”Jos minut haluttaisiin hengiltä, se olisi jo tapahtunut”, sanoo Mihail Hodorkovski ja kertoo Putin-vitsin

Venäjän oppositiota rahoittava entinen miljardööri on uuden huippudokumentin aihe.

DocPoint
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Miehellä on puku päällä. Henkivartijaa ei näy. Läsnä on vain tulkki, jota ei tarvita kuin pari kertaa.

Miehellä on hieman huono ryhti ja kihertävä nörttimäinen nauru. Kun hän innostuu, hän puhuu tunteen palolla.

Päälle ei näy, että hän oli pitkään yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, aivan kärkeä.

Eikä mistään voisi päätellä, että hän vietti kymmenen vuotta vankiloissa, Siperiassa ja Moskovan lähellä.

Mihail Hodorkovski, 56, on stressaavista vankilavuosistaan huolimatta ikäistään nuoremman näköinen – kuten hän on aina ollut. Vankilasta hän on ollut vapaa vasta kuutisen vuotta.

Hodorkovski sanoo, ettei hän tiedä, miksi Oscar-palkittu Alex Gibney halusi tehdä hänestä dokumenttielokuvan.

”Kun Alex kysyi minulta, suostunko dokumenttiin, sanoin kyllä. Hän itse kertoi motiivikseen näyttää Venäjän lähihistoriaa sekä minun elämääni”, Hodorkovski kertoo englanniksi.

Citizen K, suomeksi Kansalainen H, onkin ennen kaikkea katsaus siihen, mitä Venäjän johdossa ja yhteiskuntarakenteessa on tapahtunut 1980-luvun lopun jälkeen. Elokuvan nimi viittaa Orson Wellesin klassikkoon Citizen Kane, joka sekin kertoi etevästä, salaperäisestä ja yhteiskunnalliseksi taustavaikuttajaksi kiivenneestä liikemiehestä.

Hodorkovskin rooli on ollut uudella Venäjällä keskeinen. Hän oli bisnesmies, uudistaja ja öljymiljardööri, joka kuului maata hallitsevien oligarkkien joukkoon, kunnes päätyi napit vastakkain Vladimir Putinin kanssa.

Vaikka Putinin vastustaminen on tehnyt hänestä sananvapauden sankarin ja symbolin, Hodorkovski keräsi omaisuuttaan etenkin alkuvaiheessa keinoilla, joista oikeudenmukaisuus on kaukana. Tämäkin puoli tulee dokumentista selväksi.

Se on aivan ok, Hodorkovski sanoo.

”Elämässäni on pimeä ja valoisa puoli, kuten meidän kaikkien elämässä. Ehkä minussa valkoinen ja musta ovat kärjstyneempiä. Katsoja saa nähdä molemmat värit sekä sen, mitä olen nyt.”

 

Gibneyn elokuva on nopeatempoinen ja selkeä tiivistys, jossa Hodorkovskin elämäntarina näyttäytyy tosiaan kahdessa valossa. Alkupuolella on koomisia arkistokuvia, kuten 1990-luvun alun televisiomainoksia, joilla kansalaisia usutettiin luopumaan arvopapereistaan.

Nuori Hodorkovski on kuin karikatyyri helppoheikkimäisestä jupista, joka lupaa nopeaa rahaa. Hän sanoo olevansa nyt tyystin eri ihminen kuin 1990-luvun alussa.

”Tietenkin”, hän korostaa.

”Täytyy ymmärtää, että olen elänyt ainakin kolme eri elämää. Neuvostoajan päättyessä olin 27-vuotias tavallinen puolueen jäsen. Tavoittelin jotain muuta, mutta en ollut koskaan käynyt ulkomailla. Televisiossa kerrottiin, miten kamalaa lännessä oli. Meillä oli asiat paremmin!” Perestroikan myötä totuus alkoi pilkahtaa raoista. Ehkä muualla ei ollutkaan kamalaa.

Ensimmäiset lännestä tulleet liikemiehet olivat karmeaa huijariporukkaa, ja heidän vuokseen venäläisten suhde kapitalismiin meni pahasti mutkalle, Hodorkovski kertoo.

”Heillä oli väärät intressit. Venäjällä katsottiin, että tuollaistako on kapitalismi.”

Osa nuoresta väestä alkoi kuitenkin oppia käytännön markkinataloutta samalla, kun maahan virtasi myös kestävästä kehityksestä kiinnostuneita ulkomaisia liikemiehiä.

Siitä, mihin Hodorkovski pelissä asettui, dokumentti antaa kriittisen kuvan.

”Olen parempi ihminen kuin Alex antaa ymmärtää”, Hodorkovski sanoo ja nauraa.

Mutta pankkiirihan hän oli.

”Pyysin ihmisiä tuomaan rahansa minulle, pankkiin. Ahneus on hyvästä, kuului viestini. Älkää tuhlatko, tuokaa pankkiin.”

Dokumentissakin sävy muuttuu, kun Hodorkovskista tulee politiikan peluri, joka otettiin Boris Jeltsinin lähipiiriin. Gibney suorastaan ihailee, miten tehokkaasti nuori ja kansainvälisistä yhtiöistä malleja sekä asiantuntija-apua hakenut johtaja sai öljy-yhtiö Jukosin toimimaan. Kiitoksena nopeasti nousseesta elintasosta Jukosin työntekijätkin olivat pian omistajan puolella.

Silloin valtaan nousi nopeasti, lyhyen Pietarin paikallispolitiikan kierroksen kautta entinen KGB-mies Putin.

Citizen K:n häkellyttävintä antia on vimma, jolla Gibney kertoo hurjista muutoksen vuosista. Uudet kapitalistit, gangsterit, talouden nousu ja väliaikaiset takapakit muodostavat montaasin, joka kestää hyvinkin kolmanneksen parituntisesta dokumentista.

Huipentuma on Putinia televisiossa hieman aiemmin arvostelleen Hodorkovskin spektaakkelimainen pidätys. Näin hän kohoaa epätodennäköiseksi sankariksi, joka puolivahingossa ja silkkaa rehellisyyttään järjestää itsensä Siperiaan. Tosin taustalla oli myös Jukosin ja toisen venäläisjätin Sibneftin yhdistymishanke, joka olisi tehnyt niistä maailman toiseksi suurimman öljy-yhtiön ja jolla olisi ollut länsimaisiakin omistajia.

”Ensimmäiset neljä vuotta Putinin valtaa oli melko normaalia. Keskustelimme kuin demokratiassa. Hän on kuitenkin KGB-agentti, joka antaa sen kuvan itsestään, jonka hän ajattelee sinun haluavan nähdä”, Hodorkovski sanoo.

”Se oli virheeni. Ei tosin vain minun virheeni.”

 

Dokumentti esittelee Hodorkovskin oikeudenkäynnit tarkasti ja sarkastisesti. Haastattelussa aihe saa hänet kuitenkin vakavoitumaan.

Toinen elämänvaihe alkoi, kun hänet vuonna 2005 tuomittiin yli puolentoista vuoden prosessin jälkeen yhdeksäksi vuodeksi vankilaan. Vuonna 2010 uudessa oikeudenkäynnissä tuli lisää tuomioita rahanpesusta.

Oli täysin mahdollisuuksien rajoissa, ettei hän pääsisi vapaaksi elinaikanaan.

”Synkimmillä hetkillä ajattelin kärsiväni tuomiota ikuisesti. Suuri toiveeni taas oli, että joku muu tulisi Venäjän johtoon, jolloin vapautuisin.”

Hodorkovskia syytettiin petoksista ja kavalluksista. Hänen ja liikekumppani Platon Lebedevin väitettiin varastaneen enemmän rahaa kuin Jukosilla edes koskaan oli. Touhu näyttäytyi silkkana näytelmänä, mitä se olikin. Venäläiseen tapaan syytettyjä pidettiin oikeussalissa häkeissä. Samaan aikaan Jukos siirrettiin käytännössä Putinin lähipiirin omistukseen.

Armahdus loppuvuodesta 2013 oli yllätys. Hodorkovski poistui oitis Venäjältä, muutti Sveitsiin ja paria vuotta myöhemmin Lontooseen.

Entinen miljardööri myöntää nykyisen omaisuutensa olevan noin 400 miljoonaa dollaria. Rahasta hän puhuu kevyeen sävyyn.

”Rahan tienaaminen on minulle täysin tekninen tehtävä. Minulla on siitä kylliksi kokemusta. Venäjän ulkopuolella tunnetaan vain Jukos, mutta minulla oli useita yrityksiä. Nykyään bisnekseen osallistuminen ei juuri kiinnosta. No vähän. Mutta elinkustannukseni eivät ole suuret.”

Dokumenttiin suostuminenkin liittyy varmasti laajaan kokonaisuuteen ja tavoitteisiin. Hodorkovski on nyt ennen kaikkea Venäjän opposition asialla.

Hän tukee aktivisteja rahallisesti Avoin Venäjä -säätiönsä kautta. Dokumentissa nähdään kuitenkin, että esimerkiksi Lontoossa järjestetyt Venäjän opposition tilaisuudet ovat hyvin pienimuotoisia.

”Suuri toiveeni olisi muuttaa Venäjää. Muutos ei ehkä tapahdu, tai ehkä se ei tapahdu vielä elämäni aikana, mutta voin yrittää. Muutos tapahtuisi parlamentaarista tietä”, Hodorkovski sanoo.

”Haluan Venäjälle vapautta, lehdistönvapautta, sananvapautta. Haluaisin nähdä kansan matkalla vapauteen.”

 

Maanpaossa asuminen on raskasta, sillä Hodorkovski sanoo rakastavansa Venäjää. Se on hänen kotinsa.

”Ei ole yhtä asiaa, jota kaipaan. Pidän venäläisistä ihmisistä, joita haluan tavata muutenkin kuin työn kautta. Pidän venäläisestä keittiöstä. Pidän Venäjän luonnosta. Onhan Britanniassa samoja puita ja heiniä, samoin Sveitsissä ja Suomessa, mutta ei se ole sama asia.”

Lontoon hän valitsi uudeksi kotikaupungikseen, koska siellä on suuri, eloisa ja moniarvoinen venäläisyhteisö. Zürichissa asuvat venäläiset olivat pitkälti hallinnon väkeä ja heidän perheitään.

”Ideologisesti lähellä Putinia”, Hodorkovski täsmentää.

”Saksassa venäläisyhteisö on myös vaikeasti saavutettava, hyvin Putin-mielinen. He ovat tarpeeksi köyhiä ajattelemaan, että Putinin kautta heistä tulee vahvoja. Lontoossa taas on tavallisia venäläisiä, jotka haluavat demokratian.”

Hodorkovski sanoo olevansa fyysisesti lännessä, mutta henkisesti kotimaassaan.

”Kokemukseni Venäjästä on lavea ja jatkuva. Olen enemmän läsnä Venäjän tapahtumissa kuin ne venäläiset, jotka eivät ole politiikan ytimessä. En ole toki lähellä Kremliä, mutta ymmärrän Venäjää paremmin kuin kukaan ulkomainen Venäjän-tutkija.”

Hodorkovski uskoo Putinin vallan alamäen alkaneen. Sen jyrkkyydestä vain ei ole tietoa, eikä siitä, mitä hallinto tekee asemansa säilyttääkseen.

”Jo nyt tapahtuu asioita, hyvin tärkeitä symbolisia asioita. Tämä koskee nimenomaan Venäjää: kun vallanpitäjästä kerrotaan vitsejä, hän on menettänyt valtaansa. Putinille nauretaan jo.”

Hodorkovski hakee esimerkin historiasta.

”1970-luvun Neuvostoliitossa ei vielä vitsailtu Brežneville, mutta 1980-luvun alussa vitsit alkoivat levitä. 2010-luvun alussa Putinista ei vitsailtu, mutta nyt vitseille on omat verkkosivustonsa.”

Millainen on hyvä Putin-vitsi?

Hodorkovski alkaa nauraa ja sanoo, ettei muista yhtään.

Hän kaivaa kännykkänsä ja avaa nettiselaimen. Vitsi on haastatteluhetkellä ajankohtainen ja liittyy Putinin viimeisimpiin julkisiin esiintymisiin. Pari päivää aiemmin Putin on ostanut lentonäytökseen osallistuessaan jäätelökojusta tötteröt itselleen ja vieraalleen, Turkin presidentille Recep Tayyip Erdoğanille, mutta mediassa huomattiin erikoinen seikka: kaksi vuotta aiemmin Putin osti samassa tilaisuudessa jäätelön kaikista kojuista juuri samalta vaalealta naismyyjältä.

”Vladimir Putin osti jäätelöä samalta rouvalta kuin kaksi vuotta sitten. Mutta viimeksi myyjä oli rouva kapteeni. Nyt hän on rouva majuri.”

Hodorkovski kikattaa.

Hän kertoo ymmärtävänsä, miksi muutokset kestävät niin pitkään, vaikka käsitys Putinin hallinnosta ja maan nykydemokratiasta ohjailtuna näytelmänä on jo levinnyt laajalle.

”Minun sukupolveni ei ole saanut vaurautta eikä mukavuuksia, eikä elintaso ole kummoinen, mutta elämä on tasaista. Se riittää.”

”Seuraava sukupolvi tulee tavoittelemaan muutosta. Se on normaalia. Näin sivilisaatio on toiminut. Emme me luolissa asu.”

Nykyinen tilanne on silti myös Hodorkovskin mielestä jossain määrin pelottava. Hän näkee uudessa nationalismissa ja Stalinin nostalgisessa ihailussa historian kaikuja.

”Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa heräsi kaipuu vahvan kansankunnan aikaan. Venäjällä koetaan juuri nyt, että maata on nöyryytetty liikaa.”

 

Jotkut seikat Hodorkovskin uralla ja elämässä ovat jääneet hämäriksi. Gibney kertoo syytöksistä, joiden mukaan oligarkki olisi sotkeutunut paikallispoliitikkojen murhiin 1990-luvulla ja näyttää, miten nämä Putinin narratiiviin sopivat väitteet nostettiin esiin juuri kun armahdetun Hodorkovskin maine olisi saattanut alkaa parantua Venäjän julkisessa keskustelussa.

Monet Kremlin viholliset ovat kuolleet. Jotkut, kuten Aleksandr Litvinenko, on varmuudella tapettu. Putinia kritisoinut oligarkki Boris Berezovski löydettiin vuonna 2013 kuolleena kartanostaan Englannissa, eikä likaisen pelin mahdollisuutta ole suljettu pois.

Hodorkovski ei pelkää.

”Jos minut haluttaisiin hengiltä, se olisi jo tapahtunut”, hän sanoo.

Hän kertoo tarinan vierailustaan yliopistolle, jonka kirjastossa hänen oli määrä puhua. Ennen esiintymistä eräs työntekijä tuli ilmoittamaan, ettei kirjastoon saakaan mennä.

”Hän sanoi tosissaan, että nythän meidän kaikkien kahvit myrkytetään.”

Hodorkovski nauraa kihertää.

”Hauska juttu. Tämä on joillekin hieman… ylisensitiivinen aihe!”

Rajansa rentoudellakin: mikäli Putin kutsuisi Hodorkovskin Moskovaan vaikkapa televisiohaastatteluun, hän ei menisi.

”Putin on KGB:n mies. Mikäli hän kutsuu sinut valtapiirinsä keskelle, täytyy ajatella vähän muutakin kuin keskustelua, jonka voisitte käydä. Esimerkiksi vankilaa.”

Hodorkovski nauraa taas.

”Vakavammin, ei meillä olisi yhteisiä puheenaiheita. Hän on näkemyksensä muodostanut. Putinin mielestä Venäjä pysyy vahvana vain aseiden voimalla ja muita vastaan. Minä taas ajattelen, että Venäjä on vahva, kun sen kansalaisten elintaso nousee.”

Putinin maailma perustuu uhkakuville, Hodorkovski arvioi.

”Hän ajattelee, että kaikki naapurimaat ovat vihollisia. Nato on hänelle suuri uhka. Minusta Nato on mahdollisuus olla samalla puolella.”

”Ehkä parinkymmenen vuoden päästä Venäjä voisi olla [Nato-maiden kanssa] saman pöydän ääressä ja päättäisimme yhdessä asioita, jotka ovat meille kaikille hyväksi. Vielä se ei toteudu.”

 

Citizen K saa Suomen-ensi-iltansa DocPoint -elokuvafestivaaleilla. DocPoint järjestetään Helsingissä 27.1.2020–2.2.2020.