Hän tuhosi Neuvostoliiton

Mihail Gorbatšov nousi valtaan 30 vuotta sitten: ”Me annoimme kansalle vapauden.”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Maanantaina 11. maaliskuuta 1985. Moskovan radion kevyt aamuohjelma oli peruutettu, sen tilalla soitettiin Frédéric Chopinin surumarssia. Jotakin vakavaa oli tapahtunut.

Lisää tietoa saatiin iltapäivällä. Radiossa ja televisiossa kerrottiin, että Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Kostantin Tšernenko oli kuollut 73-vuotiaana. Neuvostojohtaja oli vajonnut koomaan ja kuollut edellisenä iltana kello 19.20.

Kommunistipuolueen sisäpiiri, 13-jäseninen politbyroo, kokoontui Kremliin pohtimaan tilannetta. Tšernenkon onnettoman kauden jälkeen oli selvää, että maan johtoon tarvittiin uudistaja. Päätös syntyi nopeasti ja yksimielisesti. Katseet kääntyivät Mihail Gorbatšoviin, ukkoutuneen politbyroon nuorimpaan jäseneen. Muodollinen valinta tehtiin 500-jäsenisessä keskuskomiteassa, joka kutsuttiin koolle viideksi iltapäivällä.

Keskuskomitea oli nimitetty tehtäväänsä neljä vuotta aiemmin, ja se joutui nyt jo kolmatta kertaa nimittämään uuden puoluejohtajan. Leonid Brežnev oli kuollut 1982 ja hänen seuraajakseen nimitetty Juri Andropov kaksi vuotta myöhemmin. Sairaalloinen Tšernenko ehti hallita vain 13 kuukautta.

Brežnevin kauden sisäpiiristä oli hengissä vain ulkoministeri Andrei Gromyko. Hän sai kunniatehtäväkseen esitellä politbyroon ratkaisun keskuskomitealle.

”Me olimme täysin yksimielisiä”, Gromyko tähdensi. ”Miksi? Gorbatšovilla on laaja kokemus puoluetyöstä, ja hän osaa erottaa olennaisen pikkuasioista. Hän ajattelee analyyttisesti.”

 

Mihail Gorbatšov oli juuri täyttänyt 54 vuotta. Hänen ilmeensä oli vakava, kun hän astui puhujakorokkeelle. Hän tiesi, että Neuvostoliiton talous oli kriisissä. Jättivaltakunta oli tuuliajolla.

”Toverit, lupaan tehdä kaikkeni palvellakseni uskollisesti puoluettamme ja kansaamme sekä leninismin suurta perintöä”, hän sanoi.

Gorbatšov korosti, että Neuvostoliiton talouskoneisto ja hallintojärjestelmä kaipasivat kipeästi uudistuksia. Ulkopolitiikassa hän lupasi keskittyä kilpavarustelun lopettamiseen.

Politbyroon jäsenet Nikolai Tihonov, Viktor Grišin ja Grigori Romanov kuuntelivat puhetta ilmeettöminä. He olivat Gorbatšovin kilpailijoita, mutta heidän etsikkoaikansa oli mennyt. Kaikki kolme erotettiin tehtävistään seuraavan vuoden kuluessa.

Myös Gromyko siirrettiin syrjään seremonialliseen parlamentin puhemiehen tehtävään. Gorbatšov halusi rinnalleen ulkoministeriksi Georgian neuvostotasavallan puoluejohtajan Eduard Ševardnadzen, johon hän oli tutustunut jo nuorisoliitossa. Miehet olivat ystävystyneet uudestaan lomamatkalla ja todenneet, että neuvostojärjestelmä oli tulossa tiensä päähän.

”Kaikki on lahoa, päästä varpaisiin”, Ševardnadze sanoi tuolloin. Gorbatšov oli samaa mieltä.

 

Gorbatšovin ura lähti nousuun 1960-luvulla. Hänet valittiin Pohjois-Kaukasiassa sijaitsevan Stavropolin puoluesihteeriksi ja nostettiin sieltä kommunistipuolueen keskuskomiteaan. 1980 hän oli jo politbyroon täysjäsenenä vallan ytimessä.

Gorbatšov oli nuorin neuvostojohtaja Josif Stalinin jälkeen. Häntä pidettiin tehokkaana hallintomiehenä, joka ymmärsi myös maatalouden päälle.

”Gorbatšov edustaa eittämättä uutta sukupolvea Neuvostoliiton johdossa”, Jyrki Iivonen arvioi tuolloin Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan artikkelissa (SK 12/1985).

Gorbatšov tunsi hyvin Neuvostoliiton perusongelmat. Hän oli lukenut tutkimuksia, joissa ennustettiin, että Neuvostoliiton talous romahtaisi parissa vuodessa.

”Maa oli menettänyt uudistumiskykynsä, yhteiskunta sosiaaliset voimavaransa, ja politiikka oli umpikujassa”, Gorbatšov kirjoittaa muistelmateoksessaan Näin sen muistan, joka ilmestyy huhtikuussa suomeksi Minervan kustantamana ja Mirko Harjulan suomentamana.

”Samaan aikaan käytiin säälimätöntä taistelua toisinajattelua vastaan: yhdet päätyivät vankeuteen, toiset mielisairaaloihin ja kolmannet karkotukseen ulkomaille. Käytetyin ja parhaaksi koettu keino oli pelko.

Gorbatšov aloitti uudistuksensa uhkarohkeasti alkoholin vastaisella kampanjalla. Juopottelu oli yleistynyt, ja sen laskettiin aiheuttavan kansantaloudelle vuosittain sadan miljardin ruplan tappiot. Politbyroon tilaaman raportin mukaan yhdeksän miljoonaa neuvostoliittolaista oli pidätetty kaduilta juoppoputkaan ja puolitoista miljoonaa oli viinan takia pakkohoidossa. Kolmasosa alkoholisteista oli naisia.

Votkan hintaa nostettiin reilusti, viinakauppoja suljettiin ja viinitarhoja hakattiin maan tasalle. Aluksi kampanja näytti toimivan, alkoholin kulutus kääntyi laskuun ja teollisuuden tuotantoluvut kohosivat.

Kampanjalla oli kuitenkin kielteisiä sivuvaikutuksia. Kotipoltto sekä huumeiden ja korvikkeiden käyttö lisääntyivät. Kölninveden myynti kasvoi Moskovassa 150 prosenttia. Liimojen myynti lisääntyi yli 30 ja ikkunanpesunesteen 15 prosenttia.

Lopulta Gorbatšov luovutti. Votka palautettiin kauppoihin.

 

Uusi puoluejohtaja kiersi maata ja saarnasi uutta ajattelua. Hän kutsui politiikkaansa glasnostiksi ja perestroikaksi, avoimuudeksi ja uudelleen rakentamiseksi. Hän yritti lisätä neuvostososialismiin demokratiaa luopumatta kommunistisen puolueen yksinvallasta.

Vanhojen iskulauseiden tilalle keksittiin uusia. Puhuttiin nopeuttamisesta, jolla tarkoitettiin kaikkia toimia tuotannon lisäämiseksi. Samalla korostettiin vapautta. Varmuuden vuoksi väitettiin, että perestroika edusti jatkoa lokakuun vallankumoukselle.

Sensuuri lakkautettiin, kiellettyjä kirjoja ja elokuvia päästettiin levitykseen. Historiantutkijoita kannustettiin arvioimaan uudelleen neuvostohistorian vaikeita vaiheita.

”Halusin tehdä yhteiskunnastamme vapaan, humaanin ja demokraattisen, jottei se perustuisi vallankäyttöön, vaan ihmisten omaan aktiivisuuteen ja tiedostamiseen”, Gorbatšov kirjoittaa muistelmissaan.

Joulukuussa 1986 Gorbatšov soitti Gorkiin karkotetulle nobelistille Andrei Saharoville ja ilmoitti, että tämä voisi palata Moskovaan vaimonsa Jelena Bonnerin kanssa. Muutamaa viikkoa myöhemmin vapautettiin muitakin poliittisia vankeja.

Gorbatšov sanoutui irti niin sanotusta Brežnevin opista, jonka mukaan Neuvostoliitolla oli oikeus pakottaa liittolaismaat ruotuun, jos ne pyrkivät irtautumaan sosialismista. Pienet yksityisyritykset sallittiin ja keskuskomiteassa keskusteltiin markkinatalouteen tähtäävistä uudistuksista. Pahiten saastuttavia tuotantolaitoksia suljettiin.

Glasnostin huipentumana pidetään akateemikko Aleksandr Jakovlevin haastattelua kommunistipuolueen päälehdessä Pravdassa. Perestroikan pääideologi tunnusti siinä ensimmäistä kertaa Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon.

Neuvostoliitto ja Saksa solmivat sopimuksen toisen maailmansodan alla elokuussa 1939 ja jakoivat sen lisäpöytäkirjassa Suomen, Baltian maat, Puolan ja Romanian omiin etupiireihinsä. Sopimus sai nimensä maiden ulkoministerien Joachim von Ribbentropin ja Vjatšeslav Molotovin mukaan.

 

Glasnost ja perestroika kohtasivat alusta alkaen kovia takaiskuja. Tšernobylin ydinvoimalan vesijäähdytteinen grafiittireaktori räjähti huhtikuussa 1986. Samoihin aikoihin raakaöljyn maailmanmarkkinahinta putosi reiluun kymmeneen dollariin tynnyriltä. Neuvostoliiton valuuttatulot romahtivat kolmannekseen.

Gorbatšov oli ymmärtänyt jo aikaisemmin, ettei kilpavarusteluun Yhdysvaltain kanssa ollut enää varaa. Hän teki näyttäviä aseriisunta-aloitteita ja ryhtyi supistamaan neuvostojoukkojen määrää Itä-Euroopassa.

Keskimatkan ohjuksista solmittiin sopimus, joka noudatteli lännen sotilasliiton Naton esityksiä. Samaan aikaan Gorbatšov neuvotteli lännestä talousapua Neuvostoliitolle.

Perestroika perustui ajatukseen, että Neuvostoliiton ongelmat olivat pohjimmiltaan taloudellisia. Gorbatšov uskoi saavansa talouden kasvuun lisäämällä vapautta ja tehostamalla tuotantoa. Hän aliarvioi kuitenkin ongelmien suuruuden.

Venäjän pääministerinä 1990-luvussa toiminut Jegor Gaidar osoittaa pääteoksessaan Imperiumin tuho, ettei Neuvostoliitto ollut enää pelastettavissa. Talouden rakenne oli toivottoman yksipuolinen. Neuvostoliitto toimitti kehittyneiden teollisuusmaiden markkinoille raaka-aineita ja toi sieltä korkealaatuisia jalostettuja tuotteita.

Gaidarin mukaan taloutta ei tosiasiassa edes yritetty uudistaa, vaan hallitus askarteli toinen toistaan suurisuuntaisempien mutta kannattamattomien projektien parissa.

Neuvostoliitto tuli riippuvaiseksi länsimaiden lainoista, ja sen ote itäeurooppalaisista liittolaismaista löystyi. Puolassa järjestettiin kesäkuussa 1989 ensimmäiset puolivapaat vaalit, ja Unkarissa käytiin vilkasta keskustelua monipuoluejärjestelmästä. Itä-Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue SED pysyi kuitenkin tiukasti vanhakantaisella linjallaan.

Gorbatšov inhosi DDR:n kommunistijohtajaa Erich Honeckeria. Tunne oli ilmeisesti molemminpuolinen, sillä DDR:ssä sensuroitiin Gorbatšovin puheita. Joidenkin neuvostojulkaisujen levittäminen kiellettiin kokonaan.

Kylmä sota päättyi, kun Berliinin muuri romahti marraskuussa 1989. Pian sen jälkeen Gorbatšov tapasi Yhdysvaltain presidentin George Bushin ja vakuutti, ettei Neuvostoliitto puutu aseellisesti Itä-Euroopan tapahtumiin.

 

Perestroikan loppuvuosista saa hyvän kuvan Gorbatšovin läheisen työtoverin ja ystävän Anatoli Tšernjajevin päiväkirjoista, jotka hän lahjoitti Neuvostoliiton hajottua George Washingtonin yliopistolle. Amerikkalaiset käänsivät kirjat englanniksi, ja ne ovat nyt vapaasti luettavissa internetissä (The Diary of Anatoly Chernyaev).

Tšernjajev tutustui Gorbatšoviin jo 1970-luvun alussa, kun tämä oli vielä Stavropolin alueen puoluesihteeri. Noustuaan valtaan Gorbatšov pyysi hänet ulkopoliittiseksi neuvonantajakseen.

Tšernjajev seurasi huolissaan, kun vanhakantaisten kommunistien ote vahvistui Kremlissä 1990-luvun taitteessa. Gorbatšov joutui taipumaan yhä useammin heidän tahtoonsa. Samaan aikaan Venäjän kansallisen liikkeen kärkihahmoksi noussut Boris Jeltsin painosti häntä uudistuksiin toisesta suunnasta.

Kremlissä käytiin armotonta valtataistelua. Parlamentin puhemies Anatoli Lukjanov ja KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov vaativat kovempia otteita. Myöhemmin syksyllä vanhoilliset kommunistit vaativat Gorbatšovia eroamaan tehtävästään, mutta he hävisivät äänestyksessä.

Tšernjajev tuki esimiestään, mutta lopulta hän pettyi tämän päättämättömyyteen. Hän kehotti Gorbatšovia eroamaan kommunistisen puolueen pääsihteerin paikalta, sillä puolueesta oli tullut hänen silmissään perestroikan pahin este.

”Gorbatšov kuvitteli, että kommunistinen puolue muodostaisi perestroikan etujoukon”, Tšernjajev kirjoitti päiväkirjaansa vuoden 1990 jälkisanoiksi. ”Hän ei uskaltanut hylätä puoluetta ja työntää sitä sivuun.”

Myös ulkoministeri Ševardnadze pelkäsi, että Gorbatšov taipuisi vanhoillisten linjoille. Hän varoitti, että Neuvostoliitto oli vajoamassa diktatuuriin ja erosi tehtävästään joulukuussa 1990.

”Gorbatšov uskoi yhä voivansa jalostaa sosialismia, mutta minä en ollut enää sosialisti“, Ševardnadze perusteli myöhemmin The New York Timesin haastattelussa.

 

Neuvostoliiton talous horjui kuilun partaalla, ja Kreml joutui anelemaan lännestä uusia luottoja. Euroopan parlamentti hyväksyi joulukuussa 1990 päätöslauselman elintarvike- ja terveydenhoitoavusta Neuvostoliitolle.

Seuraavana vuonna vanhoilliset kommunistit ryhtyivät puuhaamaan vallankaappausta. He halusivat pelastaa Neuvostoliiton ja ennen kaikkea oman nahkansa.

Kaappaus pantiin toimeen maanantaina 19. elokuuta 1991, vain päivää ennen kuin Gorbatšovin ja neuvostotasavaltojen johtajien oli määrä allekirjoittaa kiistelty sopimus liittovaltion tulevaisuudesta.

Uutistoimisto Tass ilmoitti kuuden jälkeen aamulla, että varapresidentti Gennadi Janajevin johtama poikkeustilakomitea oli julistanut maahan poikkeustilan. Gorbatšovin kerrottiin luopuneen tehtävistään terveydellisistä syistä. Tosiasiassa hän oli kotiarestissa huvilallaan Krimillä.

Gorbatšov kertoo muistelmissaan, että häntä vaadittiin luovuttamaan presidentinvaltuudet Janajeville tai eroamaan tehtävistään. Hän kieltäytyi ja vaati kaappaajia kutsumaan korkeimman neuvoston hätäistuntoon.

Kaappaus sai yllättävän käänteen, kun suurimman neuvostotasavallan Venäjän presidentiksi toukokuussa valittu Boris Jeltsin ryhtyi avoimeen kapinaan ja kehotti kansalaisia yleislakkoon. Hän kiirehti parlamenttitalolle, kiipesi panssarivaunun päälle ja tuomitsi kaappauksen laittomaksi.

Poikkeustilakomitean illalla pitämä tiedotustilaisuus paljasti, että kaappaus oli huteralla pohjalla. Janajev ja kumppanit olivat silminnähden juovuksissa. Pääministeri Valentin Pavlov sanoi myöhemmin kuulusteluissa olleensa koko ajan niin humalassa, ettei ymmärtänyt tapahtumien kulusta oikeastaan mitään.

 

Hermopaineen kasvaessa salaliittolaisten yhtenäisyys alkoi rakoilla. Neuvostoliiton televisio kertoi pääministeri Pavlovin sairastuneen korkean verenpaineen takia. Puolustusministeri Dmitri Jazov erosi poikkeustilakomiteasta, ja KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov katosi omille teilleen.

Jännitys laukesi seuraavana päivänä, kun Jazov määräsi armeijan vetäytymään Moskovasta. Nöyryytetty Gorbatšov lennätettiin takaisin Moskovaan.

Kaappaukseen osallistunut sisäministeri Boris Pugo ampui vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Marsalkka Sergei Ahromejev hirttäytyi toimistossaan Kremlissä.

Muut kaapparit pidätettiin ja tuomittiin maanpetoksesta vuonna 1993. Venäjän duuma armahti heidät kuitenkin seuraavana vuonna Jeltsinin vastustuksesta huolimatta.

Gorbatšov uskoo, että kaappaus tehtiin neuvostoparlamentin silloisen puhe- miehen Anatoli Lukjanovin myötävaikutuksella. Suunnittelusta vastasi kuitenkin Krjutškov.

”Olin syvästi järkyttynyt muka hyvin tuntemieni miesten petturuudesta”, Gorbatšov kirjoittaa muistelmissaan. ”Olin itse liian sinisilmäinen ja muka itsestäni varmana yliarvioin heidän inhimilliset, henkiset ja poliittiset ominaisuutensa.”

Vallankaappauksen epäonnistuminen vahvisti Jeltsinin asemaa. Hän oli eronnut kommunistipuolueesta jo kesällä ja oli nyt valmis hautaamaan koko Neuvostoliiton.

Lokakuun lopussa Jeltsin ilmoitti, että Neuvostoliiton valtionpankki muutetaan Venäjän valtionpankiksi. Ulkoministeriön henkilökuntaa leikattiin ja 80 liittovaltion ministeriötä lakkautettiin.

Joulukuussa Jeltsin allekirjoitti Valko-Venäjän parlamentin puhemiehen Stanislav Šuškevitšin ja Ukrainan presidentin Leonid Kravtšukin kanssa niin sanotut Belovežin sopimukset Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Tilalle perustettiin löyhä Itsenäisten valtioiden yhteisö IVY, joka menetti pian merkityksensä.

Joulupäivänä Gorbatšov esiintyi televisiossa viimeisen kerran Neuvostoliiton presidenttinä. Hän toivoi kymmenen minuuttia kestäneessä puheessaan, että yhteiskunnalliset uudistukset jatkuisivat. Sen jälkeen punalippu laskettiin alas Kremlissä ja tilalle nostettiin Venäjän lippu.

Gorbatšov erosi pettyneenä ja katkerana.

”Minua vaadittiin jättämään presidentinasunto ja huvila 24 tunnin kuluessa, enkä saanut vähään aikaan poistua maasta, edes ystäväni Willy Brandtin hautajaisiin”, hän muistelee.

 

Mihail Gorbatšov täytti 84 vuotta viime maanantaina 2. maaliskuuta 2015. Hän esiintyy edelleen ahkerasti julkisuudessa, mutta Venäjällä häntä ei kuunnella eikä kunnioiteta. Mielipidemittausten perusteella häntä ja Jeltsiniä pidetään Venäjällä kaikkien aikojen surkeimpina johtajina.

Riippumattoman Levada-keskuksen tuoreen mittauksen mukaan venäläiset arvostavat eniten tsaari Nikolai II:a, joka hallitsi vuosina 1894–1917. Myös Stalin on erittäin suosittu, Levadan tutkimuksessa peräti 42 prosenttia venäläisistä suhtautui häneen myönteisesti.

Gorbatšovin ja Jeltsinin suosioluvut liikkuvat muutamissa prosenteissa. Gorbatšovia pidetään Neuvostoliiton hajottajana, mutta hän itse syyttää siitä Jeltsiniä.

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen muistuttaa, ettei Gorbatšov halunnut hajottaa Neuvostoliittoa vaan päinvastoin uudistaa sen.

”Gorbatšov epäonnistui”, Vihavainen sanoo. ”Sen vuoksi hän on niin epäsuosittu.”

Anatoli Tšernjajev on samaa mieltä. ”Gorbatšov ei heti ymmärtänyt, että historia halusi häneltä jotakin muuta kuin hän halusi siltä. Se on hänen tragediansa”, Tšernjajev toteaa päiväkirjojensa jälkisanoissa.

Vihavainen vertaa Gorbatšovia tsaari Vasili Šuiskiin. Hänet syöstiin vallasta 1600-luvun alussa niin sanotulla sekasorron kaudella, jolloin Venäjän valtakunta luhistui poliittiseen ja taloudelliseen kriisiin.

”Toisaalta Venäjällä eletään nyt samankaltaista vaihetta kuin 1914. Tsaarin suosio oli ollut alamaissa, mutta ensimmäinen maailmansota nostatti valtavan isänmaallisen hurmoksen.”

 

Gorbatšoville myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1990. Häntä arvostetaan edelleen lännessä, ja hän oli itseoikeutettuna kunniavieraana Berliinin muurin murtumisen 25-vuotisjuhlassa viime marraskuussa.

Muistelmissaan Gorbatšov puolustaa voimakkaasti perestroikan saavutuksia.

”Annoimme kansalle vapauden”, hän kirjoittaa.

”Perestroika poisti yhden puolueen ja ideologian yksinvallan. Kielsimme sensuurin, annoimme kokoontumisvapauden, sallimme poliittisten järjestöjen ja puolueiden perustamisen ja soimme ihmisille mahdollisuuden valita haluamansa vallanpitäjät.”

Tammikuussa Gorbatšov korosti saksalaisen Der Spiegelin haastattelussa, että glasnost ja perestroika ovat yhä voimissaan, vaikka monet ovat asiasta toista mieltä. Vihavainen antaa tässä kohtaa armoa entisen neuvostojohtajan näkemyksille. Hänen mukaansa Venäjällä vallitsee presidentti Vladimir Putinin kiristystoimista huolimatta selvästi suurempi sananvapaus kuin Neuvostoliitossa.

”Kyllä Venäjällä saa puhua asioista. Siellä on edelleen sivustoja, joita kannattaa seurata. Neuvostoaikana ei olisi voinut kuvitella mitään vastaavaa.”

Muistelmissaan Gorbatšov hyökkää ankarasti Jeltsiniä vastaan. Hän on arvostellut myös Putinia opposition vainoamisesta ja demokratian tukahduttamisesta. Viimeaikaisissa haastatteluissaan hän on kuitenkin tukenut tämän ulkopoliittisia näkemyksiä ja varoitellut länsimaita uudesta suursodasta.

Yhdysvallat on ajanut meidät uuteen kylmään sotaan”, Gorbatšov sanoi uutistoimisto Interfaxin haastattelussa tammikuun lopussa.

”Mitä tästä seuraa? Valitettavasti en voi vakuuttaa, ettei kylmä sota johtaisi oikeaan sotaan. Pelkään että he saattavat ottaa sen riskin.”