Espanjan jalkapallossa yhdistyvät bisnes, politiikka ja alueiden identiteetit – Aina yhteiselo ei ole kivutonta

Essee: FC Barcelona tuki jo 1919 alueen autonomiapyrkimyksiä, kirjoittaa Ilkka Nordberg.
Eurooppa 15.6.2018 20:45
Espanjan maajoukkueen pelaajia harjoituksissa jalkapallon MM-kisoissa Venäjän Sotšissa 14. kesäkuuta 2018.
Espanjan maajoukkueen pelaajia harjoituksissa jalkapallon MM-kisoissa Venäjän Sotšissa 14. kesäkuuta 2018. © MANU FERNANDEZ / AP / Lehtikuva

Espanjassa jalkapallo on identiteettien pelikenttä, kirjoittaa filosofian tohtori Ilkka Nordberg Kanava-lehdessä 4/2018.

”1900-luvun alun Euroopassa identifioiduttiin jalkapallossa ensisijaisesti oman kylän tai kaupungin joukkueeseen. Samaistuminen maajoukkueisiin kehittyi hitaammin.”

Nordbergin mukaan 1990-luvulla tilanne oli jo muuttunut: kaikkien espanjalaisseurojen kansainvälisiä otteluita seurattiin innolla. ”Espanjalaiset pystyivät lajin kautta kokemaan kansallistunnettaan aiempaa enemmän.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Nordbergin artikkelin kokonaisuudessaan.
.

Espanjan jalkapalloliigan kärkijoukkueet kuuluvat maailman parhaisiin, ja niiden riveissä on loputtomasti tähtipelaajia. Pelaajien siirtomarkkinoilla liikkuvat isot rahasummat, ja joukkueet ovat menestyviä brändejä.

Espanjan sarjajalkapallon historiaa tarkastellaan useimmiten yksittäisten pelaajien tai voittojen ja tappioiden kautta. Mutta pelikentillä ja katsomoissa ilmenneiden ja koettujen identiteettien historia tarjoaa sekin näkökulman 1900-luvun ja 2000-luvun alun tapahtumien ymmärtämiseen.

Edesmennyt nationalismitutkija Eric Hobsbawm tunnettiin jalkapallon ystävänä. Hän pelkäsi länsieurooppalaisten, kuten Espanjan suurseurojen brändien rakentamisen johtavan joukkueiden historiallisten juurien hämärtymiseen.

Espanjan seurajalkapalloon on kapitalismin kritiikki toki näkökulmana liian kapea. Joukkueiden kautta välittyy symboliikkaa sekä identiteettejä, ja kaupallistumisesta huolimatta intressit ovat monitahoisia.

Jopa liigajoukkueiden historia on seurojen edustajien, kannattajien, liikemiesten, tiedotusvälineiden, poliitikkojen ja historia-alan ammattilaisten kädenväännön kohde.

Jalkapallo saapui Britanniasta Manner-Eurooppaan 1800-luvulla erityisesti satamakaupunkien kautta: 1880- ja 1890-luvuilla syntyivät esimerkiksi Le Havressa Ranskassa Havre Athletic Club, Belgian Antwerpenissa Harriers of Ambers, Saksassa Hamburger Sport-Verein ja Italian Genovassa Cricket and Football Club.

Espanjassa perustettiin jalkapalloseuroja jo 1880-luvulla. Andalusiassa Rio Tinton kaivokset olivat brittiläisessä omistuksessa, ja Rio Tinto Soccer Club tiettävästi pelasi ensimmäisen ottelunsa 1887. Toisten arvioiden mukaan Espanjan ensimmäinen virallinen ottelu pelattiin 1892 Bilbaossa, Baskimaassa.

Baskimaahan jalkapallon toivat alueen talouselämän, erityisesti rauta- ja terästeollisuuden johdon yhteydet Britanniaan. Bilbaon varhainen jalkapallokulttuuri ammensi koko alueen liike-elämän eliitin anglofiliasta.

Vuonna 1898 Bilbaossa perustettu Athletic Club (yhdistyi 1902 Bilbao Football Clubin kanssa) on andalusialaisen Recreativo de Huelvan (alunperin Huelva Recreation Club, 1889) jälkeen Espanjan toiseksi vanhin edelleen toimiva jalkapalloseura.

Naapurimaakunta Guipúzcoan johtavaksi seuraksi muodostui San Sebastiánissa 1909 perustettu Real Sociedad de Fútbol, S.A.D. Sen taustalta löytyy Britanniasta palanneiden opiskelijoiden ja työntekijöiden San Sebastian Re- creation Club (1905).

Toisinaan pelkästään työväenurheiluksi leimatulla jalkapallolla on Baskimaassa, ja erityisesti Bilbaossa, hyvin porvarilliset juuret.

Alueen poliittinen ja sosiaalinen eliitti kiinnostui lajista varhain ja hyödynsi sitä yhteydenpidossaan suuriin väestöryhmiin. Athletic Bilbao oli paikallisten teollisuusjohtajien ja työväenluokan harvoja yhteisiä projekteja. Sunnuntaiset jalkapallo-ottelut tarjosivat tilaisuuden tasa-arvoiseen kanssakäymiseen, huolimatta ilmiselvistä taloudellissosiaalisista eroista.

Athletic Bilbao tuli suosituksi myös Vizcayan maakuntaan muualta Espanjasta muuttaneen työväestön parissa. Maltillisen baskinationalistipuolueen Partido Nacionalista Vasco-Eusko Alderdi Jeltzalean (PNV-EAJ) urbaani ja pitkälti espanjankielinen siipi oli Athleticin perustamisesta alkaen näkyvästi läsnä pelaajapuolella ja seuran rakenteissa.

PNV:n konservatiivisimmat (ja vahvasti katoliset) baskinkieliset maaseutukannattajat pitivät kuitenkin jalkapalloa vieraana, liberaalina ja vaarallisena lajina: se houkutteli ihmisiä sunnuntaisin kirkon sijasta pelikentille. Näille piireille ainoa aito urheilulaji oli perinteinen pallopeli pelota (baskiksi pilota).

Baskinationalismilla oli kaikissa Espanjan baskimaakunnissa aktiivinen rooli jalkapallolojaliteettien kehittymisessä 1900-luvun alussa. Vaikutusta rajoitti se, että monille ihmisille oli ongelmatonta ilmaista niin espanjalaista kuin baski-identiteettiä.

FC Barcelonalta kiellettiin 1925 Katalonian lipun ja katalaaninkielisen materiaalin käyttö.

Vahvan emotionaalisen siteen syntyseutuunsa kehitti Kataloniassa FC Barcelona.

Seuran perustajina oli 1899 sveitsiläisiä, englantilaisia ja espanjalaisia jalkapallon ystäviä. Kataloniassa 1914 muodostettu kansallispoliittinen liike Mancomunitat de Catalunya edisti nimenomaan sivistys- ja yhteiskuntateknisiä palveluita ja vaikutti urheiluelämäänkin.

FC Barcelona tuki jo 1919 alueen autonomiapyrkimyksiä, valitsi viralliseksi kielekseen katalaanin ja nosti stadionillaan salkoon Katalonian lipun senyeran.

Alueen sotilaskuvernööri, kenraali Primo de Rivera kaappasi Espanjassa vallan 1923 kuninkaan, armeijan ja katalaaninationalistisen Lligan tuella. Hänen hallintonsa muuttui diktatoriseksi ja kääntyi alueellisia nationalistisia liikkeitä vastaan.

FC Barcelonalta kiellettiin 1925 Katalonian lipun ja katalaaninkielisen materiaalin käyttö. Mancomunitat de Catalunya hajotettiin ja katalaanin julkinen käyttö estettiin. Pakkokeinoja ei valvottu tehokkaasti, mutta ne vahvistivat tarkoituksettomasti FC Barcelonan asemaa: sen jäseniksi liityttiin mielenosoituksena sotilashallinnolle.

 

1900-luvun alun Euroopassa identifioiduttiin jalkapallossa ensisijaisesti oman kylän tai kaupungin joukkueeseen. Samaistuminen maajoukkueisiin kehittyi hitaammin.

Espanjassakin syntyi alueellisia ja piirijoukkueita ja niiden välillä pelattiin ystävyysotteluita. 1920- ja 1930-luvuilla ei aluetason kokoonpanoja nähty uhkana maan yhtenäisyydelle, eikä alueellisia identiteettejä pidetty espanjalaista kansallistunnetta horjuttavina.

Moninaiset samanaikaiset identiteetit olivat Espanjassa ennen sisällissotaa melko yleinen ilmiö ja selvästi näkyvissä jalkapallossa.

Espanjan ylin sarjataso käynnistyi 1928–1929 nimellä La Primera división de España. Sitä ennen pelattiin vain Espanjan cupia (Campeonato de España/Copa del Rey). Sarjassa 1928 mukana olleista joukkueista Athletic Club de Bilbao, Real Madrid C.F. ja FC Barcelona ovat ainoat, jotka eivät koskaan ole pudonneet pääsarjasta.

Maajoukkueen menestyksen seuraaminen yleistyi Espanjassa 1920-luvulla. Sen pelien uutisointi tiheni ja myös politisoitui toisen tasavallan aikana 1931–1936. Niin oikeiston kuin vasemmiston sanomalehdet raportoivat laajasti Italian 1934 jalkapallon MM-kisoista kuvaillen kisajärjestelyjä ideologiansa värittämin sanakääntein.

Espanjan sisällissodan edellä huhtikuussa 1936 päättyneen sarjakauden voitti Athletic Bilbao. Sota syttyi kesätauon aikana, eikä sarja enää käynnistynyt.

Valtavasta inhimillisestä kärsimyksestä ja seurajoukkueiden vaikeuksista huolimatta jalkapallo ei sotavuosina täysin kadonnut. Sodan osapuolet ymmärsivät lajin propaganda-arvon.

Suppeaan La Liga Mediterráneaan (1936–1937) osallistui joukkueita tasavaltalaisten hallitsemasta Kataloniasta, Valenciasta ja Murciasta. Kesällä 1937 pelattiin tasavallan alueella pienimuotoinen Vapaan Espanjan cup (Copa de la España Libre – Trofeo Presidente de la República).

Kansallisten joukkojen hallitsemilla alueilla perustettiin 1938 oma palloliitto Federación Nacional de Fútbol, joka yritti monopolisoida viralliset pelit ja kokosi maajoukkueen; tosin vain Salazarin Portugal pelasi sen kanssa. Sama lajiliitto järjesti Francon valtaamilla alueilla Torneo Nacional de Fútbol -turnauksen 1938–1939.

Tasavallan puolelle konfliktin alussa päätyneen Baskimaan aluemaajoukkue La Selección de Euskadi pelasi ystävyysotteluita Euroopassa. Joukkue päätyi Meksikoon, missä se sai osallistua maan pääsarjaan nimellä Club Deportivo Euskadi, voittaen mestaruuden kaudella 1938–1939.

Myös FC Barcelona keräsi ulkomaan kiertueella varoja ja huomiota Katalonialle. Sisällissodan päätyttyä espanjalaisseurojen olosuhteet olivat surkeat: Sodassa oli menetetty pelaajia, kentät olivat huonossa kunnossa tai tuhottuja, eikä rahaa ollut.

Vuoden 1939 kesällä pelattiin silti jo Espanjan cup, uudelta nimeltään Copa del Generalísimo. Ylimmän sarjatason kausi käynnistettiin 1939–1940.

Madridissa ilmestyvä urheilulehti Marca käsitteli 1939 ajatusta jalkapallon propagandistisesta hyödyntämisestä. Puhuttiin avoimesti jalkapallon ”fasistisoinnista” ja käyttämisestä kansallismielisten arvojen edistämiseen.

Jalkapallo ja diktatuuri löysivät Espanjassa toisensa. Maan urheilupiireissa alettiin ylistää kansainvälistä fasismia ja ylistää sen tapoja, falangisteja hakeutui monien seurojen johtoon, ja seurojen nimiä käännettiin espanjaksi. Alueelliset tai piirijoukkueet eivät Francon Espanjassa kadonneet, mutta niiden ja maajoukkueen välinen hierarkia selkiytyi.

Athletic Club de Bilbao oli 1939 Marca-lehden mukaan urheiluseurana ”esimerkillinen” ja mallina muille: siellä pelasi vain espanjalaisia (toisin sanoen alueella syntyneitä) pelaajia ja sen organisaatiorakenne oli selkeä. Athleticin kaltaiset joukkueet kiinnostivat Francon hallintoa monestakin syystä.

Separatismi oli tuomittavaa, mutta regiimi vaali tiettyjä alueellisia identiteettejä yrittäessään vahvistaa populistista puoltaan. Bilbaolaisseuran työläisimagoa ruokki se, ettei pelaajille tarjottu suuria palkkoja. Seuran panostus alueensa nuorisoon ja kalliiden pelaajahankintojen välttäminen toivat sille sympatiaa ja kannattajia koko Espanjassa.

Francon aikana – 40 vuoden ajan – sovitettiin pakolla yhteen Espanjan ideaa ja katolilais-nationalistista kansakunnan ihannetta. Tämä jätti jälkensä kollektiiviseen muistiin, ja tuolloin aikuiseksi kasvaneiden kansalaisten suhde espanjalaisuuteen saattoi muodostua hyvin kompleksiseksi.

Monet katalaanit ja baskit kehittivät vahvan Francon vastaisen identiteetin, joka ei silti usein ollut Espanjan tai espanjalaisuuden vastainen.

Tuona aikana Kataloniaan muutti paljon työväestöä muualta Espanjasta. Katalaani oli kielletty virallisena kielenä, joten tulijat eivät integroituneet kielellisesti. Jalkapallo ja esimerkiksi FC Barcelonan kannattaminen helpottivat kotoutumista. FC Barcelonan johto käytti kuuluisaa tunnuslausetta ”Més que un club” ensi kerran 1968.

Barça toden totta oli enemmän kuin pelkkä urheiluseura; se oli sosiaalisen integraation dynamo, joka nimesi itsensä katalonialaisuuden ja Espanjan demokratisoitumisen kanavaksi.

Seura saattoi yhteen poliittiselta ideologialtaan täysin päinvastaisia jalkapallon ystäviä. Katalaanikommunistitkin kannattivat sitä, vaikka pitivät seurajohtoa räikeän porvarillisena. Barça tuki jo 1970-luvun alussa näkyvästi katalaanin käyttöä alueen kouluissa ja palautti sen viralliseksi kielekseen ennen Francon kuolemaa 1975.

 

Barçan kannattajista monet olivat kaksikielisiä tai pelkästään espanjankielisiä. He osasivat erottaa toisistaan Francon politiikan ja kulttuurisen espanjalaisuuden. Baskimaan lailla Kataloniassakin merkittävä osa asukkaista ilmaisi Francon aikana kaksoisidentiteettiä.

Hyvä esimerkki Katalonian yhteiskunnan pluralismista on FC Barcelonan vuonna 1900 perustettu paikallisvastustaja RCD Espanyol ja sen kirjava kannatuspohja. Etenkin Barçan taholta, ilman suurempia perusteluja, keskusvaltamyönteiseksi leimatun Espanyolin kannattajienkin nähtiin demokratiaan siirryttäessä heiluttavan Katalonian lippuja.

Katalaaninationalisteja ilmestyi FC Barcelonan johtoon jo 1960-luvulla, mutta Athletic Bilbaon ja Real Sociedadin johtokuntiin baskinationalisteja tuli takaisin vasta 1970-luvun alussa.

Kansalliset ja kulttuuriset symbolit palasivat Baskimaan kentille hitaasti. Sisällissodan jälkeen kielletty Baskimaan lippu ikurriña näkyi ensi kerran Athleticin ja Real Sociedadin paikalliskamppailussa joulukuussa 1976, kuukautta ennen kuin Espanjan hallitus salli sen käytön.

Baskimaassa poliittinen paine kohosi 1970-luvulla, ja aluetta vaivasi lisääntyvä poliittinen väkivalta. Baski-identiteetin pirstaleisuus ja maakunnallinen jako näkyi niin politiikassa kuin jalkapallossa.

Demokratiaan siirryttäessä baskinationalismin eri suuntaukset hakivat näkyvyyttä jalkapallonkin kautta. Myös Athleticin ja Real Sociedadin rivaliteetti voimistui.

Vahvasta organisaatiosta, junioritoiminnasta, intensiivisestä pelityylistä ja huipputason maalivahdeista tunnettu Athletic vahvisti siteitään Bilbaoon, jossa sen kannattajina oli niin baskinationalismia tukeneita kuin siihen välinpitämättömästi suhtautuneita jalkapallon ystäviä. Lavean kannattajakunnan Athletic oli, kuten FC Barcelona, kaupunkiyhteisössä erilaisten poliittisten ajatussuuntien sulatusuuni.

Maajoukkueen pelityyliä kuvattiin raivoisaksi taisteluksi, joka päättyy tappioon.

Espanjassa kehittyi jo 1920- ja 1930-luvuilla jalkapallossa omakuva, ns. furia y fracaso -ajatusmalli: maajoukkueen pelityyliä kuvattiin raivoisaksi taisteluksi, joka päättyy tappioon.

Myytti jatkoi elämäänsä sisällissodan jälkeen. Huonosta onnesta ja erotuomarien virheistä puhuminen oli Francon järjestelmälle keino välttää keskustelu valtion urheilupolitiikan mahdollisista virheistä. Espanjan jalkapallokulttuurin –  ja erityisesti maajoukkueen – fatalismista muodostui huono tapa ja itseään toteuttava profetia.

Sillä pystyi perustelemaan epäonnen pelikentillä, analysoimatta kriittisesti omaa peliesitystä.

1960- ja 1970-luvuilla Francon hallinnon propagandan vaikutus heikkeni. Espanjalaisurheilijoita, erityisesti jalkapalloilijoita ja maajoukkuetta kannustettiin, vaikka Francoa olisi kodin seinien sisällä vastustettu. Osa yhteiskunnasta tuki Francoa tämän kuolemaan asti 1975, joskin kyse oli usein passiivisesta hyväksynnästä.

Yhtenäiskulttuurin propagoinnissa onnistuttiin jossain määrin jalkapallossa, jossa tavoiteltiin välinpitämättömämpää tukea autoritääriselle järjestelmälle. Jalkapallon ja urheilun yhteiskunnallisen merkityksen ennakoitiin vähenevän Espanjan siirtyessä demokratiaan.

Kuitenkin 1982, kun sosialistit nousivat valtaan ja Espanja järjesti MM-kisat, jalkapallon yhteiskunnallinen painoarvo oli suurempi kuin koskaan.

Furia y fracaso -selitysmalli muuntui, mutta ei kadonnut: epäonnen uskottiin vainoavan espanjalaisia kansainvälisillä kentillä.

Katalaaninationalismille asia ajankohtaistui Espanjan maajoukkueen menestyttyä 2000-luvulla ennennäkemättömästi. Jyrkimmät painottivat maajoukkueen onnistuneen siihen kuuluneiden Barçan pelaajien ansiosta ja korostivat nimenomaan Katalonian edustavan modernia jalkapalloa (ja yhteiskuntaa).

Maajoukkuetta halveksineet nationalistit halusivat kyllä kunnian Espanjan sofistikoituneemmasta ja tuloksellisesta pelityylistä.

1970- ja 1980-luvuilla urheilun ja liikunnan rooli eri yhteiskuntaryhmissä vahvistui ja seurojen määrä kasvoi. Keskusjohtoisesta järjestelmästä siirryttiin autonomisten alueiden desentralisoidumpaan malliin, ja maltilliset nationalistiset liikkeet nousivat 1980 aluehallinnon johtoon Baskimaassa ja Kataloniassa. Muodostumassa oli uusi, regionalistinen ja demokraattinen espanjalainen identiteetti.

Suurseurojen takana pienemmätkin seurat tarjosivat kanavan aluetason identiteettien ilmaisemiselle, ja niistä muodostui alueidensa tunnuksia (esimerkkeinä Galicia, Valencia, Andalusia, Aragonia ja Kanariansaaret).

Niiden pelaajat myös julkisuudessa tukivat alueellista itsehallintoa. Tämä ei silti tarkoittanut – jotkut katalaani- ja baskinationalistien piirit pois lukien – edes epäsuoraa Espanjan yhtenäisyyden kyseenalaistamista.

Niin PSOE:n kuin keskustaoikeistolaisen PP:n johtamat Espanjan hallitukset hyödynsivät jalkapalloa 1982–2000, toki jalommin kuin Franco aikanaan. Samoin tekivät kaikki aluehallitukset, jotka näin pönkittivät alueensa suhdetta ympäristöön ja oikoivat mutkia puhuessaan sen historiasta ja erityisluonteesta.

Espanjan jalkapallossa 1980-luku merkitsi kaupallista vapautumista. Lajin saama tv-aika lisääntyi ja liigaan tuli enemmän maailmanluokan tähtiä.

1990-luku oli jalkapallon ensimmäinen postmoderni vuosikymmen: rahan määrä moninkertaistui, televisiointioikeudet kallistuivat ja pelaajien siirtohinnat nousivat. Suurin osa pääsarjatason joukkueista muuttui voittoa tavoittelemattomista urheiluseuroista muutaman harvan osakkeenomistajan kontrolloimiksi yhtiöiksi. Jopa Rayo Vallecanon ja Real Betisin kaltaiset työväenluokkaiset joukkueet päätyivät liikemiesten käsiin.

Real Federación Española de Fútbol (RFEF) -lajiliiton 1970-luvun lopun pelko maajoukkueen ja kansainvälisesti menestyneen (ja Francon suosikkijoukkueen) Real Madridin suosion lakastumisesta ei toteutunut.

Maajoukkueen näkyvyys pikemminkin lisääntyi, ja viimeistään 1990-luvulla kaikkien espanjalaisseurojen kansainvälisiä otteluita seurattiin innolla. Espanjalaiset pystyivät lajin kautta kokemaan kansallistunnettaan aiempaa enemmän.

Liigan korkea urheilullinen taso vahvisti maajoukkueen imagoa. Vähemmistönationalismeille tämä oli ongelma; niille ei ollut enää eduksi tukea dualistista patriotismia.

Espanjan voittamia Euroopan mestaruuksia 2008 ja 2012 ja MM-kultaa 2010 juhlittiin näkyvästi myös Barcelonan ja Bilbaon kaduilla Espanjan lippujen kera. Se osoitti kaksoisidentiteettien olemassaolon ja yhteensopivuuden, jota menestyvä maajoukkue edisti. Autonomiseen alueeseen samaistuminen ei merkinnytkään Espanjaan identifioitumisen katoamista.

Kaksoisidentiteettien rinnakkaisuus oli Francon aikana ollut nationalisteille eduksi, mutta 2000-luvulla jo ikävä tosiasia. FC Barcelona ja Athletic Bilbao toimivat sosiaalisen integroitumisen välineinä kotialueillaan.

Kannattajakunnat eivät silti muuttuneet poliittisilta näkemyksiltään monoliittisiksi. Barçan kannattajaryhmät muualla Espanjassa (nk. peñas) ovat kokeneet 2000-luvulla seuran eräiden puheenjohtajien katalaaninationalisteja tukevat julkiset lausunnot ja toimet hyvin vieraina. Vahvat poliittiset kannanotot ovat saattaneet kääntyä suurseuraa itseään vastaan.

Globalisaatio ei johtanut identiteettien eroosioon vaan uudelleenmäärittelyyn. Hobsbawm olisi voinut kaupallistumisen päivittelyn sijasta tarkastella seurojen käyttämistä alueellisten identiteettien ja symbolien edistämiseen sekä tiedotusvälineiden roolia stereotypioiden vahvistamisessa. Ajankohtaiseksi on 2000-luvulla tullut ulkopuolisen pääoman sekä paikallis- identiteetin ja -lojaliteetin välinen vaihteleva, eikä suinkaan ongelmaton suhde.

Espanjan liigajalkapallon historiassa seurat todistavat pluralismista ja lojaliteetin osoittamisesta. Identiteettien yhteiselo liittyy urheilutapahtumien joustavaan kehykseen. Jalkapallo säilyy varmasti identiteettien luomisen, muokkaamisen ja kanavoimisen välineenä.

Suurseuraksi nousu ja pysyminen eivät kuitenkaan perustune tulevaisuudessakaan poissulkemiselle, vaan osallistavalle, pitkäjänteiselle työlle ja vastustajan kunnioittamiselle – aivan kuten pelikentällä.

 

Kirjoittaja Ilkka Nordberg on filosofian tohtori.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.