin sisaruksensa, vetäytyvä. Valentin oli intohimoisen kiinnostunut fysiikasta ja jalkapallosta, ei politiikasta. Hän muutti Kevätpalatsista pois heti kun sai luvan, 17-vuotiaana.

Nicolae ja Elena olivat aina yhdessä. He uivat palatsin kylpylässä, jonka seiniin oli tehty mosaiikki miljoonasta palasta. Tähtikartta, paratiisi, riikinkukkoja. He rakastivat riikinkukkoja, niitä tepasteli takapihalla. Ne edustivat ikuista elämää ja valtaa.

He laskeutuivat kellarikerrokseen Nicolaen lempihuoneeseen, elokuvateatteriin. Istuivat vierekkäin plyysituoleilla ja katsoivat salaa Dallasia, Star Warsia ja lännenelokuvia.

Sinne lapsetkaan eivät saaneet tulla.

Ceaușesculle taputettiin kommunistisen puolueen viimeisessä kokouksessa marraskuussa 1989. Vieressä vaimo Elena. © AP / LEHTIKUVA

Ceaușescussa kyti epäluulo, vuosi vuodelta syvempi. Hän pelkäsi bakteereja. Hän pelkäsi, että hänet myrkytetään. Edes Securitateen hän ei täysin luottanut.

Kevätpalatsissa ei ollut ilmastointia, takoissa ei voinut polttaa puuta. Oli patterit. Niistä myrkylliset kaasut eivät voineet levitä.

Ceaușesculla oli yksi todellinen luotettu. Elena. He tekivät kaikki päätökset yhdessä. Jo kauan ennen kuin Nicolae nimitti Elenan varapääministeriksi maaliskuussa 1980.

He olivat tavanneet Bukarestissa vappuna 1939. Elena oli ollut näyttävä hahmo työväenparaatissa, kulkueen kuningatar. Vai oliko se niin?

Toinen tarina kertoo, että he tapasivat tavallisena lauantaina nuhjuisessa baarissa. Joka tapauksessa Nicolae iski silmänsä Lenuțaan. Se hänen nimensä oli: Lenuța Petrescu. Hän oli 23-vuotias tekstiilitehtaan työntekijä.

Nicolae oli 21-vuotias köyhän maanviljelijän poika. Hän oli lähtenyt kotoa 11-vuotiaana ja tullut Bukarestiin suutarin oppiin. Suutari oli kommunisti ja pian oli Nicolaekin.

Kommunistinen puolue oli siihen aikaan laiton, mutta Nicolae ei välittänyt.

Hän sai agitoinnin takia vankilatuomion, kaksikin. Toisella kertaa sellitoveriksi sattui kiihkeä kommunisti Gheorghe Gheorghiu-Dej. Tämä opetti nuoremmalleen, toveri Nicolaelle, lisää Marxin ja Leninin teorioista.

Gheorghiu-Dejstä tuli myöhemmin kommunistisen puolueen pääsihteeri ja Romanian johtaja. Kun hän kuoli maaliskuussa 1965, Kevätpalatsiin muutti Nicolae Ceaușescu.

 

Romania oli ollut takapajuinen ja maatalousvaltainen maa, Euroopan köyhimpiä, mutta sellainen se ei olisi enää.

Ceaușescu jatkaisi Gheorghiu-Dejn työtä. Hän tekisi Romaniasta teollisuusmaan, kehittyneen sosialistisen yhteiskunnan. Laivanrakennusta, traktoreita, moottoreita.

Romanialaiset muuttaisivat kaupunkeihin ja menisivät tehtaisiin töihin. Ceaușescu rakennuttaisi sitä varten asuntoja, suuria kerrostalokolosseja.

Niin hän teki. Hän lanasi maan tasalle kokonaisia kyliä ja siirrätti ihmiset kolosseihin.

Hän oli vieraillut Pohjois-Koreassa kesällä 1971, ja Kim Il-sung oli tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Pian sen jälkeen hän oli aloittanut ohjelmansa, systematisaation. Ja alkanut suunnitella itselleen uutta jättimäistä palatsia, Kansan taloa.

Nyt eletään kultakautta, romanialaisille sanottiin.

Ceaușescu pystyi tähän kaikkeen, sillä hän oli maineikas. Hän oli johtaja, joka oli pannut Neuvostoliitolle vastaan.

”Suuri virhe”, hän oli julistanut puolueen päämajan parvekkeella elokuussa 1968, kun tankit olivat ajaneet Prahaan. Kun Tšekkoslovakia oli saanut Neuvostoliitolta kurinpalautusta liberalismista, joka siellä oli virinnyt.

Varsovan liiton maat olivat myötäilleet Neuvostoliittoa, totta kai. Puola, Itä-Saksa, Unkari, Bulgaria. Mutta Romania ei.

”Tämä on vakava uhka Euroopan rauhalle ja koko sosialismin tulevaisuudelle”, Ceaușescu oli kuuluttanut ja väkijoukko hurrannut. Oikea käsi oli haronut ilmaa, kuten aina kun hän puhui.

Tästä oli seurannut hivelevää huomiota. Presidentti Richard Nixon oli tullut Romaniaan. Yhdysvaltain presidentti ei ollut koskaan ennen käynyt koko itäblokissa. Pian Ceaușescu oli lentänyt vastavierailulle.

Kukaan ei silti luullut, että Ceaușescu olisi liberaali. Sillä hän ei ollut.

Hän sääteli kaikkea.

Jos kansalainen hankki kirjoituskoneen, se täytyi rekisteröidä.

Jos tämä keskusteli ulkomaalaisen kanssa, siitä täytyi tehdä raportti.

Jos halusi käyttää ehkäisyä tai tehdä abortin, se ei käynyt päinsä. Väestön piti kasvaa.

Ceaușescu kiristi otetta koko ajan.

Hänellä oli tämä tavoite: eroon ulkomaanvelasta. Vain siten valtio voisi olla täysin riippumaton. Romania rahtasi riisiä Kiinaan ja jääkaappeja Japaniin.

Ja niin kävi, että velka maksettiin. Huhtikuussa 1989 siitä kirjoitettiin ulkomaisissa lehdissäkin.

Ceaușescu ei silti löysännyt siimaa. Kuukaudet kuluivat, mutta kurjuus ei hellittänyt.

Tuli joulukuu 1989.

21. päivä Ceaușescu nousi puolueen päämajan parvekkeelle ja puhui kansalaisilleen.

Boeru näki, kuinka Ceaușescu tuijotti yleisöä. Katse kiersi väkijoukkoa, suu jäi auki. Hän näytti hämmentyneeltä.

Ionel Boeru katsoi televisiosta, kuinka presidentti seisoi parvekkeella paksussa mustassa turkistakissa, musta karvalakki päässä. Väkijoukko taputti ja hurrasi tavalliseen tapaan: ”Ceau-șes-cu! Ro-ma-ni-a!”

”Hyvät toverit”, presidentti aloitti.

Puhe hidastui, sitten taukosi kokonaan.

”Mitä…?”

Presidentti oli puhunut vain minuutin verran.

Televisiokuvassa ei näkynyt, mitä jossain yleisön perukoilla oli tapahtunut. Lyhtypylvään lamppu oli pudonnut, sitä säikähtänyt nainen kiljahtanut. Joku toinen oli säikähtänyt kiljuntaa: ammutaanko täällä!

Sekasorron keskellä joukko opiskelijoita oli rullannut esiin banderollin. ”Alas Ceaușescu.”

Yleisön hälinä ja kiljunta kuului jo televisiolähetyksessäkin.

Boeru näki, kuinka Ceaușescu tuijotti yleisöä. Katse kiersi väkijoukkoa, suu jäi auki. Hän näytti hämmentyneeltä, vanhalta mieheltä.

Siihen televisiokuva katkesi.

Kansan talossa on tuhat huonetta.
Kansan talossa on tuhat huonetta. © Marjo Tynkkynen
Romaninan senaatin täysistuntosali. Parlamenttitalo on maailman toiseksi suurin hallinnollinen rakennus. Pentagon on suurin.

Miten tämä oli mahdollista?

Oliko Ceaușescu arvioinut väärin? Oliko hän luullut, etteivät kansalaiset kuulisi siitä, mitä Timișoarassa oli viikkoa aiemmin tapahtunut?

Timișoara oli kaupunki maan läntisimmässä kolkassa. Siellä asui eräs nuori pappi, László Tőkés, joka oli houkutellut seurakuntaan uutta väkeä. Viranomaiset epäilivät, että hän lietsoi hallinnon vastaisia ajatuksia.

Hänet haluttiin häätää kaupungista, ja häätöpäivä olisi 15. joulukuuta. Tőkés niskuroi. Sunnuntaisaarnassaan hän pyysi, että seurakuntalaiset tulisivat katsomaan häätöä.

He tulivat. Ensin 40 seurakuntalaista, sitten satunnaisia ohikulkijoita. Väenpaljous pastorin talon edessä kasvoi.

Laiton kokoontuminen ei jäänyt viranomaisilta huomaamatta, ei tietenkään, mutta he eivät puuttuneet siihen. Ajattelivat ehkä, että tilanne raukeaisi itsestään.

Väkijoukko ei hajaantunut seuraavanakaan päivänä, kasvoi vain. Joulukuu oli niin lämmin, että kaduilla tarkeni.

Kohta kyse ei ollut enää vain yhdestä papista.

Alas Ceaușescu, jotkut uskaltautuivat huutamaan. Yön pimeydessä laulettiin vapaudesta.

Parin päivän kuluttua viranomaiset alkoivat pidättää ihmisiä. Sotilaat ampuivat niitä, jotka vastustelivat.

Uutiset eivät kertoneet tapahtumista, mutta ihmiset supattivat.

Ionel Boeru kuuli niistä postimieheltä, joka kantoi kirjeitä varuskuntaan.

 

Nyt mellakoitiin Bukarestissakin.

Liikkui huhuja, että kansalaiset olivat saaneet käsiinsä armeijan aseita. Oliko osa armeijasta rettelöitsijöiden puolella?

Televisioaseman edessä ammuskeltiin. Sotilaita kuoli. Heidän joukossaan oli Boerun paras ystävä.

Boerusta tuntui siltä, että täytyi tehdä jotain. Ei voinut vain istua varuskunnassa. Hänhän oli koulutettu sotilas.

Niinpä joulupäivän aamuna, kun komentaja kysyi varuskunnan pihalla vapaaehtoisia, Boeru ilmoittautui.

He nousivat helikoptereihin. Komentaja, Boeru ja seitsemän muuta sotilasta.

 

Ensin kopterit laskeutuivat Bukarestiin jalkapallokentälle.

Sieltä haettiin Victor Stănculescu, korkea-arvoinen kenraali. Kyytiin nousi muitakin, mutta heitä Boeru ei tunnistanut. He olivat siviilivaatteissa.

Boeru istui kopterissa ase ladattuna, keskittyneenä. Tämä oli hänen ensimmäinen tärkeä tehtävänsä. Eikä hän vieläkään tiennyt, mikä tehtävä olisi.

Seuraavaksi kopterit laskeutuivat pellolle Târgovișten kaupunkiin.

Loppumatka, noin kilometri, taitettaisiin kävellen.

Polku pellon halki johti sotilastukikohtaan, suojaisalle takapihalle. Kaunis vanha rakennus, ruskeaa rapattua kiveä.

Takapihalla kenraali Stănculescu puhutteli Boerua. Hän antoi ohjeita: Kaksi vapaaehtoisista saisi tehtäväkseen suojella Stănculescua. Kaksi pitäisi silmällä paikalla olevia Securitaten miehiä. Loput vartioisivat ihmisiä, jotka valmistelivat oikeudenkäyntiä.

Sitä varten oli haettu siviilit: asianajajat, syyttäjät, tuomarit.

Stănculescu sanoi, että tukikohdassa pidettäisiin Nicolae ja Elena Ceaușescun oikeudenkäynti.

Takapihalle oli ajanut miehistönkuljetusajoneuvo. Sen ovi avattiin, ja ulos astui presidenttipari. Presidentillä oli päällään sama musta turkki, jonka Boeru oli nähnyt televisiossa neljä päivää aikaisemmin. Sama musta karvalakki.

 

Siinä he olivat. Nicolae ja Elena.

Pari, jota koko Romania oli totellut 25 vuotta. Yli 20 miljoonan asukkaan kansa.

He olivat likaisia. He olivat piileskelleet neljä päivää. Kun Bukarestissa oli alettu mellakoida, he olivat kiivenneet puolueen päämajan katolle ja nousseet helikopteriin. Sitten toiseen, kolmanteen. He olivat oleskelleet autoissa, virka-asunnoissa, kylissä, tukikohdassa.

Olivatko he vankeja vai turvassa? He tuskin tiesivät itsekään.

Pakoa oli koordinoinut luottomies, kenraali Stănculescu, ja heitä oli puhuteltu kunnioittavasti. Toveri presidentti, toveri ylipäällikkö.

Mutta nyt Stănculescu kulki tukikohdan pihalla ja jakoi toisenlaisia käskyjä.

Hän sanoi Boerulle, että seuraavaksi valittaisiin paikka, jossa voisi panna täytäntöön kuolemantuomion. Kuolemantuomion ampumalla.

Tarvittaisiin kolme hyvää miestä.

Siinähän heitä oli kolme miestä. Kaksi sotilasta, jotka vartioivat Stănculescua, sekä Boeru.

Stănculescu kysyi, kykenisikö Boeru suorittamaan tällaisen tehtävän.

Kenraalin kysymys ei oikeastaan ollut kysymys. Upseeri ei voi sanoa, että hän ei kykene.

Nicolae rauhoitteli vaimoaan, taputti tätä polvelle. Boeru seisoi nurkassa ja pyyhki hikeä.

Seuraavat tunnit Boeru vain toimi. Teki mitä oli tehtävä.

Hän talutti Nicolaen sisälle, komentajan huoneeseen.

Siellä odotti kaksi lääkäriä, joiden oli määrä tehdä Nicolaelle ja Elenalle terveystarkastus.

Boeru jäi ovensuuhun vartioon. Hän kuuli, mitä sisällä tapahtui.

Nicolae riisui säyseästi takkinsa. Lääkäri mittasi verenpaineen. Teillä on hyvä verenpaine, hän totesi.

Elenalle terveystarkastusta ei voitu tehdä. Hän ei suostunut mihinkään.

Sitten aulan poikki oikeussaliin. Se oli koruton toimistohuone, kaksi suurta ikkunaa. Seinien vierustoilla oli kapeita pöytiä ja niiden takana tuoleja. Yhteensä neljälletoista hengelle. Sekä Nicolaelle ja Elenalle.

Boeru ohjasi heidät paikoilleen, puujakkaroille huoneen nurkkaan. Elena laski käsilaukkunsa pöydälle. Molemmat istuivat ulkotakit päällä.

Oikeudenkäynti alkoi kello 13.30.

Syyttäjä puhui. Huusi melkein.

”Syytetyllä ja hänen vaimollaan oli ylelliset olosuhteet, pröystäileviä kutsuja, ja kansalaiset saivat 200 grammaa salamia, jos näyttivät henkilökorttinsa.”

”Kaksikymmentäviisi vuotta te olette nöyryyttänyt tätä kansaa.”

Ceaușescuja syytettiin korruptiosta, kavalluksesta, kansan näännyttämisestä, mielenosoittajien tappamisesta.

Nicolae kielsi kaiken.

”On valhe, että olisin pannut kansalaiset näkemään nälkää. Julkea valhe.”

”Tässä nähdään, että petturuus on korvannut isänmaallisuuden.”

Hän sanoi, että tuomioistuin oli laiton.

Oikea käsi huitoi ilmaa, kun hän puhui, mutta muuten hän oli rauhallinen.

Elena oli vimmainen. Hän haukkui kaikkia, riiteli ja keskeytti.

Syyttäjä hermostui. ”Minä puhun nyt Nicolae Ceaușesculle, en Elenalle!”

Nicolae rauhoitteli vaimoaan, taputti tätä polvelle.

Boeru seisoi nurkassa ja pyyhki hikeä. Jos jotain tapahtuisi, hänen pitäisi ampua Ceaușescut siihen paikkaan. Vaikka muitakin kuolisi. Näin kenraali Stănculescu oli määrännyt.

Boerusta näytti siltä, ettei Nicolae vieläkään ymmärtänyt tilannetta. Ettei hän käsittänyt, että kaikki oli ohi. Nicolae vilkuili rannekelloa aivan kuin olisi odottanut jonkun tulevan.

Tuomio luettiin kello 14.40

Ensin teloitettaisiin toinen, sitten toinen.

Elena protestoi. He haluaisivat kuolla yhdessä.

Boeru kysyi Stănculesculta, voisiko viimeisen toiveen toteuttaa.

 

”Meillä on oikeus kuolla yhdessä!” Elena jo kirkui.

”Mitä tämä on?” Nicolae kysyi.

Elena: ”Älkää sitoko meitä! Älkää loukatko meitä! Älä koske minuun!”

Nicolae: ”Minulla on oikeus tehdä mitä haluan!”

Elena: ”Ei ei! Älkää sitoko meitä! Älkää!”

Nicolae: ”Hävetkää! Hävetkää!”

Elena: ”Kasvatin teitä kuin lapsiani! Lopettakaa! Murratte käteni. Miksi teette näin!”

Sotilas: ”Kukaan ei auta teitä enää.”

Boeru otti Ceaușescua käsivarresta ja talutti takapihalle. Vanhan miehen jalat tärisivät.

Boeru otti Nicolaeta käsivarresta ja talutti takapihalle. Teloituspaikalle, siipirakennuksen seinustalle, oli 30 metrin matka.

Vanhan miehen jalat tärisivät. Kädetkin.

Boerun jalat tärisivät.

Hän oli lukenut Benito Mussolinin kuolemasta. Teloittaja, laskuvarjojääkäri hänkin, ei ollut saanut asettaan toimimaan. Sitä oli pitänyt vaihtaa kolme kertaa. Jos hänelle kävisi niin? Jos hän ei pystyisikään tähän? Silloin hänet varmasti ammuttaisiin.

Takapihalla oli paljon ihmisiä, sotilaita ja varuskunnan työntekijöitä.

Nicolae seisahtui. ”Eläköön sosialistinen Romania!” hän huusi.

Hän lauloi Kansainvälistä. ”Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää…”

Elena käveli perässä, solvasi katkerasti sotilasta, joka häntä talutti. ”Haista vittu!”

Presidenttipari asetettiin seinää vasten. Kasvot teloittajiin päin.

Boeru astui kuusi metriä taaksepäin, asettui riviin kahden sotilaan kanssa.

Hän antoi käskyn.

”Ladatkaa, sarjatulta, tulta!”

Boeru ehti ennen kuin muut. Hän ampui Nicolaeta jalkoihin ja rintaan, Elenaa rintaan.

Nicolae tippui polvilleen, Elena kaatui selälleen. Veri valui paksuna virtana.

 

Ruumiit käärittiin telttakankaaseen ja nostettiin helikopteriin. Samaan kopteriin nousi teloitusryhmä. Oli ahdasta. Yksi sotilaista istui ruumispussien päällä.

Boeru oli voipunut.

Viiden aikaan hän saapui Boteniin, omaan varuskuntaansa.

Joku toi hänelle ison konjakin. Jossain vaiheessa iltaa hän vihdoin nukahti.

Boeru halusi toteuttaa Ceaușescujen viimeisen toiveen.
Boeru halusi toteuttaa Ceaușescujen viimeisen toiveen. © Marjo Tynkkynen

Lokakuussa 2019 Târgovișten tukikohdassa aurinko paistaa niin, että Ionel Boeru siirtyy varjoon.

Boeru on kookas, ruskettunut mies. Lippalakki, t-paidan päällä nahkaliivi, olalla laukku.

Tukikohta on nykyään museo. Lipunmyyjä tarjoutuu oppaaksi, mutta Boeru sanoo, ettei tarvitse.

”Ei rouva, minä olen ollut täällä.”

”Tekö olette herra Boeru?” myyjä kysyy.

”Kyllä.”

Boeru on 60-vuotias, toista kertaa naimisissa. Hän asuu Giurgiun kaupungissa Romanian etelärajalla.

Kotikaupungissaan Boeru ei halunnut tavata. Mieluummin hän tuli Târgovișteen, vaikka hänen piti herätä aamuneljältä ja matka kesti tunteja. Romaniassa liikenne on kaoottista, tiet huonoja.

Boeru antaa silloin tällöin haastatteluita mutta ei puhu ilmaiseksi. Haastattelu maksaa 400 euroa.

Boeru johdattaa takapihalle siipirakennuksen seinustalle. Seinässä on koloja, luodinreikiä muka. Ne on tehty jälkikäteen. Asfalttiin on maalattu kahden ihmiskehon ääriviivat.

”Nämä eivät ole ne oikeat asennot.”

Boeru sanoo, ettei halua kerskailla sillä, mitä teki. Hänen nimensä tuli tietoon, kun kenraali Stănculescu antoi lehtihaastattelun ja mainitsi Boerun.

”Stănculescu teki suuren tyhmyyden.”

Armeijassa Ceaușescujen teloittaminen oli ansio. Tammikuussa 1990 kaikki kahdeksan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi, saivat ylennyksen.

Boerun kohdalla tehtiin vieläpä poikkeus. Hän sai kahden pykälän ylennyksen, everstiluutnantin arvon.

Stănculescusta tuli puolustusministeri, kun vallan otti väliaikainen hallitus, Kansallisen pelastuksen rintama. Huhtikuussa 1990 pidettiin ensimmäiset vaalit.

Boeru jäi armeijasta eläkkeelle vuonna 2004. Hän sanoo, että reserviläisten eläkkeet ovat liian pienet.

Romania on yhä köyhä maa. On paljon ongelmia, korruptiota.

Kuun lopussa Boeru aikoo osallistua eläkeläisten mielenosoitukseen Bukarestissa. Muuten hän ei ole kiinnostunut politiikasta. Isoisäkin sanoi, että siitä kannattaisi pysyä erossa. Isoisä oli pappi. Hän sanoi, että Boeru voisi olla huoleti, hän ottaisi tämän synnit kantaakseen.

Jos Boeru olisi tiennyt, mihin vapaaehtoisia pyydettiin, hän ei olisi ilmoittautunut. Hän olisi mieluummin jäänyt varuskuntaan.

”Ei sen takia, että olisin rakastanut Ceaușescuja, en rakastanut, mutta en ollut valmis tällaiseen.”

Hänestä se, mitä Târgoviștessa tapahtui, ei ollut oikein.

 

Miten kävi Ceaușescujen lapsille?

Nicu Ceaușescu pidätettiin. Hän oli keskuskomitean jäsen ja Sibiun piirikunnan johtaja. Hän sai 20 vuoden vankeustuomion, koska oli antanut käskyn ampua mielenosoittajia.

Nicu vapautettiin pian terveyssyistä. Hän kuoli vuonna 1996 maksakirroosiin. Hän oli 45-vuotias.

Zoia Ceaușescu menetti tutkijan paikkansa Bukarestin Teknillisessä tiedeinstituutissa, jonka matematiikan laitosta hän oli johtanut. Zoia jäi eläkkeelle ja kuoli vuonna 2006 keuhkosyöpään. Hän oli 57-vuotias.

Valentin Ceaușescu asuu edelleen Bukarestissa. Hän on 71-vuotias. Kolme vuotta sitten hän jäi eläkkeelle Kansallisesta fysiikan ja ydintekniikan instituutista, jossa oli tehnyt varteenotettavan uran.

Valentin pysyttelee poissa julkisuudesta. Hän vastaa huonosti sähköposteihin mutta lähettää kuukausien päästä numeron, johon voi soittaa.

Hän varoittaa, ettei ole paljon sanottavaa.

Ehkä hän voi kuitenkin vastata yhteen kysymykseen?

Keskellä kaupunkia on hänen vanhempiensa rakennuttama valtava palatsi, Kansan talo. Aikanaan sen tieltä purettiin viidesosa keskustasta. Hävitettiin 20 kirkkoa ja kuusi synagogaa. Rakennus valmistui lopulta vuonna 1996. Nyt se on tapahtumakeskus ja parlamenttitalo.

Mitä Valentin ajattelee, kun näkee sen?

”Kun näen minkä?” hän kysyy.

Parlamenttitalon.

”En ajattele siitä mitään.”

”En näe sitä usein. En liiku paljon keskustassa.”

”En välitä siitä.”

 

Juttua varten on haastateltu myös suurlähettiläs Matti Häkkästä, tutkija Katalin Miklóssya, insinööri Traian Poppia sekä kirjailija Cristina Sandua. Lähteinä käytetty The New Yorkerin artikkelia Report from Romania ja Peter Siani-Daviesin kirjaa The Romanian Revolution of December 1989.