Pyhiin vaeltaen

Athosvuoren pyhiinvaelluksella on helppo eksyä päänsä sisäisiin. Aamuisin voi aina yrittää uusiin suuntiin. Tai syvemmälle.

Eurooppa
Teksti
Risto Lindstedt

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2011 (SK42). Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin uudelleen 27. heinäkuuta 2021 menehtyneen toimittaja Risto Lindstedtin muistoa kunnioittaen.

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Athosvuoren viisumi, diamonitirion, ei ole mikä tahansa lipare. Kun sen viikkaa passinsa väliin Kreikan Ouranoupoliksessa, tämänpuoleisen maailman viimeisessä rajakylässä, muuttuu samalla hetkellä turistista pyhiinvaeltajaksi. Käsite ei ole ihan ongelmaton, ei ajatus pyhästä eikä vaeltamisesta.

Toistaiseksi viimeisenä siviiliyönä herään siihen, kun huonetoveri sanoo, että ”ei ole mitään hätää, käännä vain takamus ovea päin, ei mitään hätää”.

Aamulla pakatessa pidämme lyhyen debriefingin. Kämppis kysyy, näinkö painajaisia. Myönnän uneksineeni. ”Huusit meinaan, kuka Perkele siellä on.” Pidämme sitä tilanteeseen sinänsä sopivana yöhuutona, pyhiinvaelluksen kynnyksellä kompurointina. Kompasteluna se tulee varmaan jatkumaankin, ajatuksellisena kuleksimisena.

Tietämysnavigaattorin koodit ovat kohdillaan: itäisin Khalkidiken prefektuurin kolmesta niemestä, noin 360 neliökilometriä, ei tieyhteyttä mantereelta, itsehallintoalue, eteläisessä kärjessä hieman yli 2 000 metrin korkuinen Athosvuori, 20 luostaria, 12 skiittaa, laskematon määrä erakkomajoja, 2 300 munkkia, naisilta pääsy kielletty, tuhatvuotisjuhlat vietetty, ainutlaatuinen kilvoituskeskittymä maailmassa. Tietää voi mitä vain, mutta vähänkös se auttaa.

Tähän rinkkaan tulen hermostumaan. Sen tiedän vanhastaan.

 

Itseään ei voi vilkuilla peilistä, koska niitä ei ole. Sisäänpäin joutuu katselemaan toisenlaisista heijastuksista. Ne tarvitsevat toisenlaista valoa. Simonopetran aamuyössä kävelen päin laskevaa kuuta. Se on ihan eri asia kuin on kokea olevansa auringonlaskun miehiä. Aurinko on nouseva selän takaa, mutta siihen on vielä aikaa, tunti ehkä, kiirettä ei ole, ehdin hyvin tienmutkan taakse.

Kuun valo on outoa, peittelevää valoa, se uduttaa varjojen reunat pehmeiksi ja liukuviksi. Pieniä, vikkeliä varjoja ei tarvitse hätkähdellä. Ne ovat kissoja. Ne isommat ja vikkelät olisivat sitten jo villisikoja.

Edessä on kokonainen viikko ja kymmenen luostaria tai skiittaa. Olen tehnyt itseni kanssa lyhytkestosopimuksen. Jättäydyn vapaaseen pudotukseen ilman teologista laskuvarjoa. Joskus on parempi iloita saamistaan mahdollisuuksista kuin olla oikeassa.

Isien opetuksen mukaan alakuloisuus kuuluu Kiusaajan keinovalikoimaan. Ehkä siihen keinovalikoimaan kuuluu myös romanttisuus. Muistiinpanojen kuunvalonpehmeäksi soseuttaminen on nyt vähän kiusallista.

Päivä saa ensimmäiset kosketuksensa Pyhän Vuoren lakiseen, valot vaihtavat vuoroaan, tähdet haaltuvat näkymättömiin, varjot ryhdistäytyvät ja hakeutuvat muuttuviin hetkiasemiinsa.

Luostari valaistuu materiaalisiin yksityiskohtiinsa. Sen julkiseinä alkaa siitä, mihin 300 metrin korkuinen kalliojyrkänne päättyy. Se on siis ulkoisestikin sitä millaisena sitä hengellisestikin pidetään: erittäin ryhdikäs. Simonopetran maineeseen kuuluu myös bysanttilaisen kirkkolaulun laadukas osaaminen. Kauneintakaan päivännousua ei yleensä voi kuvata sanomalla, että se on perinteisesti laadukas. Bysanttilaista kirkkolaulua kyllä voi.

Simonopetra on koinobiaalinen. Yhteiselämäluostari, kaikki on yhteistä, yksityisomistus kielletty. Luostarinväkeä laajemmin ovat yhteistä ainutkertaiset käsikirjoitukset. Kirjasto on syvällä kalliossa. Sekin on hyvässä ryhdissä. Vanhat käsikirjoitukset kohtaavat täällä täysin modernit arkistointimenetelmät. Pinnat ovat pölypuhtaat, nurkissa eivät seitit heilu ja valot riittäisivät painoväreissään haalistuneidenkin tekstien lukemiseen.

Ympäröivät metsät olivat tulessa vuonna 1990. Luostari pelastui, siitä paloivat vain puiset parvekkeet. Pelastua on täällä se oikea sana, ei selviytyminen. Tuli on tuhonnut yli 800 vuotta vanhaa luostaria kolmasti.

Aamuinen mutkan taakse salautuminen osoittautuu turhaksi. Pyhiinvaeltajille varatut savukointipaikat ovat kauneimmat, missä koskaan olen päiviäni kokoon keräillyt.

 

Profeetta Eliaan skiitalla ei poiketa vain siksi, että se on matkan varrella Stavronikitaan. Skiitalla käydään kunnioittamassa ihmeitätekevää Itkevä Jumalanäiti -ikonia.

Ei elämä aina ole ollut veljellistä ja rakkaudellista. Skiitalla käytiin sata vuotta sitten jatkuvia riitoja Pantokratorin luostarin kanssa. Siellä pelättiin venäläisen veljestön pyrkivän muuttamaan skiitan itsenäiseksi luostariksi. Luostariksi nimeäminen on statuskysymys. Skiitat kuuluvat aina jonkin pääluostarin alaisuuteen. Keljakaan ei ole vain munkin niukka asumus, kelja voi olla myös usean rakennuksen muodostama kokonaisuus, missä ohjaajavanhuksen kanssa kilvoittelee muutama kuuliaisuusveli.

Kreikkalainen veljestö tuli Profeetta Eliaan skiitalle 1992. Vaeltajille tarjotaan kahvit, mutta kekseistä munkkiveli sanoo, että ne ovat toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Arvelen, ettei se meitä haittaa. Niiltä ajoilta tämä joukkokin on peräisin.

Stavronikita on korkealla kalliolla, meren äärillä, ja sitä pidetään yhtenä Pyhän Vuoren kauneimmista luostareista. Uskon heti. Luostari on myös yksi pienimmistä. Ihmisen kokoisilla mittasuhteilla on merkityksensä. Luostarin portilla, viiniköynnöksien varjotuksessa, tuntuu jo rinkan heivaaminen selästä perille pääsyltä.

Tuliaistarjoomuksena on sitä, mitä luostariin saapuville vaeltajille yleensä tarjotaan: pala sokeriturbotettua lukumia, lasillinen vettä ja tillikka rakia. Perinteen on täytynyt syntyä käytännöstä. Kun luostarin portteja on kolkuteltu pitkien ja uuvuttavien jalkavaelluksien jälkeen, mikä olisi voinut toimia paremmin kuin verensokeria tasapainottava lukumi, elvyttävä vesi ja raki relaksanttina.

Luostareiden porteilla ihmisen kaikkivoipaisuuden kaventuminen tapahtuu kuin huomaamatta, varsinkin jos on alttiutta reagoida historian nipistelyyn. Täällä on ollut luostari 900-luvun lopulta saakka. On kukoistettu ja köyhdytty, on tuhouduttu ryöstöretkissä, on rakennettu uudestaan, ja toimitukset ovat jatkuneet vuosisadoista toiseen. Vähävoimaisina vuosina vain muutaman munkin varassa, mutta jatkuneet.

Vierasmajan kulmahuoneessa nautimme ehtoon tullen kuivaviinit, pienet rasiat rusinoita kolmeen poikaan ja yritämme arvuutella, onko tämä merelle avautuvien ikkunaseinien tila tarkoitettu vain siihen käyttöön, jollaisena sitä nyt pidämme, asettumisen olemistilana. Niin sen täytyy olla, sillä tuskin munkit tarvitsevat tätäkään huonetta toimituspalavereihinsa, sillä heidän toimitustensa käsikirjoitus on laadittu satoja vuosia sitten, eikä täällä ole ollut tapana Jumalaa jatkuvilla uudistuksilla häiritä.

Meri hengittää läpi vierasmajan ikään kuin ulkona sataisi. Se ääni on kuitenkin vain jo syksyyn asettuneen mielen kotikaipuista kohinaa.

Pitkä munkki käy sytyttämässä vierasmajan käytävien ja portaikkojen öljylamput. Ne ovat pieniä kuutamoita. Pimeän vallat eivät enää tänä yönä tästä laajene. Tuoksuu kadonneelta maailmalta ja perilläolemiselta.

Luostarin pihalta kuuluu kumu, soinniltaan ikiaikainen sekin, viesti valmistautumisesta palvelukseen. Munkki lyö tarkassa rytmissä pysyen puunuijalla puista lautaa. Turkkilaisvallan aikana kellojen soittaminen kirkossa oli kielletty, talandojen käyttö jäi luostareiden käytännöksi.

Pientä, hämärää ja suojaisaa, Stavronikitan kirkko on kuin tasku. Taskussa kaikki on lähempänä. Nurkkautuneena en kuitenkaan juuri nyt näe Theofanes Kreetalaisen 1546 maalaamia ikoneita, niitä, joita monissa taidekirjoissa näkee. Tämä on suuren toivon ja kirkastumisen maailma, jota liekit kannattelevat.

Ortodoksiset vaellusveljet tietävät kieltä osaamattominakin missä mennään. Itse tunnistan vain muutaman sanan, Kyrie eleison (Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda), se on oikea hetki tehdä ristinmerkki, kerran vai kolmasti, en tiedä, en ole tarkkailussa, en suorittamassa, mutta mukana tasavertaisesti ulkopuolisena.

Ehkä tämä on juuri se kokemuksen hetki, jota lähdin etsimään. Kokemus on vain kovin helposti merkityksiä vuotava sana. Sitä tulisi käyttää pohjaan saakka painuvien tuntemuksien kuvajaisena samalla lailla kuin tulisi kuvata kynttilöiden liekkien katoamista lattian mosaiikkiin häilyvinä heijastuksina. Ei pysty.

Puolipimeässä voi piilotuijottaa. Intensiivisellä tuijottamisella yritän löytää munkkien kasvoilta edes jonkinlaisia vihjeitä siitä, miksi he ovat tänne päätyneet, ratkaisunsa tehneet ja elämänsä sitouttaneet. Nähtävissä on vain se, miten he sukivat partojaan, tekevät ristinmerkit omalla käsialallaan, miten he taipuvat ikoneita suudellessaan.

Tuijottelu palautuu kuitenkin siihen häkeltyneeseen ajatukseen, että jokainen on ollut jonkun lapsi, jossain ehkä oppinsakin hankkinut ja tämän kaiken valinnut, tai tähän valittu. Miten meistä ihmisistä on näin moneksi?

Kyynelsilmäisiä en näe, vaikka silmäin vedet niin usein kirjallisissa Athoksen kuvauksissa ovat vierineet poskille aidon kosketuksen helminä.

Kirkon ovisuupenkille on ilmestynyt nuori mies. Hän muistuttaa ”Kristuksen tähden houkkaa”, karvahattu korvillaan, omiaan puhuen. Tai omilleen puhuen. Houkkapyhät, jotka tekeytyivät hulluiksi lähimmäistensä ja oman pelastuksensa vuoksi, elivät kuitenkin 1400- ja 1500- luvuilla. Tämän houkan täytyy olla aito ja tuore. Palvelukseen hän ei osallistu, hän jää odottamaan sen päättymistä liittyäkseen trapesaan iltaselle nousevien hiljaisten saattoon.

Kun vähään tilaan on pitänyt saada kaikki tarpeellinen käyttötila mahtumaan, trapesaan vievät portaat ovat hengelle käyvän jyrkät. Hidastelen nousussa sen verran, etten joudu istumaan karvahatun viereen. On näennäisesti hyvä syy olla kiirehtimättä.

 

Ivironin pihalla voisi teoriassa kokea jonkinlaisen aikanipistyksen. Tämä on Pyhän Vuoren ainoa luostari, jossa noudatetaan kaldealaista ajanlaskutapaa. Vuorokausi alkaa auringon noustessa. Pään sisäinen humahdus on taas ja kuitenkin historiallista humahtumista. Luostarin perustivat pyhiksi julistetut georgialaiset Johannes ja Euthymios, isä ja poika vuonna 980. Mietin sitä.

Ivironissa käynnin syy on Jumalanäiti Portaitissa -ikoni. Sitä pidetään Pyhän Vuoren suojelijana. Legendan mukaan Neitsyt Maria ja evankelista Johannes olivat Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen matkalla Jaffasta Kyprokselle tapaamaan Lasarusta, kun laiva harhautui ja ajautui rantaan juuri Ivironin kohdalla.

Paikan kauneus ihastutti Mariaa ja hän pyysi poikaansa sen siunaamaan. Athosvuorta pidetään Jumalanäidin puutarhana, johon muilla naisilla ei ole pääsyä. Kreikan kulttuuriministeri Melina Mercouri ilmoitti tulevansa alueelle 1980-luvulla, mutta joutui perääntymään aikeistaan munkkien uhatessa aseellisella vastarinnalla. Euroopan parlamentti esitti 2003 naiskiellon kumoamista, mutta Kreikan valtio epäsi sen.

Ivironissa kaikki on aristuttavan suurta, sisäpihasta lähtien. Luostarin matkamuistomyymäläkin on laaja. Ikoneihin en vielä tohdi kajota, vaikka sellaisen olinkin suunnitellut kotiin vieväni. Ikonit ovat oma monikerroksinen maailmansa tässä jo muutoinkin monikerroksisin symbolein ja merkityksin ladatussa todellisuudessa. Ikonin kohtaaminen tarvitsee kykyä lukea, enkä osaa edes aakkosia.

Ostan kuitenkin ensimmäisen matkamuistoni, sellaisen, jonka kanssa ymmärrys ei joudu koetukselle. Matkamuisto sopii kuin pipo päähän, mihin se itse asiassa on tarkoitettukin.

Karakalloksen luostarissa käymme tervehtimässä isä Prodromosta. Hänen suomalaisuutensa toimii relaksanttina. Kaiken aikaa on ollut havaittavissa, miten isien kohtaaminen on aiheuttanut respektistä selänjäykkyyttä. Isä Prodromos on yksi isistä, mutta heti rentouttavalla tavalla tuttu kaveri, vaikka hänen entisestä elämästään ei muutamaa laihaa viitettä lukuun ottamatta mitään tiedäkään.

Hän oli aikansa hengellistä kotiaan etsinyt, vaihtoehtoja tutkaillut ja viimein, 14 vuotta sitten, tänne Pietarin kautta päätynyt. Isä Prodromos sanoo, että teeskentelemällä täällä ei selviä kahtakaan viikkoa. Uskon heti.

Prodromoksen kuuliaisuustehtävänä on luostarin istutuksien hoitaminen, maallikollisesti hän on viherosaston työntekijä.

Karakalloksessa on ollut ylimääräinen paasto, Kreikan ja Euroopan talouskriisin vuoksi rukousvoiman vahvistamiseksi pidetty. Jos Kreikka tämän vaelluksen päivinä ajautuisi ulos EU:sta, niin ehkä muutokset Pyhällä Vuorella jäisivät vähäisimmiksi koko maassa. Täällä ei syntyisi mellakoita, eikä lakkoliikkeitä.

 

Lakkoksen skiittaan tultaessa syntyy pieni mutta hallittu häsäkkä, kun selviää, että vierasmajassa on nelipesäinen jakaja ja kaikkien akut ovat finaalissa. Ei maailma yhteystarpeitaan muutamassa päivässä irrota. Kiirehtiminen on turhaa, kuten se yleensä on, sillä tässä vuoripainanteessa ei yhteyspalkkeja löydy kuin kirkossa.

Omassa henkilökohtaisessa kentässä ei ole pystyssä ainuttakaan palkkia. Istututtaa ja huokailuttaa oikein perusteellisesti. Juuri nyt virikkeeksi riittää seurailla, miten siviilipuutarhuri ruiskii torjunta-aineita pulskikylkisille tomaateille. Tomaattisipulisalaattia on tarjolla kaikkialla, joka aterialla. Hyvää, pelkästään sillä viikon selviäisi.

Vaellusveli käy kysymässä, mistä lähtee polun pää alempana laaksossa olevalle luuhuoneelle. Luulen tietäväni ja huiskaisen sen mukaisesti. Opin jo ensimmäisenä vaelluspäivänä, että jos laskeutuu 300 metriä alaspäin, niin sieltä täytyy nousta ylöskin, todennäköisesti konttaamalla ja vaikeassa happivajeessa. Hapetuksen turvaamiseksi sanon, etten lähde mukaan, koska tänään en jaksa enää yhtään ylösnousemusta. Ilmapiiri alkaa vaikuttaa sanavalintoihin.

Synkkä on liian arvoladattu sana, mutta totinen tämä skiitta on. Romanialaisia lukuun ottamatta täällä käy harvoin muita pyhiinvaeltajia. Skiitta on romanialainen, on ollut sitä 1700-luvun puolivälistä lähtien.

Skiitan kahdeksasta majasta tunnetuin on Jumalanäidin ilmestykselle pyhitetty maja. Sitä johtava pappismunkki Stefanos puhuu oikein mitoitettujen askeleiden välttämättömyydestä, ei liian rivakasti yrittäen, liikaa ponnistaen, ei liian vähän, ei laahustamallakaan. Kilvoittelussa tarvitaan oikeaa askelmittaa, silloin se muuttuu hengitykseksi.

Stefanoksen majassa käännetään hengellistä kirjallisuutta kreikasta romaniaksi. Ensi talvena siinäkin majassa tehdään töitä lämpimin jaloin. Jätämme jakoon 21 paria villasukkia, harmaita ja mustia. Arkkimandriitta Efraim Pyhän Andreaan skiitalla on sitten myöhemmin saava toivomansa tuliaisen. Sen paketin perille toimittaminen on ehkä pyhiinvaelluksen helpoimmin täytettävä lupaus.

Vanhus Efraim tunnetaan Kreikassa arvostettuna puhujana. Hänellä on suuri määrä hengellisiä lapsia myös Athosvuoren ulkopuolella.

 

Bysantin ajassa auringon lasku on keskiyön hetki. Aamupalvelus alkaa kolmen, neljän aikoihin ja kestää nelisen tuntia. Sinä aikana päivä oijentuu ryhtiinsä.

Vierasmajojen saleissa aamuyön uniin pistellään reikiä, kun vaeltavien veljien kännyköiden herätyskellot pirahtelevat. Ne sammuvat nopeasti yksi toisensa jälkeen. Pienikin raapaisu päivätajuun on riittävästi. Ylösnousuun varautuneet nukkuvat kevyesti. Vuoteet natisevat, hahmot häälyvät, ovet naukahtelevat ja palvelukseen lähtevät liikkuvat kuin varjot unien viitta harteillaan.

Kaikki eivät lähde, lähteä voi myöhemminkin. Palvelus ei ole suoritus, se on osallisuutta, kullekin henkilökohtaisen, kulloinkin käytettävissä olevan henkisen tilavuuden mukaisesti. Ehkä tämä koskee vain pyhiinvaelluksella olevia, ei täällä kilvoitteluunsa sitoutuneita, tai ehkä pappismunkki Stefanoksen puheet oikein mitoitetuista askeleista koskevatkin meitä kaikkia.

Vaeltajan kiusaus on siinä, että hengellinen rivakkuus kasvaa etäisyyden neliössä. Varttuneemman veljen ilmoittaessa jo edellisenä iltana, ettei hän lähde palvelukseen heti sen alkaessa, hänellä on huomisissa hidas aamu, muistutti yksi nuoremmista veljistä, miten kilvoittelun ensimmäiset askeleet ovat aina vaikeimpia. Meilläpäin muistutetaan siitä, ettei vaaria pidä opettaa yskimään.

 

Kaikki eivät voi asua luostareissa. Se nyt on niin selvää, ettei sitä kysymystä tarvitse pähkäillä. Asua on sitä paitsi väärä sana, he elävät täällä. Luostariin asettuminen ei ole mikään kevytpäätös, kilvoitteluun sitoutuminen sen yhden ja ainoan käytettävissä olevan elämänsä ajaksi on niin rankka ratkaisu, etten pysty kuin pyörittelemään sitä. Kuitenkin suomalaiset munkit, isä Prodromos ja isä Joosef Andreaan skiitalla saavat kaiken kuulostamaan kovin yksinkertaiselta, selkeältä ”menettää vähän, voittaa paljon” -ratkaisulta.

Toiset valitsevat toisin, ei huonommin, ei paremmin, mutta toisin. Hengellisyys ei ole traaginen eikä sankarillinen asia.

Munkit eivät ole sijaistettavissa eikä kilvoittelua voi tehdä pätkätyönä, paitsi luostareiden ulkopuolella, tuskin sielläkään. Totaalinen sitoutuminen on se kysymys, joka painavana varjona kintereilläni seuraa, vaikka päivän tunnelmat kuinka korkenisivat. Sitoutuminen on tapa olla tässä maailmassa. Se on tapa, jota maailma niin herkästi karttelee. Täällä sitoutumisen erottaa velvollisuudesta uskon intohimon arkisuus.

Arkkimandriitta Sofronin ajatus vie kyllä ymmärryksen portille, joka ei kuitenkaan kokonaan avaudu, eikä sitoutumisen kysymyksistä ole mahdollista selvitä rakosesta vilahtamalla. Sofroni kirjoitti, miten pahuus ja miljoonien syyttömien kärsimys on niin jyrkkä vastakohta Jumalan väitetylle rakkaudelle, että se johtaa ihmisen joko eksistentiaaliseen toivottomuuteen tai sitten panee ihmisen kaikesta huolimatta huutamaan Jumalaa.

Tätä ei ole vaikeaa hahmottaa. Kilvoittelu on siis äänetöntä Jumalan esiin huutamista, ruumiillinen työ kuuliaisuustehtävissä ylpeyden vastalääkettä. Tähän hahmotustapaan voi liittää – en kyllä aivan tarkkaan tiedä miten – pyhien isien kunnioituksen, pyhäinjäännökset (pyhyys jatkuu kuoleman jälkeenkin), ikonien kunnioituksen ja ihmeiden läsnäolon.

Ihmeet ovat olemassa, koska Jumalan hyvyyden täytyy toisinaan konkretisoitua. Ihmeiden dokumentaarisuutta monin verroin merkittävämpää on syy, miksi niistä kerrotaan. Ne ovat kuin pelastuslautan ajoankkuri. Muutoin kaikki olisi kosmisissa hämärissä kieppumista.

 

Vaeltajan salahuvitus on vikkelä mielikuvitus. Se on otettava ajoittain rinkasta ja päästettävä kirmailemaan. Jos tuossa nyt lapset telmisivät, siat kärsisivät, lampaat päkättäisivät viattomuuttaan, seppä lietsoisi hehkua umpimähkäänsä ja joku piikasista kantaisi ämmänlängillä vettä, niin tämähän olisi kuin keskiaikainen kylä. Keskiaikaa kauemmaksi mielikuvitustaan ei pidä päästää, Suuressa Lavrassa mielikuvituksella on hyvät mahdollisuudet päästä karkuun ja kateisiin. Jos kadottaisi mielikuvituksensa, niin ilman sitä kotiin joutuisi palaamaan totaalitosikkona. Olisihan se vähän noloa.

Suuri Lavra on suurin, vanhin ja johtavin. Täällä vietettiin Athoksen 1 000-vuotisjuhlia 1963. Kirjatun tiedon mukaan Lavrassa on elänyt 27 patriarkkaa, 150 piispaa, 168 igumenia, 3 400 pappismunkkia, 45 munkkidiakonia, 14 000 munkkia ja 60 kanonisoitua pyhää. Nyt munkkeja on noin 30.

Suuri Lavra on merkityksensä vuoksi aina sijoitettu hierarkisessa järjestyksessä ensimmäiseksi Pyhän Vuoren luostareista. Valta ei ole jaettavissa eikä toteutettavissa ilman hierarkiaa. Ei varsinkaan Jumalan valta. Jumalasta ei voi äänestää.

Vanhan testamentin linjausten mukaan pyhittämisen kautta arkinenkin muodostuu pyhäksi, Jumalan todellisuuden piiriin omaksutuksi ja vedetyksi, paikoiksi, esineiksi, ihmisiksi.

Uudessa testamentissa pyhyys on kristityn lahjaksi saama todellisuus, jota lahjaa tulee pyrkiä säilyttämään läpi elämänsä. Kilvoittelu on siis kasteessa saadun omaisuuden realisoimista.

Tässähän alkaa päästä jäljille. Vielä pitäisi päästä unien siiville, enkelten huomaan. Tai painajaisten. Onneksi tuli armeija käytyä. Ei ole ollut kulttuurisokki kamppailla erirytmisten ääniaaltojen läpi kohti sarastusta.

 

Pyhiinvaeltajat kantavat repuissaan paljon muutakin kuin huolellisen niukasti mukaan valittuja vermeitään. He kantavat mukanaan toiveitaan, herkkyyksiään, haluaan kokea ja siunaantua, tarvettaan läsnäytyä, valmiuttaan ihmetellä, kunnioittaa. Tuskin tänne kukaan tulee vasiten riitelemään taivaan valtoja vastaan. Ihmisyys vertautuu aina johonkin itseään korkeampaan, eivätkä tietoisuutta selitä pois edes teoreettisen fysiikan professoritkaan.

Vaellusveljet ovat toimiva tukiryhmä, tukea saa äidinkielellään. Ortodoksisen teologian opettaja, äänisuunnittelija, väitöskirjaansa valmisteleva opettaja, eversti evp, lääkäri, yrittäjä, kirjallisuuden opiskelija, taidekeskuksen johtaja, näyttämömestari ja toimittaja, jonka ammatillinen objektiivisuus katoaa jo kotikentän turvatarkastuksessa. Objektiivisuus onkin ehkä turvallisuusriski näin moniuraisella vaelluksella.

Kenties on oikein ja kohtuullista, etteivät naiset sittenkään ole todistamassa tätä vaellusta. Ei ole mitään erityistä syytä horjuttaa kliseisiä, mutta hyvin toimivia mielikuvia siitä, mitä äijäporukat yleensä touhuavat: viettävät salaseuraisia saunailtojaan, käyvät ”yksillä” kaverikaljoillaan, tai toteuttavat miehisyysviettiään keskenään pelaillen ja fyysisesti kilvoitellen.

Olkoon niin.

Minkäänlaisiin kliseisiin ei mahdu aamuöisiin palveluksiin lähtevä porukka, joka elää viikon kasvisruoilla, läträä yykolmosen kanssa pikkupyykkiä pesten, puhuu siivosti ja käyttäytyy remeltämättä. Ja moni näyttää pitävän päiväkirjaakin mieltään hoitaakseen ja tuntemuksiaan järjestääkseen. Asiallisia, tunteet pinnassa -hemmoja.

Tiet eivät ole niinkään asiallisia. Romanialainen kuski, jolla on painijan korvat, vääntää mutkia kokokouraisesti. Sisäelimet vaihtavat alati paikkaansa, hermo on irrota juuriltaan. Kuskin ei tarvitse kakkosta suurempaa vaihdetta käyttää. Ehkä tämä möykyröinti riittää vaeltamisen fyysisyydeksi. Paita ainakin kastuu. Toisaalta. Nyt on hyvä aika olla liikkeellä. Kun sateiden riehaannuttamat vuorivedet näille urille hulvahtavat, niin silloin olisivat ajot ajetut ja sitä joutuisi oman itsensä aasiksi.

Aaseja näkyy harvakseltaan. Ne kaksi vapaapäiväänsä Karieksen kylän laidalla viettäneet jäivät ainoiksi lähihavainnoiksi. Saattavathan ne karvakuomat olla jo eläkkeelläkin, puolivirattomia kenties. Tiestö on rakentunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Luostareilla on omia autoja, ja pyhiinvaeltajien kilometreistä huolehtii myös romanialaisten pyörittämä kuljetuspalvelu pikkubusseineen.

Merellä liikkuu synkkä laiva. Athoksen rannoille järjestetään ”merirosvoristeilyjä” turisteille. Se on tyylitöntä, merirosvot ovat olleet vuosisataisesti luostareiden raa’in uhka. Laiva on kelluva tympeys. Vähän respektiä.

Lähdemme – näytösluontoisesti ja hyvää tahtoa osoittaaksemme – korjaamaan Pyhän Andreaan skiitan rypälesadon viimeisiä terttuja. Tämä alttius ei millään tavoin naurata isä Joosefia, se häntä hymyilyttää, ettei näille vapaaehtoisille tarvitse veitsiä lainailla. Töitä aljettaessa ukko toisensa jälkeen kaivaa kääntöveitsen taskustaan. Munkkiveljelleen isä Joosef muistuttaakin, että veitsimiehet ovat Suomesta.

Sieltä nimenomaan. Sitä ei voi koskaan tietää, vaeltaa sitten pyhissä tai pimeissä, millaisin askareisiin veitsen kanssa voi joutua. Yksi traktorin peräkärryllinen saadaan laatikoilla lastatuksi. Kärry keikkuu, kesää viedään.

Skiitan statuksen saamisen jälkeen 1800-luvun puolivälissä tänne alkoi virrata venäläisiä kilvoittelijoita. Siinä virrassa oli paljon aristokraatteja, ja heillä varallisuutta. Pyhän Andreaan skiitta rakentui nykyisiin, kookkaisiin mittoihinsa. Vallankumouksen jälkeen alkoivat varat ehtyä ja munkkien määrä laskea. Heistä viimeinen, 1885 syntynyt munkki Samson kuoli 1972. Skiitta jäi aristokraattiseen autiuteensa ja rappioonsa yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Isä Joosefin on jossain määrin vaikeaa ymmärtää kysymystä siitä, miten hän valitsi Pyhän Andreaan skiitan. Ei luostareita ja skiittoja kilpailuteta eikä veljestöjä pisteytetä, siirtorahoja ei maksella. Isä Joosef seurasi ohjaajavanhustaan, arkkimandriitta Efraimia nykyisen veljestön tullessa tänne vuonna 2000. Jumala, ohjaajavanhus, kuuliaisuusveli. Se on ikiaikainen hengellisillä poluilla kulkemisen järjestys.

Skiitan pääkirkko on Balkanin niemimaan suurin ortodoksikirkko. Ikonimaalari, isä Joosef maalasi kuuliaisuustyönään kupolin freskon; vuosi lähes 30 metrin korkeudessa. Skiitan veljestö on pieni, 15 munkkia, ja tekemistä paljon. Kuuliaisuustehtäviinsä ei voi vedota, kun tekeviä käsiä tarvitaan muualla. Usein tarvitaan.

Isä Joosefin ohjaajavanhus Efraim edustaa Joosef Hesykastin hengellistä perinnettä: pyrkimys sisäiseen hiljaisuuteen ja lakkaamattomaan rukoukseen, mahdollisimman rauhalliseen, ulkonaisista vaikutteista vapaaseen elämään.

Skiitan hautausmaalla hämärän tullen isä Joosef puhuu puun alla, pöllin päällä istuen hengellisistä näkymyksistään, ei vahingossakaan itsestään tai aikaisemmasta elämästään. Sen ulos sulkeminen on yksi lempeän voiman ja ehdottoman varmuuden ilmentymä. Puhe on levollista, kokemuksellista. Vaellusveljet istuvat hipihiljaa kalmiston kiviaidalla, ja äkisti tämä näky tuntuu tutulta, Valistuksen uskonnolliselta opetustaululta. Sellaista ei tohdi ääneen sanoa, sillä se – vaikka monet muutkin todennäköisesti päätyvät samoihin tuntemuksiin – saatettaisiin tulkita jo viiraamisen esiasteeksi. Toisaalta. Mitä väliä. Vaikka kaikkea ei voikaan ymmärtää, kunnioittaa voi aina.

Arkkimandriitta Efraim vieraili tänä kesänä Suomessa. Kun hänet tavanneilla oli tiedossa syksyinen Athos-matka, kohtelias kysymys kuului, onko jotain, jota vanhus Efraim toivoisi Suomesta tervehdyksenä tuotavan. Vastaus oli: lakritsia.

Pyhän Andreaan skiitassa ei pääse peseytymään. Kun ei, niin ei sitten paidan vaihtoakaan.

 

Kotiviesti kertoo, että veljeni on lupautunut hakemaan minut pois, jos päässäni naksahtaisi. Veljen urheudessa on luottokortin jättämä kraapu. Ehtona oli, että vaimoni maksaisi matkan. Säästän vaimon Visaa ja veljen vaivannäköä.

Jumalanäidin suojeluksen kelja on Athoksen eteläisimpiä. Vanhus Patapioksen kanssa elää kolme kuuliaisuusveljeä, siistiä sakkia, kaikki on erinomaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisessä huoneessa on pieni myymälä. Ostan pienen rukousnauhan ranteeseen kellon viereen, 33 solmua Jeesuksen rukouksen tueksi. Muistanpahan toisenlaisessa ajassa käyneeni.

Keljan työhuoneen ikkunoista näkyy kallioseinien revähtymästä merelle, sitä kiilaa päiväinen paiste pitää auki. Maalaustelineitä on kaksi, kummassakin keskeneräinen ikoni. Pöydällä rukousnauhojen tykötarpeita, ovisuunurkassa kaksi professionaalista heittovapaa täydessä kelausvalmiudessa.

Aikaisimmilla luostarikäynneillä olen usein mielikuvitellut itseäni järjestelmässä, millainen kuuliaisuustehtävä voisi olla sopiva. Mieluimmin roudarimunkki tuolla traktoria muistuttavalla häksättimellä kuin kontillaan ryytimaalla. Väärin, taas väärin. Kuuliaisuustehtäviä ei valita, ne määrätään. Ja mielikuvitteleminenkin on viimein käännettävä nurinperin. Nyt on joutunut ajattelemaan luostarisääntöä itsessään. Ei se sinne mahdu, ei näillä tilavuuksilla.

Viikko vapaassa pudotuksessa. Muutama hiertymä, ei mustelmia. En vastaa noutamista luvanneeseen viestiin. Tottapahan odottavat, ehkä viestihiljaisuuden jälkeen jopa riemastuvat kotiinpaluusta. Ehkä.