Kylpijät vilvoittelevat saunan terassilla Oslonvuonolla. Taustalla oopperatalo ja uusi Munch-museo.

Oslo muutti rantaan

Ennen vuonon rannoilla oli satama, rahtikontteja, telakoita ja moottoriteitä. Nyt siellä on ooppera, kirjasto, museoita, kahviloita, uimarantoja ja asuntoja.

Kylpijät vilvoittelevat saunan terassilla Oslonvuonolla. Taustalla oopperatalo ja uusi Munch-museo.

Lokakuinen lauantai-ilta Oslon keskustassa, Oslonvuonon rannalla. Pitkänhuiskea nuori mies vilvoittelee kelluvan saunan katolla. Vastapäisellä rannalla loistaa ilta-auringossa oopperatalo ja sen takana näkyy harmaana uusi Munch-museo.

Mitä pidät oopperatalosta?

”Todella paljon.”

Entä Munch-museosta?

Pitkä hiljaisuus, sitten: ”Se on, hmm, erilainen.”

Kelluvista saunoista?

”Hienoa palvelua.”

Siitä, että Oslonvuonon rannat on avattu kaikille?

”Loistavaa!” sanoo Ola Mikkel ja hyppää kymmenasteiseen veteen.

Meri ja Oslo ovat aina kuuluneet yhteen. Merirahdin siirtyminen kontteihin, konttisatama, rautatiet ja massiiviset liikennejärjestelyt katkaisivat 1960-luvulla ikiaikaisen yhteyden. Ei Ola Mikkelillä eikä kenelläkään muullakaan tavallisella oslolaisella ollut asiaa tälle rannalle.

On tarvittu miljardeja euroja ja yli 30 vuotta ennen kuin Oslon yhteys mereen on voitu palauttaa.

Uusi Munch-museo avattiin lokakuussa. Sen arkkitehtuuri on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen keskustelua.

Uusi Munch-museo avattiin lokakuussa. Sen arkkitehtuuri on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen keskustelua.

”Vesi on magneettista ja maagista,” arkkitehti Stein Kolstø sanoo Oslon kuuluisan oopperatalon aulassa.

”Kun tulee meren rantaan, hartioiden jännitys hellittää, olo tuntuu rennommalta, melkein kuin olisi pienellä lomalla.”

Kolstø on parikymmentä vuotta johtanut Vuonokaupunki-projektia. Se vastaa uusien merenranta-alueiden yleissuunnittelusta.

Oslon muutoksen käynnisti eurooppalaisen telakkateollisuuden kriisi.

Vuonna 1982 Akerin telakka Oslon kaupungintalon vieressä joutui lopettamaan toimintansa. Entiselle telakka-alueelle rakennettiin pikavauhtia asuntoja ja toimistoja sekä rantapromenadi ravintoloineen ja kahviloineen. Rannan kävelykadusta tuli heti valtavan suosittu.

”Aker Bryggellä 1980-luvun lopulla oslolaiset saivat ensimmäisen kerran maistaa, minkälaista on uudentyylinen kaupunkilaiselämä veden äärellä”, Kolstø muistelee.

Aker Bryggen suosio innosti ottamaan lisää rantoja virkistys- ja asuntokäyttöön. Tukkeena olivat kuitenkin autot. Ne täyttivät Oslon kadut ja Raatihuoneen aukion. Keskeisimmälle paikalle, Bjørvika-lahden pohjukkaan, oli 1960-luvun autohuumassa rakennettu trafikkmaskin, valtava liikenneympyrä ja monikaistainen moottoritie liityntäramppeineen.

Auto-ongelman ratkaisu tuli yllättävältä taholta: öljystä.

Pohjanmeren öljyn rasvaamassa talouden nousukiidossa Norjan valtion tielaitos ryhtyi 1980-luvun lopulla valtavaan urakkaan, rakentamaan yhteensä yli viiden kilometrin pituista liikennetunnelia Oslon rantojen alle. Vuonna 2010 valmistui viimeinen osuus, oopperatalon ja Munch-museon edustalla Oslonvuonon alittava tunneli.

Tunneli on maksanut miljardi euroa. Vajaa puolet on rahoitettu valtion budjetista. Valtion rahoituksen ehtona oli kuitenkin se, että suurin osa rahoituksesta kerätään oslolaisilta autoilijoilta tietulleina.

Pitkän poliittisen väännön jälkeen tietullit otettiin käyttöön vuonna 1990. Tällä hetkellä oslolaisautoilijat maksavat edestakaisesta matkasta keskustaan 1,50–7,50 euroa ajankohdasta ja ajoneuvon käyttövoimasta riippuen.

Tunnelia ei olisi rakennettu ilman tietulleja. Ja ilman tunnelia Oslon rantoja ei olisi voitu avata oslolaisille, sanoo Kolstø.

”Saatoimme vakuuttavasti sanoa, että tunneli avaa mahtavia mahdollisuuksia Oslon kehittämiselle. Ilman tätä perustelua tunnelia ja tietulleja ei olisi hyväksytty.”

Bjørvika-lahden pohjukassa oli 1960-luvulla rakennettu Norjan vilkkain liikenneympyrä. Kuva on vuodelta 1992.

Bjørvika-lahden pohjukassa oli 1960-luvulla rakennettu Norjan vilkkain liikenneympyrä. Kuva on vuodelta 1992.

Kesti vuoteen 2000, ennen kuin kaupunki lopullisesti päätti nostaa strategiakseen Vuonokaupunki-Oslon. Se tarkoitti sataman ja sen liikenteen siirtoa sekä rantojen avaamista kulttuurille, virkistykselle, asunnoille ja uudenlaisille työpaikoille.

Viimeistään vuonna 2008 tavallisetkin oslolaiset huomasivat, että vuonon rannalla on tapahtumassa jotain. Silloin avattiin oopperatalo Bjørvikassa.

Norjalaisen Snøhetta-arkkitehtitoimiston suunnitteleman oopperan loivasti nouseva valkoinen marmorikatto on kuin tunturin rinne, joka kutsuu kaupunkilaisia ja turisteja vaeltamaan huipulle. Uutuudenviehätys on haihtunut jo ajat sitten, mutta katolla näkyy aina kävelijöitä.

Stein Kolstø tietää, mistä suosio johtuu:

”Kolme asiaa tekevät rakennuksesta suositun: korkealaatuinen arkkitehtuuri, houkutteleva julkinen tila ja veden läheisyys.”

Oopperatalon suosion siivittämänä vuonon rannalle on rakennettu lisää kulttuurilaitoksia.

Aker Bryggen kärjessä olevalle Tjuvholmenille tuli vuonna 2012 yksityisellä rahoituksella Astrup Fearnleyn nykytaiteen museo.

Bjørvikaan, valtavan liikenneympyrän paikalle, nousi vuonna 2020 uusi pääkirjasto Deichman.

Oopperan toiselle puolelle avautui lokakuussa Munch-museo.

Uuden Nasjonalmuseetin, Pohjoismaiden suurimman taidemuseon vuoro on ensi kesänä kaupungintalon naapurissa.

Norjan valtiolle ja Oslon kaupungille nämä rannan kulttuurilaitokset ovat maksaneet yhteensä yli 1,5 miljardia euroa.

Ei ihme, että niiden hinnasta ja arkkitehtuurista on vuosien varrella käyty kiivasta keskustelua. Ilman repivää julkista riitelyä oslolaiset ovat ottaneet omakseen vain uuden pääkirjaston Deichmanin – samaan tapaan kuin helsinkiläiset Oodi-kirjaston.

Kulttuurirakennukset vuonon rannalla ovat Kolstøn mukaan tärkeitä, koska ne houkuttelevat meren ääreen myös niitä oslolaisia, jotka eivät asu siellä.

Erityisen ylpeä Kolstø on kuitenkin Havnepromenadenista, satamapromenadista. Rantareitti kiertää yhdeksän kilometriä vuonon rantoja yhtenäisenä ja kaikille kaupunkilaisille avoimena.

”Se tekee konkreettisesti näkyväksi sen, että ranta on julkista kaupunkitilaa. Se on muuttanut oslolaisten mielikuvan kotikaupungistaan. Nyt siihen kuuluu myös pääsy meren rantaan.”

Viime heinäkuussa oopperan ja Munch-museon väliin avattiin uimaranta, joka oli koko kesän täynnä kaupunkilaisia. Pitkin vuonoja puksuttaa saunalauttoja.

Bjørvikassa osa taloista on rakennettu aivan veden rajaan.

Bjørvikassa osa taloista on rakennettu aivan veden rajaan.

 

Oslolaiset ovat ottaneet vuonna 2020 valmistuneen pääkirjaston Deichmanin omakseen kuin helsinkiläiset Oodin.

Oslolaiset ovat ottaneet vuonna 2020 valmistuneen pääkirjaston Deichmanin omakseen kuin helsinkiläiset Oodin.

Vuonokaupunki-projektia on sen eri vaiheissa myös arvosteltu ankarasti. Kaikki Euroopan ja Yhdysvaltojen rantakaupungit – myös Helsinki – ovat viime vuosikymmeninä muuttaneet satama-alueitaan asunnoiksi ja toimistoiksi. Arvostelijat sanovat, että Oslo on vain seurannut esimerkkiä eikä toteuttanut mitään omaperäisiä ratkaisuja. Liikenteelle ja autoille on edelleenkin annettu liikaa tilaa.

Vuonon rannalle rakennetaan myös kodit 13 000 asukkaalle ja peräti 50 000 uutta työpaikkaa. Tätä on kritisoitu eniten. Toimistoja on aivan liikaa ja asunnot liian kalliita. Tavallisella oslolaisella ei ole mahdollisuuksia hankkia sieltä kotia. Uusista asuinalueista tulee hyvätuloisten kupla.

Norjassa ei ole juuri ollenkaan niin sanottua sosiaalista asuntotuotantoa. Yhtä opiskelija-asuntolaa lukuun ottamatta Bjørvikassakin on vain kovan rahan omistusasuntoja.

Helsinki tekee toisin. Merenrannan uusilla asuinalueilla Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa vapaarahoitteisia asuntoja on vajaa puolet. Toinen puoli on sosiaalista asuntotuotantoa, esimerkiksi Hitas- tai vuokra-asuntoja.

”Helsingissä pyritään moninaiseen asukaspohjaan. Erilaisuuden ymmärtäminen on kaupunkiasumisen avain”, sanoo arkkitehti Toni Kauppila. Hän on aiemmin työskennellyt Aalto-yliopistossa ja toimii professorina Oslon Taideyliopistossa.

Kauppilan mielestä Helsingin rantarakentamisessa meren läheisyyttä ei kuitenkaan ole hyödynnetty parhaalla tavalla. Siellä täällä on onnistuneita pilkahduksia, esimerkiksi Löyly-sauna Hernesaaressa, mutta näkemys merellisestä kaupungista on ohut.

”Helsingissä tunnutaan ajateltavan, että laitetaan grynderit töihin, niin kyllä ne keksii.”

Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa kauppakeskus, parkkipaikat ja autokaistat tuntuvat edelleenkin olevan tärkeämpiä kuin elävä ja vilkas ranta, Kauppila huomauttaa.

”Rakentaminen on etäällä veden äärestä, vaikka talojen tulisi olla aivan rannassa kiinni.”

Oslon Bjørvikan rantapromenadilla Kauppila katselee talojen pohjakerroksia. Kaikissa on kivijalkaliikkeitä, kahviloita, ravintoloita, putiikkeja ja gallerioita, jotka avautuvat promenadille. Talojen ja meren välissä on vain muutama metri. Meri melkein tuntuu jalkojen alla.

”Tämä tekee kaupungin eläväksi. Vesi, luonto, on oiva vastapari tiiviisti rakennetulle ympäristölle”, Kauppila sanoo.

”Oslossa kaupunki ja meri kohtaavat.”

Arpi kasvoilla

Edvard Munchin (1863–1944) Huuto on Mona Lisan ohella maailman tunnetuin taideteos. Kun seuraava pandemia tai talouskriisi iskee, näemme taas uusia versioita tästä ikonisesta työstä. Oslossa arvioidaan, että miljoona kävijää vuodessa haluaa nähdä teoksen myös alkuperäisenä.

Uusi Munch-museo avattiin lokakuussa oopperatalon naapuriin meren rannalle. Se maksoi 274 miljoonaa euroa.

Espanjalainen arkkitehtitoimisto Estudio Herreros voitti arkkitehtuurikilpailun vuonna 2009. Kesti 12 vuotta ennen kuin päästiin avajaisiin. Koko ajan käytiin kiivasta julkista keskustelua, joka jatkuu vieläkin. Museo tuli osaksi Oslon kunnallispolitiikkaa, lehmänkauppoja, salaisia sopimuksia ja rikottuja lupauksia.

Kilpailussa voittajaksi valittu elegantti lasitorni muuttui kustannus- ja materiaalipaineiden kompromissina alumiinilevyillä päällystetyksi lyijynharmaaksi möhkäleeksi. Se on kuin pystyyn nostettu peltihalli Oslonvuonon rannalla.

”Hätkähdyttävän ruma rakennus”, sanoo arkkitehti Antti Nousjoki ALA-arkkitehdeista, joka on suunnitellut muun muussa Helsingin keskustakirjasto Oodin.

”Arpi Oslon kasvoilla”, arvioi norjalainen taide- ja arkkitehtuurikriitikko Mona Pahle Bjerke Norjan yleisradiossa NRK:ssa.

Lähes 60-metrisessä museossa on runsaasti tilaa taiteelle. Munchin teosten tuska ja hurmio vaikuttavat aina – minkälaisessa talossa tahansa. Kävijäystävällisesti kaikki tärkeimmät teokset on koottu samaan kerrokseen. Siellä on kolme versiota Huudosta.

Koska työt ovat valonarkoja, hämärässä huoneessa automaatti vaihtaa esillä olevan teoksen tunnin välein. ”Kävijä näkee aina ainakin yhden version Huudosta”, museo takaa.

Avainsanat
Sisältö