Palaako väkivalta Pohjois-Irlantiin?

Britannian EU-ero on saanut koko Euroopan huolestumaan uudelleen Pohjois-Irlannista. IRA:n jälkeläiset toimivat yhä.

Teksti
Matilda Jokinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Derryn kaupungin katolisessa Creggan-lähiössä Pohjois-Irlannissa syntyi huhtikuun 19. päivän iltana 2019 mellakka. Kaaoksen ja liekkien keskellä joku ampui kohti Pohjois-Irlannin poliisivoimien panssaroitua maastoautoa.

Laukaus osui. Ei kuitenkaan poliisiin tai edes autoon vaan Lyra McKeen päähän. 29-vuotias toimittaja oli ollut paikalla seuraamassa illan levottomuuksia.

Vastuun kuolemasta otti Irlannin ja Pohjois-Irlannin yhdistymistä ajava järjestö nimeltä Uusi IRA (New IRA). Ryhmä pyysi tekoa heti anteeksi uhrin puolisolta, perheeltä ja ystäviltä.

McKeen menehtyminen oli vahinko, ”traaginen” seuraus siitä, että hän oli sattunut seisomaan ”vihollisvoimien vieressä”, järjestö muotoili lehdistötiedotteessaan. Vihollisvoimilla nationalistiryhmä tarkoitti viranomaisia.

Cregganissa poliittinen väkivalta herättää voimakkaita muistoja. Asuinalue kuului 1970-luvun alussa kahden aseistetun tasavaltalaisryhmän, Official IRA:n ja Provisional IRA:n hallintaan. Britannian sotilaille ja Pohjois-Irlannin poliiseille alue oli ”no-go”, sinne ei ollut menemistä.

Lähes 50 vuotta myöhemmin nuoren naisen väkivaltainen kuolema järkytti. ”Ei meidän nimissämme” kirjoitti joku maalilla Derryn vapautta julistavan muraalin alle.

Myös kansainvälinen yhteisö huolestui. Jumiutuneiden brexit-neuvotteluiden myötä Eurooppa pelkäsi, että terrorismi ja väkivalta tekisivät paluun Pohjois-Irlantiin.

 

Pohjois-Irlannin poliittisten puolisotilaallisten ryhmien iskuissa kuoli kolme ihmistä lokakuun 2018 ja syyskuun 2019 välisenä aikana. Edellisenä vuonna kuolonuhrien määrä oli jäänyt yhteen.

Myös iskujen määrä kasvoi vuoden aikana. 218:ssa Pohjois-Irlannin 462 vaalipiiristä tehtiin vähintään yksi isku vuoden sisällä.

Puolisotilaallisia ryhmiä tarkkaileva elin Independent Reporting Comission (IRC) arvioi IRA:n muodostaman uhan yhä ”vakavaksi”. Uhkaluokitus on ymmärrettävä, sillä yksi ihminen kykenee tekemään pommi-iskun, joka aloittaa koston kierteen.

Pidemmällä aikavälillä poliittisen väkivallan määrä ei kuitenkaan ole Pohjois-Irlannissa kasvussa. Puolisotilaalliset ryhmät tekevät vähemmän pommi-iskuja, ampuma-aseiskuja ja ryöstöjä kuin vielä vuosikymmen takaperin.

Myös lieveilmiöt ovat vähentyneet.

Viime vuonna 377 pohjoisirlantilaista ilmoitti ajautuneensa kodittomaksi väkivaltaisten järjestöjen uhkausten vuoksi. Luku oli kautta aikojen pienin.

Silti ruumiita syntyy säännöllisesti. Pohjois-Irlannin ääriryhmät ovat tappaneet kymmenessä vuodessa yhteensä 22 ihmistä.

Kyse ei siis ole niinkään siitä, että väkivalta olisi tehnyt paluun. Se ei ole koskaan ehtinyt kadota.

 

Katolisten ja protestanttien asuinalueita erottava muuri Belfastin Cupar Waylla. Muurin maalauksista on tullut turistinähtävyys.
Katolisten ja protestanttien asuinalueita erottava muuri Belfastin Cupar Waylla. Muurin maalauksista on tullut turistinähtävyys. © Deirdre Brennan / Redux / MVPhotos

Pohjois-Irlannin väkivallan siemenet kylvettiin jo vuonna 1919.

Ylivoimaisen vaalivoiton saavuttanut Irlannin Sinn Féin -puolue kieltäytyi lähettämästä edustajiaan Lontoon Westminsteriin. Sen sijaan se perusti oman parlamentin Dubliniin ja julisti Irlannin tasavallan itsenäiseksi.

Syttyi sota. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA puolusti saarta brittejä vastaan. Suurelta osin IRA onnistui, ja kesällä 1921 Irlannista tuli Britannian vapaavaltio. Täyden itsenäisyyden maa saavutti vuosikymmen myöhemmin.

Saaren koilliskärki jäi kuitenkin Britannian kuningaskunnalle. Alueesta tuli nykyinen Pohjois-Irlanti.

Kun muualla Irlannissa valtauskonto oli katolilaisuus, Pohjois-Irlannissa asui protestanttinen enemmistö. Protestantit olivat pääosin uskollisia emämaa Britannialle ja tyytyväisiä, että olivat jääneet itsenäistyneen Irlannin ulkopuolelle.

Alueen katolinen vähemmistö sen sijaan tunsi Dublinin läheisemmäksi kuin Lontoon. Heidän keskuudessaan haave yhtenäisestä Irlannista säilyi.

Protestantit ja katolilaiset elivät Pohjois-Irlannissa erillään toisistaan. Vuosien saatossa kuilu kahden väestöryhmän välillä vain kasvoi. Protestantit hallitsivat politiikkaa, armeijaa ja poliisia. Katoliset naapurustot olivat köyhiä, ja asukkaat kärsivät syrjinnästä.

Edes demokratia ei ollut tasa-arvoista, vaan äänestää sai perheen talojen, ei perheenjäsenten määrän perusteella. Äänestysalueita myös jaettiin niin, että Britannialle lojaalit unionistit pysyivät vallassa.

1960-luvun lopussa tilanne kärjistyi väkivaltaan. Nationalistiset ja unionistiset puolisotilaalliset ryhmät ottivat yhteen.

Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA:n päävastuksia olivat viranomaiset Britannian sotilaista Pohjois-Irlannin poliisivoimiin. Lojalistiryhmät, kuten UVF, taas iskivät etenkin katolisiin siviileihin ja IRA-sotilaisiin. Kolmen vuosikymmenen aikana yli 3000 ihmistä menetti henkensä.

Lopulta 1990-luvulla käynnistyivät rauhanneuvottelut. Niissä olivat mukana molempien puolien suurimmat puolisotilaalliset ryhmät.

Vuonna 1994 Väliaikainen IRA ja UVF julistivat tulitauon. Neljä vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Belfastin rauhansopimus. Se lopetti virallisesti vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet valmiita rauhaan. Kun Väliaikainen IRA ja UVF luopuivat väkivallasta, niistä erosi jäseniä.

Vuonna 1998 uusi ryhmä Real IRA (RIRA) teki pommi-iskun Omaghiin. 29 ihmistä kuoli.

Viranomaiset vaimensivat uuden ryhmän, mutta poliittinen väkivalta ei loppunut täysin. Vuonna 2012 Real IRA ilmoitti liittoutuvansa pienempien tasavaltalaisryhmien kanssa. Ryhmä sai pian medioilta nimen: Uusi IRA.

Suurin osa Uuden IRA:n aktiiveista ei ole edes nähnyt aikaa ennen Belfastin rauhansopimusta.

Näin ainakin sanoo Channel 4 -televisio-kanavan haastattelema ryhmän edustaja. Hänen mukaansa jäsenten enemmistö on syntynyt vuoden 1998 jälkeen. He ovat siis tuskin parikymppisiä.

Ääriliikkeiden johtohahmot korostavat yleensä aatetta väkivallan ja mellakoiden taustalla. Monille nuorille kyse on kuitenkin paljon muusta.

Pohjois-Irlannin puolisotilaallista toimintaa tarkkaileva IRC arvioi, että nationalistisissa ja unionistisissa ryhmissä on myös jäseniä, joilla ei ole erityisen vahvaa mielipidettä siitä, tulisiko Irlanti yhdistää.

Moni nuori kokee tärkeimmäksi, että ryhmä tarjoaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Toisille taas laittomat järjestöt mahdollistavat helpon rahan tienaamisen. Tällaiset seikat houkuttelevat erityisesti vähäosaisia.

Puolisotilaallisilla ryhmillä on eniten jäseniä ja toimintaa asuinalueilla, joissa asuu keskimääräistä enemmän koulussa huonosti menestyneitä tai opinnot keskeyttäneitä nuoria. Myös terveyden ja mielenterveyden ongelmat, päihteiden väärinkäyttö ja köyhyys ovat yleisempiä lähiöissä, joista nationalistit ja lojalistit värväävät kannattajiaan.

Yhteensä Pohjois-Irlannissa toimii 22 poliittista puolisotilaallisista ryhmää. Niiden erottelu järjestäytyneestä rikollisuudesta on kuitenkin välillä hankalaa. Puolisotilaalliset ryhmät ovat 2010-luvulla alkaneet toimia yhä enemmän kuin perinteiset järjestäytyneet rikollisryhmät.

Ryhmät ansaitsevat rahaa esimerkiksi kiristyksellä sekä huume- ja seksikaupalla. Väkivaltaisuus näkyy ennen kaikkea niin kutsutuissa rangaistuspahoinpitelyissä. Sekä nationalistit että lojalistit ojentavat omien asuinalueidensa nuoria muun muassa jalkoihin ampumalla.

Oikeuttaakseen rötöstelynsä ryhmät esiintyvät usein eräänlaisina naapurustojensa suojeluskaarteina. IRA:n vapaaehtoisten mukaan katoliset naapurustot tarvitsevat erityistä suojelua, sillä protestanteista koostuviin poliisivoimiin ei voi luottaa.

Perustelu sivuuttaa sen, että vain noin neljä prosenttia pohjoisirlantilaisista kokee puolisotilaallisten suojelukaartien tuovan turvaa. Poliisiin luottaa noin 58 prosenttia alueen ihmisistä.

Nykyään IRA ei yritä tappaa ketään, se ilmoittaa pommeista poliisille hyvissä ajoin.

Uusi IRA haluaisi, että sitä kutsutaan vain IRA:ksi. Järjestö kokee jatkavansa aiempien tasavaltalaisryhmien perinnettä. Ryhmän tietotaito, järjestäytyneisyys ja kannatus jäävät kuitenkin kauas levottomuuksien aikaisesta Väliaikaisesta IRA:sta.

Britannian armeija on arvioinut, että Väliaikainen IRA oli ainoa puolisotilaallinen ryhmä, joka muodosti todellisen vastuksen.

Keskustelu uhkatasosta sisältää myös politiikkaa.

Britannia ja Yhdysvallat luokittelevat IRA:n terroristijärjestöksi, Irlanti laittomaksi järjestöksi. Poliisin puolestaan kannattaa usein hieman liioitella väkivallan uhkaa. Se avaa rahahanat.

Pohjois-Irlannin poliittinen väkivalta on 2000- ja 2010-luvulla ollut suurelta osin melko harmitonta.

IRA tekee pommi-iskuja, mutta ei yleensä edes pyri tappamaan niillä ketään. Se haluaa ainoastaan muistuttaa olemassaolostaan. Poliisi saa IRA:lta tiedon iskuista ennakkoon ja käy purkamassa räjähteet hallitusti.

Kuvio on Pohjois-Irlannissa sen verran arkinen, ettei asia nouse edes pääuutisiin. Paikalliset viestimet kertovat pommiuhasta ainoastaan liikenneuutisissa. Niin autoilijat osaavat välttää tietä, jolla pomminpurku on käynnissä.

 

Brexit on saanut koko Euroopan huolestumaan Pohjois-Irlannista. Pitkittyneiden eroneuvottelujen aikana vanhat kaunat Pohjois-Irlannin asemasta ovat nousseet esiin useita kertoja.

Britannien EU-eron jälkeen Irlanti jatkaa unionin jäsenenä, eli EU:n ulkoraja nousisi Irlantien väliin.

Theresa Mayn brexit-sopimus ja Mayn pääministeriura kaatuivat osin juuri Irlannin rajaan. Britannian parlamentin alahuone ei hyväksynyt backstop-järjestelyä, joka olisi taannut, ettei Irlannin ja Pohjois-Irlannin väliin synny kovaa rajaa.

Nykyään raja on käytännössä huomaamaton, kova raja merkitsisi esimerkiksi rajatarkastusten ja tullimuodollisuuksien palauttamista Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajalle.

Jos Uudelta IRA:lta kysytään, rajajärjestelyiden laadulla ei ole juurikaan merkitystä.

Kova raja raja-asemineen ja muine rakennelmineen olisi kyllä sopiva iskujen kohde, mutta iskujen syyksi siitä ei ole. Nationalisteille ongelma on, että raja on ylipäänsä olemassa.

Toistaiseksi brexit onkin tarjonnut nationalistiryhmille lähinnä mahdollisuuuden kerätä iskuilleen aiempaa laajempaa ja kansainvälisempää huomiota. IRA on taas mediassa enemmän esillä kuin kertaakaan koko 2000-luvulla.

Mutta vaikka IRA on noussut otsikoihin, saattaa brexit lopulta herättää suuremman vihan lojalisteissa.

Vuoden 2016 brexit-kansanäänestyksessä Pohjos-Irlannin lojalistit äänestivät suurelta osin EU-eron puolesta ja nationalistit sitä vastaan.

Pääministeri Boris Johnsonin erosopimus tarkoittaisi sitä, että tulliraja tulisi Pohjois-Irlannin ja Britannian väliseen mereen. Unionistit kutsuvat uutta sopimusta petokseksi.

Kun samalla katolilaiset ovat ohittamassa protestantit Pohjois-Irlannin väkiluvussa ja vaatimassa kansanäänestystä Irlannin yhdistymisestä, kokevat unionistit itsensä nurkkaan ajetuiksi.

Lojalistibloggaaja Jamie Bryson varoitti syksyllä, että jos brexit-sopimus lähentää millään tavalla Pohjois-Irlantia ja Irlantia, luvassa on jotain, joka saa vuoden 2013 lippuprotestit näyttämään pikkujutulta. Lippuprotesteiksi kutsutaan kuukausia kestäneitä lojalistien mielenosoituksia, joiden aikana kymmeniä viranomaisia loukkaantui.

Niiden puhkeamiseen riitti muutos liputuspäivissä.

Belfastin kaupunginhallitus päätti, että jatkossa Britannian lippu nostettaisiin kaupungintalon salkoon vain 18 juhlapäivänä vuodessa. Päätös noudatti Britannian liputusasetuksia. Aiemmin Britannian lippu oli liehunut Pohjois-Irlannissa vuoden jokaisena päivänä.