Ruskohiili- ja tuulivoimalat tuottavat sähköä Eschweilerissa Länsi-Saksassa. Saksa on päättänyt luopua hiilestä vuoteen 2038 mennessä.

Hitaasti puhdasta

Saksa teki kunnianhimoisen energiakäänteen, ja kansa riensi asentamaan aurinkopaneeleita. Päästöt vain eivät ota laskeakseen.

Ruskohiili- ja tuulivoimalat tuottavat sähköä Eschweilerissa Länsi-Saksassa. Saksa on päättänyt luopua hiilestä vuoteen 2038 mennessä. © Hans Blossey / Mauritius Images / LK
Eurooppa 31.05.2019 06:00
Teksti Saarlotta Virri

Pettyneet opiskelijat osoittivat mieltään tammikuussa Saksan Kielissä.

”Komissio heitti tulevaisuutemme roskakoriin”, moitti 18-vuotias Jakob Blasel.

Saksan hiilikomissio oli kuukausien neuvottelujen jälkeen päättänyt, että maa luopuu hiilestä vuoteen 2038 mennessä.

Päätöstä luonnehdittiin historialliseksi, mutta moni oli myös tyytymätön. Tuohtuneimpia olivat nuoret. Jakob Blaselin ystävineen aloittama Fridays for Future -liike on tehnyt omat ilmastotavoitteensa, joiden mukaan viimeinenkin hiilikaivos pitäisi sulkea jo vuonna 2030.

Saksassa ilmastosta ovat huolissaan muutkin kuin nuoret. Maa aloitti 2000-luvun alussa niin sanotun Energiewenden, energiakäänteen, jonka tavoitteena on tehdä Saksasta hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä. Asiasta säädettiin vuonna 2000 käänteen selkärangaksi kutsuttu uusiutuvan energian laki, EEG.

Politiikalla on kansan vankka tuki: 93 prosenttia saksalaisista on sitä mieltä, että energiakäänne on maan kehityksen kannalta tärkeä tai erittäin tärkeä.

Käänne on kuitenkin takunnut. Maa on niin pahasti jäljessä vuoden 2020 päästötavoitteestaan, että kiriminen on mahdotonta. Vuosien mittaan päästöt ovat välillä jopa kasvaneet edellisvuoteen nähden.

 

Ilmastoaktivistit osoittivat mieltään ruskohiilen kaivamista vastaan Dusseldorfissa 12. toukokuuta.

Ilmastoaktivistit osoittivat mieltään ruskohiilen kaivamista vastaan Dusseldorfissa 12. toukokuuta. © dpa / MVPhotos

Vuosituhannen alussa vauhti oli kiivas. Pohjois-Saksaan nousi tuhansia tuulimyllyjä vuodessa. Ympäri maata yksittäiset ihmiset ja pientuottajat asensivat sadoittain aurinkopaneeleja katoilleen, ja aurinkovoiman kapasiteetti kasvoi kiivaimmillaan kahdeksan gigawatin vuositahtia.

Tavalliset saksalaiset näkivät mahdollisuuden rikastua, sillä energiantuottajille maksettu syöttötariffi oli korkea.

EEG-laki velvoitti sähkönsiirto- ja jakeluyhtiöt ostamaan verkkoon syötetyn uusiutuvan energian, ja kaiken huipuksi valtio takasi tuottajille vakiokorvauksen sähköstä 20 vuoden ajan.

Vuonna 2012 rikottiin ennätys. Silloin yksittäiset ihmiset ja osuuskunnat tuottivat yli puolet Saksan uusiutuvasta energiasta.

Energiewenden vankkaa kannatusta kansan parissa onkin selitetty sillä, että tavalliset kansalaiset omistavat merkittävän osan maan energiantuotannosta.

2000-luvun alusta lähtien Saksa on investoinut uusiutuvan energian tukiin yli 193 miljardia euroa. Tulokset ovat toistaiseksi ristiriitaisia.

Uusiutuvien osuus energian tuotannosta on kyllä kasvanut – kymmenessä vuodessa kolminkertaistunut – mutta päästöt ovat jämähtäneet paikoilleen.

Saksa on kirjannut tavoitteekseen vähentää kasvihuonepäästöjä 40 prosenttia vuoden 1990 vertailutasosta vuoteen 2020 mennessä. Maa tulee jäämään tavoitteesta ainakin kahdeksan prosenttiyksikköä.

Toisaalta Saksan asettama tavoite on huomattavasti kunnianhimoisempi kuin EU:n yhteinen 20 prosentin vähennystavoite. Sen Saksa on jo saavuttanut.

Vertailun vuoksi: Suomi on vähentänyt kokonaispäästöjään vuoteen 1990 nähden noin 21 prosenttia. Ydinvoimaan luottava Ranska puolestaan oli vuoteen 2016 mennessä saanut vähennettyä päästöjään vain 15,3 prosenttia. Isossa-Britanniassa päästöt ovat laskeneet vuoden 1990 tasosta yli 40 prosenttia.

Moni on sitä mieltä, että Saksalla olisi riittänyt rahkeita parempaankin. Kriitikoiden mukaan Energiewende-politiikan suurin virhe oli liian nopea ydinvoiman alasajo.

 

Kello 14.46 maaliskuun 11. päivänä vuonna 2011 Japanin itärannikkoa ravisteli suuri, 9,0 momenttimagnitudin maanjäristys, Japanin kaikkien aikojen suurin.

Tyynellämerellä maanjäristys aiheutti tsunamin, joka osui Fukushiman laitosalueelle ja tuhosi Fukushima 1 -ydinvoimalan jäähdytysjärjestelmät. Seuraavien kolmen päivän aikana voimalan kolmen reaktorin uraaniytimet sulivat.

Saksassa puhkesivat mittavat ydinvoiman vastaiset mielenosoitukset. Yli 40 000 mielenosoittajaa marssi Stuttgartin kaupungista lähellä sijaitsevaan Neckarwestheimin ydinvoimalaan. Ilmassa liehui sadoittain ikonisiksi muodostuneita ”Atomkraft? Nein Danke” -lippuja, jotka sanoivat ydinvoimalle ei kiitos.

Suhtautuminen ydinvoimaan oli jakanut Saksan puolueita jo vuonna 1986 tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta saakka.

Kun sosiaalidemokraatit ja vihreät nousivat valtaan 1998, he päättivät ajaa ydinvoiman alas. Viimeisenkin voimalan piti sammua vuonna 2022.

Vuonna 2010 valtaan noussut Angela Merkelin johtama koalitio oli kuitenkin toista mieltä. Ydinvoima sai jatkoaikaa vuoteen 2036.

Sitten tuli Fukushima, ja muutamaa kuukautta myöhemmin Saksassa todistettiin yhtä maan poliittisen historian suurimmista täyskäännöksistä. Kuin paavi alkaisi kampanjoida ehkäisypillereiden puolesta, veisteli aikakauslehti Der Spiegel.

Kaikkiaan 17 ydinreaktorista kahdeksan määrättiin suljettavaksi välittömästi, loput vuoteen 2022 mennessä.

Tällä hetkellä toiminnassa on vielä seitsemän ydinreaktoria, 29 ydinvoimalaa on suljettu.

Muiden maiden energiapolitiikkaan Fukushima ei juuri vaikuttanut.

Saksan päätöksen taustalla painoi jo valmiiksi voimakas ydinvoiman vastustus, arvioi Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin Peter Lund. Hän korostaa, ettei kyseessä ollut äkillinen ja reaktiivinen toimenpide.

”Missään muualla kuin Saksassa en ole nähnyt niin laajaa ja punnittua yhteiskunnallista keskustelua energiapolitiikan ympärillä.”

 

Angela Merkel juhli Itämerelle, Rügenin saaren lähelle avattua tuulipuistoa 16. huhtikuuta.

Angela Merkel juhli Itämerelle, Rügenin saaren lähelle avattua tuulipuistoa 16. huhtikuuta. © Bernd Wuestneck / ap / lk

Yllättävän voimakas talouskasvu, pakolaiskriisi, liikenteen päästöt. Muun muassa tällaisia syitä Saksan hallitus listasi vuosi sitten kesäkuussa 2018 selittämään sitä, miksi Saksa laahaa jäljessä lähes kaikista asettamistaan päästötavoitteista.

Todellisuudessa yksi syy on ylitse muiden. Hiili.

Saksa on maailman toiseksi suurin ruskohiilen tuottaja. Vuonna 2017 maassa louhittiin 171 miljoonaa tonnia ruskohiiltä. Noin neljäsosa maan sähköntuotannosta on edelleen peräisin ruskohiilestä, 12 prosenttia kivihiilestä.

Hiilestä luopuminen on ollut Saksalle huomattavasti vaikeampaa kuin ydinvoimaloiden sulkeminen, sillä hiileen liittyy merkittävä työllisyyskysymys.

Peter Lundin mukaan hiilikomission tammikuinen päätös irtautua hiilestä vasta vuoteen 2038 mennessä edustaa ”poliittisia realiteetteja”.

”Teknistaloudellisesti katsottuna olisi kykyä nopeampaan muutokseen, mutta poliittisesti ei.”

Hiilikomission arvion mukaan noin 60 000 työpaikkaa on suoraan kytköksissä hiiliteollisuuteen. Suuri osa työpaikoista sijaitsee Saksan itäisissä osavaltioissa, joissa toivutaan vielä rakennemuutoksesta, joka seurasi Saksojen yhdistymisestä 1990-luvulla.

Itään hiilestä luopuminen osuu erityisen lujaa, sillä muitakaan työpaikkoja ei ole, Lund sanoo.

Kunnianhimoisemman siirtymäaikataulun pelättiin Lundin mukaan myös vauhdittavan äärioikeistolaisen AfD-puolueen kampanjointia.

AfD suhtautuu ilmastonmuutokseen epäilevästi ja on esittänyt, että Saksan tulisi luopua Energiewende-politiikastaan. Puolueen kannatus Saksin ja Brandenburgin hiilialueilla liikkuu mielipidemittausten mukaan jo 20 ja 30 prosentin välissä.

Ehkäistäkseen levottomuuksia komissio esittää pitkän siirtymäaikataulun lisäksi hiilialueille yhteensä 40 miljardin euron tukipakettia. Myös sosiaalitukiin aiotaan panostaa: yli 58-vuotiaille hiiliteollisuuden työntekijöille kompensaatiorahaa, nuoremmille varoja uudelleenkoulutukseen.

 

Saksan tavoite on, että vuoteen 2050 mennessä 80 prosenttia maan sähköenergian kulutuksesta katettaisiin uusiutuvalla energialla.

Loput 20 prosenttia saataisiin joko maakaasusta, josta suurin osa tulee Venäjältä, tai tuomalla sähkö muista maista – kunhan eurooppalaiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan.

Pian hiilikomission päätöksen jälkeen kansainvälisessä mediassa lisääntyivät huolestuneet puheenvuorot: tekeekö Saksa itsestään Venäjän kaasuputken vangin?

Tuskin, sanoo Tampereen yliopiston Jean Monnet -professori Pami Aalto.

Venäläinen maakaasu- ja öljykonserni Gazprom kyllä ymmärtää, että ostajilla on muitakin toimittajia. Pikemminkin Aalto katsoo, että Saksa pitää Gazpromia varpaillaan: se on monta kertaa laiminlyönyt Gazpromin olemassa olevia tuontihintoja, maksanut sakon luovuttamastaan ostositoumuksesta ja ostanut sen sijaan muualta.

”Gazprom joutuu kilpailemaan yhä tiukemmalla markkinalla: kysyntä on viime vuosina ollut heikohkoa ja kilpailu lisääntynyt.”

Saksa ei myöskään ole venäläisen maakaasun pääteasema vaan se myy osan kaasusta eteenpäin.

”Nord Stream -putken tulo Saksaan mahdollistaa myös naapurimaille yhden energianlähteen lisää. Siinä mielessä Nord Stream ei ole vain Saksan asia, vaan koko Euroopan.”

Joka tapauksessa Saksan päätös luopua hiilestä tulee Aallon mukaan lähivuosina heijastumaan muihin EU-maihin.

Sähkökaupan tarve Saksan ja naapurimaiden välillä kasvaa, ja sitä kautta lisääntyy myös tarve maita yhdistäville sähköjärjestelmille. Tällä hetkellä ne ovat pahasti ruuhkautuneet.

 

Saksan päätöstä ajaa ydinvoima nopeasti alas on kritisoitu laajalti. Osa kriitikoista on sitä mieltä, että päätös loi painetta lisätä hiilen käyttöä.

Aalto-yliopiston Peter Lundin mukaan tulkinta on väärä.

Hänen mielestään Energiewenden takkuilemiselle ja hiilen käytön lisääntymiselle on kolme merkittävämpää syytä.

Ensimmäinen ja suurin ongelma on se, että Saksan sähköverkko ei ole pysynyt muutosten perässä.

Saksassa on yhteensä lähes 30 000 tuuliturbiinia, joista suurin osa sijaitsee tuulisessa ja harvaan asutussa Pohjois-Saksassa. Ihmiset ja energiaa kuluttava teollisuus sen sijaan ovat Etelä-Saksassa.

Kun pohjoisesta tulee paljon tuulivoimaa, sitä ei aina saada vietyä Etelä-Saksaan.

Lisäksi tuulivoima voi vaihdella nopeasti. Kun sitä ei saada riittävästi, Etelä-Saksa joutuu turvautumaan hiilivoimaan ja lopulta Saksa tuottaa ylijäämäsähköä.

Tällä hetkellä maan pohjois- ja eteläosia yhdistää toisiinsa 35 000 kilometriä sähköverkkoa. On arvioitu, että verkostoa tulisi rakentaa tai kunnostaa 8 300 kilometriä lisää.

Monet vastustavat ilmakaapeleita, koska kokevat niiden pilaavan maiseman. Kaapeleiden rakentaminen maan alle tulisi Lundin mukaan kolme, neljä kertaa kalliimmaksi kuin ilmakaapelit.

Sähkön siirtoverkon puutteet ovat johtaneet siihen, että uusien tuulivoimaloiden rakentamista Pohjois-Saksaan on lykätty. Lisäksi Saksa on joutunut kierrättämään sähköä naapurimaiden Puolan ja Tšekin kautta, mikä puolestaan on sekoittanut näiden maiden sähkömarkkinoita.

 

Saksalaisen energiajätti RWE:n kaivo tuottaa ruskohiiltä Hambachissa Länsi-Saksassa.

Saksalaisen energiajätti RWE:n kaivo tuottaa ruskohiiltä Hambachissa Länsi-Saksassa. © afp / MVPhotos

Toinen merkittävä syy energiakäänteen ongelmiin on Lundin mukaan se, että Saksa tuottaa kivi- ja ruskohiilellä energiaa yli oman tarpeensa ja myy sitä naapurimaihin.

Syy siihen on EU:n päästökauppajärjestelmässä. Päästökaupan olisi pitänyt pelata hiili ulos EU:n sähkömarkkinoilta. Mekanismi ei kuitenkaan ole toiminut, sillä päästöoikeuksista on ollut ylitarjontaa. Niitä on saanut halvalla, jopa ilmaiseksi.

Kun saastuttaja maksaa -periaate ei ole toiminut, hiili on palanut.

Lundin mukaan esimerkiksi Ranskaan viedään paljon saksalaista hiilivoimaa, sillä ydinvoima ei aina riitä. Ydinvoimaa tuotetaan vakioteholla, ja lisäenergiaa tarvitaan etenkin talvella, kun sähkön kulutus kasvaa.

”Jos Saksa leikkaisi vientinsä pois, sähköntuotannon päästöt leikkaantuisivat noin kymmenen prosenttia. Vuoden 2020 tavoitteet täyttyisivät jo siinä.”

Päästökaupan olisi pitänyt myös suosia hiiltä ilmastoystävällisempää mutta kalliimpaa maakaasua. Sekään ei ole toteutunut. Hiilellä on jopa korvattu maakaasua.

Lund kuitenkin uskoo, että tilanne saadaan pian korjattua. Päästöoikeuksien hinnat ovat jo nousseet. Markkinat pelaavat Lundin mukaan hiilen ulos ennen vuoden 2038 takarajaa.

Liikenteen päästöt ovat 20 prosenttia suuremmat kuin vuonna 1990.

Sitten on vielä liikenne, kolmas syyllinen käänteen takkuamiseen.

Liikenteen päästöt ovat jopa kaksikymmentä prosenttia suuremmat kuin vuonna 1990. Tavoitteena oli, että vuoteen 2020 mennessä uusiutuvien osuus liikenteessä olisi kymmenen prosenttia. Siitä ollaan vielä kaukana, tarkalleen puolimatkassa.

Autoteollisuus on Saksan talouden tärkeimpiä vetureita ja voimakas poliittinen vaikuttaja. Liikenteen päästöihin on ollut vaikea puuttua.

Monet ovatkin peräänkuuluttaneet Saksaan seuraavaksi liikennekäännettä, Verkehrswendeä.

Fridays for Future -kampanja on jo järjestänyt suuria mielenosoituksia, jotka ovat keskittyneet liikenteen päästöihin.

 

Monen mielestä Saksan Energiewende on yksinkertaisesti mennyt pieleen, mutta Lund näkee tilanteessa valoa.

Jos Saksa ei olisi päättänyt jo aikaisin luopua ydinvoimasta, tulevaisuuden teknologia olisi kenties jäänyt kehittymättä. Nyt Saksa on omalla energiakäänteellään luonut kokonaan uudet markkinat uusiutuville energianlähteille ja edesauttaa niiden läpimurtoa ympäri maailman.

Siinä mielessä Saksan 2000-luvun alussa tekemä linjaus on Lundin mukaan ollut ”moderni päätös”.

”Jos ajatellaan esimerkiksi IPCC:n skenaarioita, niissä on paljon Energiewende-tyylisen ratkaisun piirteitä.”

Ja vaikka hiiliteollisuuteen liittyy valtava työllisyysnäkökulma, niin se liittyy myös uuteen energiateollisuuteen, Lund huomauttaa.

Huippuaikoina vuonna 2014 yli 370 000 ihmistä oli löytänyt työtä uusiutuvan energian sektorilta. Se on prosentti kaikista työpaikoista, ja tarkoittaa yli kymmenkertaista määrää työpaikkoja verrattuna ydinvoimasektoriin.

Sittemmin osa aurinkopaneelien valmistuksesta on siirtynyt kustannussyistä Kiinaan, mutta ala työllistää edelleen yli 300 000 ihmistä.

Hiiliteollisuuden mukana katoaa kymmeniätuhansia työpaikkoja, mutta yhteiskunnan voimia riittää ehkä johonkin uuteen: vuosina 1970–2016 Saksan hiiliteollisuutta on tuettu kaikkiaan 337 miljardilla eurolla.

Sisältö