Berliini 1989: Ohjaaja pakeni Itä-Saksasta kumiveneellä

Teppo Tiilikainen
Ulkomaat 7.11.2009 16:01

Berliinin muuri murtui kaksikymmentä vuotta sitten. Näin sen kokivat länsiberliiniläinen kansanedustaja ja itäberliiniläinen elokuvaohjaaja.

Berliini Spreejoen varteen on jätetty Berliinin muurista muistoksi reilun kilometrin pätkä, jota kutsutaan East Side Galleryksi. Hilmer Brandt (vas.) katseli, kun muuria pystytettiin ja purettiin. Jacqueline Jörgen pakeni Itämeren rannikolta kumiveneellä Tanskaan ja sitä kautta Läni-Berliiniin. Kuva Markus Pentikäinen

Hilmer Brandt, entinen länsiberliiniläinen kansanedustaja

Hilmer Brandt, 74, istui kokouksessa Länsi-Berliinissä kuullessaan, että raja oli avattu. Hän haki autonsa ja lähti perheineen Brandenburgin portille. Siellä oli kuitenkin jo niin paljon väkeä, että he joutuivat etsimään parkkipaikan kauempaa Invalidenstrasselta.

”Myös siellä oli täysi meno päällä. Trabantteja ja samppanjapulloja oli joka puolella. Päädyimme juhlimaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Yöllä annoin vielä puhelinhaastattelun Ruotsin radiolle”, Brandt muistelee 20 vuoden takaisia tapahtumia.

Brandt asuu rivitalossa eteläisessä Steglitzin kaupunginosassa yhdessä suomalaisen vaimonsa Eevan kanssa. Hän teki pitkän uran ammattiyhdistysliikkeen Gemeinwirtschaft-pankissa. Hän oli aikoinaan aktiivipoliitikko ja istui 1970-luvulla kaksi kautta Länsi-Berliinin parlamentissa, mutta nyt hän on ollut jo vuosia eläkkeellä.

Brandt muutti Länsi-Berliiniin 50 vuotta sitten Hannoverin lähistöltä. Hän muistaa kirkkaasti vuoden 1961 elokuun 13. päivän, jolloin muuria alettiin rakentaa. Hän oli tuolloin 26-vuotias ja asui Schönebergin kaupunginosassa, Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeellä.

”Se oli sunnuntaiaamu. Kuulin radiosta, että sotilaat olivat sulkeneet rajan. Otin pyöräni ja poljin Brandenburgin portille.”

”Operaatio Ruusu” oli alkanut jo yöllä. Rajavyöhykkeelle oli tuotu kymmeniätuhansia sotilaita ja poliiseja. Heidän apunaan oli tehtaiden puolisotilaallisia taistelujoukkoja.

Kaikki idästä länteen johtavat kadut oli suljettu. Rajalle vedettiin piikkilankaa ja betoniesteitä. ”Varsinainen muuri rakennettiin vasta myöhemmin”, Brandt kertoo.

Hän kulki pitkin rajaa ja kuvasi kamerallaan historiallista tapahtumaa. Vartiomiehiä oli asetettu parin metrin välein pakoyritysten estämiseksi.

Iltapäivällä Brandt kohtasi puolitutun berliiniläismiehen, jolla oli yhteyksiä sanomalehtiin. Tämä lupasi viedä filmit kehitettäväksi ja julkaistavaksi.

”Mies katosi, enkä ole saanut filmejäni takaisin.”

Muurin rakentaminen tuli Brandtille lopulta yllätyksenä, vaikka hän seurasi tarkasti uutisia ja politiikkaa. Hän ei uskonut, että kaupungin jakaminen olisi mahdollista, vaikka olikin kuullut siitä huhuja varsin yllättävältä taholta.

”Olin kesällä 1961 Suomessa, matkustin Kontiomäeltä Ouluun ja keskustelin junassa suomalaisen upseerin kanssa. Hän sanoi minulle, että venäläiset aikoivat eristää Länsi-Berliinin muurilla. En tiedä, mihin hänen tietonsa perustuivat.”

Brandt kävi Itä-Berliinissä seuraavan kerran vasta 1972, kun vierailut mahdollistava neljän vallan sopimus tuli voimaan. Muodollisuudet Friedrichstrassen raja-asemalla olivat nöyryyttävät. Häntä kohdeltiin tavallistakin töykeämmin, koska hän oli sosiaalidemokraattinen kansanedustaja.

”Kävin itäpuolella yleensä korkeintaan kerran vuodessa kiertämässä museoita. Sinne ei ollut muuta asiaa. Meillä ei ollut idässä ystäviä eikä sukulaisia.”

Muuri vaikeutti elämää monin tavoin. Brandt kävi usein vanhempiensa luona Hannoverissa. DDR:n raja piti ylittää kahteen kertaan ja autoilijat saivat käyttää vai tiettyjä valtaväyliä, joilla idän miliisit jakelivat sakkolappuja pienimmistäkin virheistä.

”Junamatka Hannoveriin kesti silloin 12 tuntia. Nyt sinne pääsee puolessatoista tunnissa”, Brandt hymähtää.
Muurin purkamisesta on pian 20 vuotta. Mutta Brandtin sukupolvelle henkinen muuri on yhä olemassa – hän ei voisi kuvitella asuvansa Itä-Berliinissä. Hän käy siellä edelleenkin vain museoissa.

Jacqueline Görgen, länteen loikannut elokuvaohjaaja

Elokuvaohjaaja Jacqueline Görgen, 45, teki oman vallankumouksensa jo kolme vuotta ennen muurin murtumista. Hän pakeni 1986 kumiveneellä Itämeren kautta länteen ja asui Länsi-Berliinissä, kun rajat avattiin.

”Poikaystäväni ehdotti, että lähtisimme itään. Jäin kotiin, en halunnut mennä juhlimaan. Ajattelin että siellä on kuitenkin Stasin miehiä.”

Jacqueline syntyi Erfurtissa, eteläisessä DDR:ssä. Hän sai tarpeekseen kommunismista jo nuorena ja jätti ensimmäisen maastamuuttohakemuksen 19-vuotiaana.

Se tiesi yhteentörmäystä Stasin kanssa. Hänet vietiin kuulusteluihin, hänen henkilötodistuksensa takavarikoitiin ja hän sai potkut töistä.

Seuraavana vuonna Jacqueline muutti Itä-Berliiniin. Hänen poikaystävänsä Wolfgang Franke työskenteli Metropol-teatterissa valomiehenä ja hänellä oli asunto Friedrichscheinissa kaupungin keskustassa.

Myös Wolfgang oli anonut lupaa muuttaa maasta. Siihenkään ei oltu suostuttu. Hän sai kuitenkin pitää työpaikkansa, sillä hänen isänsä oli merkittävissä asemassa puolueessa.

Jacqueline oli tuolloin 22-vuotias. Hän yritti elättää itsensä tekemällä koruja ja nukkeja ja ompelemalla muotivaatteita. Ne menivät hyvin kaupaksi, mutta hän tunsi olevansa silti umpikujassa. Stasi vainosi häntä ja esti häntä saamasta opiskelupaikkaa tai töitä.

Jacqueline ja Wolfgang perustivat parinkymmenen tuttavansa kanssa yhdistyksen, joka yritti taistella maastamuuttoa suunnittelevien oikeuksien puolesta. Se oli vaarallista peliä. Ystäviä alkoi kadota heidän ympäriltään. Myös heitä tarkkailtiin ja vietiin kuulusteluihin. He pelkäsivät joutuvansa vuosikausiksi vankilaan.

”Istuimme yhtenä iltana keittiössä ja totesimme, että meidän on pakko päästä pois. Paikalla oli ystävämme Andreas, jonka perheellä oli mökki Prerowissa Itämeren rannalla. Päätimme, että hankkisimme kumiveneen ja pakenisimme maasta sitä kautta.”

Jacqueline, Wolfgang ja Andreas löysivät vanhojen tavaroiden liikkeestä kumikanootin, johon mahtui kolme ihmistä. Wolfgang rakensi siihen puisen peräsimen.

He tarvitsivat myös märkäpuvut pysyäkseen lämpimänä hyisellä Itämerellä. Sellaisia ei myyty DDR:ssä, mutta Andreaksen äiti ratkaisi ongelman. Hän oli eläkeläinen ja sai käydä sen vuoksi vapaasti Länsi-Berliinin liikkeissä.

Melomisharjoitukset aloitettiin syyskuussa 1986. Reitti suunniteltiin tarkasti. Lokakuussa kolmikko pakkasi tavarat Trabanttiin. He harhauttivat Stasin urkkijan ja ajoivat yötä myöten Prerowiin.

Jacqueline ei ollut uskaltanut paljastaa pakosuunnitelmaa edes äidilleen. Naapureilleen he olivat kertoneet matkustavansa muutamaksi päiväksi Dresdeniin hääjuhliin.

”Pakkasimme mukaan vaatteita sekä viskipullon ja Marlboro-kartongin, jotka olimme ostaneet valuuttakaupasta. Meillä oli 6 000 D-markkaa käteistä. Olimme vaihtaneet säästömme länsimarkoiksi länsisaksalaisten ystäviemme kanssa.”

Seuraavana aamuna he maalasivat kumikanootin ja kasvonsa mustiksi, ettei heitä erotettaisi merellä. Iltakahdeksalta kaikki oli valmista. Kompassista otettiin suunta, 35 astetta luoteeseen.

”En pelännyt merta, pelkäsin paljon enemmän Stasin vankilaa”, Jacqueline sanoo.

Mutta 40 kilometriä hyisellä Itämerellä on pitkä matka. Kompassi putosi veteen ja hajosi. Yöllä vastaan tuli kolme sotalaivaa, jotka eivät kuitenkaan kiinnittäneet kanoottiin mitään huomiota.

Aamulla pakolaiset nousivat maihin ja huomasivat olevansa suurin piirtein siellä missä pitikin, Gedserissä, Tanskan eteläkärjessä. He vaihtoivat vaatteita ja jättivät kumiveneen rantaan.

Jännitys laukesi. He kävelivät satamaan, matkustivat lautalla Travemündeen ja ilmoittautuivat poliisille.

”Meitä kuulusteltiin tarkasti. Länsi-Saksan tiedustelupalvelu ja liittoutuneet halusivat tarkat tiedot pakomatkasta”, Jacqueline kertoo.

Hän pudistelee päätään ja haroo tukkaansa. Hän liikuttuu yhä kertomuksestaan, vaikka dramaattisesta pakomatkasta on jo 23 vuotta.

Andreas on muuttanut sittemmin Prerowiin, mistä pakomatka alkoi. Jacqueline ja Wolfgang ovat eronneet, mutta he tapaavat edelleen vuosittain pakomatkan vuosipäivänä, 14. lokakuuta ja kohottavat samppanjalasin onnistuneelle suoritukselleen.

Jacqueline asuu vaihtoehtoväen ja turkkilaisten suosimassa Kreuzbergin kaupunginosassa nykyisen miehensä, Etelä-Afrikasta Länsi-Berliiniin muuttaneen elokuvaohjaajan Michael Hammonin ja kahden lapsensa kanssa. Hän viihtyy hyvin, vaikka työt ovat laman vuoksi kiven alla.

”En aio unohtaa muuria. Saksojen rajoilla tapettiin yli tuhat ihmistä, jotka yrittivät paeta. Haluaisin pystyttää heille muistomerkin.”

Keskustelu

Lehdessä olleessa jutussa oli myös mukana Armin Terzibaschian.Hän kommentoi, ettei tiennyt mitään sorrosta ja kiduksista jota tapahtui naapurissaan olevassa Stasin vankilassa. Tästä tuli mieleen samanlaiset kommentit reilut 60 v sitten. Jotain pysyvää saksanmaalla.