Ei tulevaisuutta

Karri Kokko
Ulkomaat 21.6.2007 08:25

SK vieraili Libanonissa pakolaisleirillä. Lue myös, mitä Lähi-idän
asukkaat kertovat arjestaan blogeissa.Shatilan pakolaisleiri Beirutissa

Teksti Risto Repo, Beirut
Kuva Ulla Repo
(SK 25-26/2007)

Libanonin pakolaisleirien palestiinalaislapsilla ei ole näköpiirissä mitään muuta kuin pakolaisuus.

”Tässä on kyse suuremmasta asiasta kuin me. Ei tiedä, mitä on edessä.”

Chadi Bassam Yousif , 29, on paennut perheineen Shatilan leirille Beirutiin pohjoislibanonilaisesta Nahr al-Baredin palestiinalaisleiristä, jota Libanonin armeijan on kohta kuukauden pommittanut. Ei hän ole ainoa, joka ei tiedä, mitä Libanonilla on edessään.

Kolmisenkymmentä pientä, ehkä tulevaa terroristia kipuaa lavalle. Muutamat on puettu kukiksi, toiset kissoiksi, ja sitten on kylvömies ja mylläri ja leipuri ja myös eläinasuinen tyttö, joka juontaa näytelmää. Hän kertoo tarinaa siitä, miten vehnänjyväsistä vähitellen monen ihmisen työn kautta tulee leipää siellä, mikä on meidän kaikkien kotimaa, ja jonne me kaikki vielä kerran palaamme. Palestiinassa.

Kuvaelma etenee juuri kuten lasten koulunäytelmän tuleekin: suurella mahtipontisuudella ja niin, että lähes kaikki menee hiukan pieleen.

Shatilan palestiinalaisleirin lastentarhan lapsilla on suuri hetki: he valmistuvat tänään ja siirtyvät peruskoulun ensimmäiselle luokalle.

Kuvaelman jälkeen he käyvät vaihtamassa roolivaatteensa asusteisiin, joita käytetään amerikkalaiskouluissa, kun valmistutaan. He saavat hienot diplominsa ja lähtevät sitten ylpeiden vanhempiensa kanssa metrin levyisiä kujia pitkin koteihinsa.

Vanhemmat pyyhkivät kyyneleitä silmistään, niin minäkin. Tämä kaikki on kuvaelmaa tulevaisuudesta, jota näillä lapsilla ei ole. Ja sitä on näytelty nyt jo kuusikymmentä vuotta, aina samalla toiveikkuudella ja aina niissä toiveissa pettyen.

Oletetaan, että lapset jatkavat koulunkäyntiään. Se on todellakin vain oletus, sillä vuonna 2004 YK:lle tehdyn tutkimuksen (National Institution for Social Care and Vocational Training) mukaan 21 prosenttia 7-18-vuotiaista palestiinalaislapsista ei käy mitään koulua, vaan vetelehtii kaduilla.

Oletetaan, että he pääsevät siihen pieneen kiintiöön, johon libanonilaiskoulut ottavat ”ulkomaisia” oppilaita. Tai YK:n alaisen UNRWA:n kouluihin, joissa keskimääräinen luokkakoko on 53 oppilasta. Oletetaan, että he selviävät tämänkin vaiheen läpi.

Saman tutkimuksen mukaan motivaatio-ongelmien vuoksi 15-24-vuotiaista palestiinalaisnuorista viitsii enää käydä koulua puolet samanikäisisten libanonilaisnuorten määrästä. Mutta oletetaan silti, että näistä kolmestakymmenestä lapsesta edes muutama selviää aikanaan yliopistoon ja valmistuu.

Libanonissa heillä ei ole asiaa mihinkään pankki-, terveysalan-, opettajan-, lääkärin- tai kokinvirkoihin, koska etusijalle on aina asetettava libanonilainen hakija. Kyse on valtioiden välisestä vastavuoroisuudesta. Koska palestiinalaisilla ei ole valtiota, ei libanonilaisnäkemyksen mukaan voi olla mitään vastavuoroisuuttakaan.

Heillä ei ole myöskään oikeutta omistaa maata tai asuntoa, vaikka vauraimmat heistä ovat jotenkin siinä onnistuneetkin.

 

Lähi-idän asukkaiden blogeja
Gazalainen äiti ja toimittaja
Israelilainen 32-vuotias Benji Lovitt
Brian Blumin blogi Jerusalemin arkipäivästä
Äiti Länsirannalta
From Beirut with Love
Lista libanonilaisista bloginpitäjistä

Keskustelu