Tim tiesi heti, mistä oli kyse: WTC:n torni – 110 kerrosta terästä – oli kaatumassa hänen päälleen

SK:n arkistoista: Viisi kertomusta World Trade Centerin raunioista New Yorkista.
Amerikka 11.9.2016 20:02
Kaksoistornien romahdusta pekenvia ihmisiä New Yorkissa 11. syyskuuta 2001.
Terrori-iskut romahduttivat New Yorkin WTC-tornit 11. syyskuuta 2001. © Suzanne Plunkett / AP / Lehtikuva

Kuulas syysaamu viisitoista vuotta sitten muutti maailman, kun terroristit iskivät lentokoneilla New Yorkin kaksoistorneihin. Toimittaja Jari Lindholm kertoi vuonna 2006 newyorkilaisista, joiden koko elämän WTC-isku muutti.

 

Metsän siimeksessä hiljaisen kylätien varrella rakentaa vakava mies taloa. Mies on tehnyt jokaisen osan omin käsin, sahannut runkohirret ja veistänyt puunaulat.

Joka aamu kaksi ja puoli vuotta hän on ajanut maasturillaan tänne New Jerseyn perukoille Staten Islandilta, jossa viisihenkinen perhe ja suursnautseri kituvat kaksiossa.

Ensimmäiset kahdeksan kuukautta hän katkoi ja käsitteli puutavaraa. Pelkästään liitostappeja tarvittiin 1 300. Mutta mies ei valita. Talosta tulee sellainen kuin hän on aina halunnut. Iso, jykevä ja koruton.

Jos se koskaan ehtii valmistua.

Tim Duffy kipuaa rakennustikkaita yläkerrokseen ja huomaa taas hengästyvänsä.

Tuttu, vihlova ajatus nousee mieleen:

Olen enää puolikas mies.

Hän muistaa päivän, jolloin sai työpaikkalääkäriltä tutkimustulokset ja ohimennen tokaistun tuomion: ”Se olisi sitten siinä.”

Hänen elämänsä.

Se on mitä se on, hän ajattelee voipuneesti.

Hän näkee siitä yhä unta. Unessa kilisee hälytyskello. Hän säntää varustekaapille. Sammutustakki, kypärä, turvasaappaat. Sitten hän on kiitävässä autossa, torvi törisee, ja tornitalojen takaa häämöttävät liekit.

Ja hetken hän on onnellinen, omalla paikallaan kaverien rinnalla, siellä mihin kuuluu.

 

Se tiistai oli vapaapäivä. Kaunis kuin kukkavaasi, lämpöä parikymmentä astetta heti aamusta.

Loistava hetki rassata pyörää.

Tim Duffy avasi autotallin ovet ja työnsi pihalle silmäteränsä, punaisen Harley-Davidson Dyna Super Gliden. Hän polvistui ajotielle ja veti sytytystulpan irti.

Kello 8.46.

Hän nousi seisomaan. Jyrähdys oli kuulunut pohjoisesta. Hän höristi korviaan. Sireeni. Toinen. Kolmas.

Luultavasti Manhattanilla.

Hän kyykistyi takaisin asvaltille. Käsi hamusi toista tulppaa. Mutta palomies hänessä oli valpastunut. Taas hän kuunteli. Sireeneitä oli yhä enemmän, ulvonta oli nyt jatkuvaa.

Hän meni sisään. Keittiön puhelin soi. Se oli hänen vaimonsa.

World Trade Center. Lentokone. Duffy ei saanut kaikesta selvää.

Hän kääntyi ikkunaan päin.

Pohjoisessa, Verrazano-sillan takana, sylki pilvenpiirtäjä taivaalle mustaa savua.

Keskustelu oli lyhyt.

”Mun tarvii mennä.”

”Et mene, sä olet vapaalla eikä sun…”

”Mun tarvii mennä.”

Hän juoksi ulos, työnsi tulpan pyörään ja kaasutti matkaan.

 

Tom Canavan säpsähti. Kuvitteliko hän? Ei, kaikki muutkin olivat huomanneet sen: lattia oli vavahtanut.

K0ko maisemakonttori – First Union -pankin 40 työntekijää – on ponkaissut pystyyn. Siltä ainakin näytti.

Kello 8.46.

World Trade Centerin pohjoistorni huojui.

Siihen asti Tom Canavanin tiistaiaamu oli ollut tavanomainen:

Herätys 4.30. Nuokkuen kaksi tuntia junassa Manhattanille. Maanalaisella Fulton Streetille. Rivakasti kadun yli ja takaisin maan alle, WTC:n hallitasolle. Rättiliikkeet juuri avautumassa: J-Crew, Banana Republic. Tuttu sushibaari. Hallmarkin korttikauppa, ehkä kaupungin paras. Liukuportaat ylös, muutama harppaus marmoroidun aulan halki, hissi 47. kerrokseen.

Työpisteessä sermien takana tietokone ja kahvimuki. Kuvassa kolmevuotias Matthew, 41-vuotiaan isän aarre.

Torni lakkasi huojumasta.

Canavan käveli ikkunaan. Ulkopuoliset kuvittelivat aina, että World Trade Centerin kaksoistorneista avautui satumainen näköala. Ja olihan se totta – jos vain sattui näkemään ulos. Arkkitehti Minoru Yamasaki oli kärsinyt korkean paikan kammosta ja oli kuin vaistonvaraisesti piirtänyt maailman korkeimpiin rakennuksiin vain puoli metriä leveät ikkunat, pelkät tirkistysaukot.

Canavan työnsi kasvonsa kiinni lasiin.

Ulkona satoi palavaa paperia.

 

Paperia? Pat Moore seisoi asuntonsa ikkunassa ja tuijotti ulos silmiään uskomatta. Lentokoneen ääni oli kieltämättä ollut kova. Mutta jysähdys oli ollut vaimea, se olisi voinut kuulua mistä tahansa.

Silti jotain oli vialla. Siitä ei ollut epäilystäkään.

”Andy, ulkona sataa palavaa paperia.”

Andy Jurenko kömpi sängystä. Hän oli tuntenut, kuinka maa vavahti. Pelätä hän ei kuitenkaan osannut. World Trade Centerin etelätorni oli asunnosta vain sadan metrin päässä, melkein olohuoneen jatke, mutta räjähdys – tai mikä se sitten olikaan – tuntui sattuneen kaukana sen takana.

Moore avasi oven. Rappukäytävässä osa asukkaista teki lähtöä. Naapurin Susan kurkisti ulos ja kysyi, tiesikö kukaan, mitä oli tapahtunut. Moore pudisti päätään.

Hän palasi sisälle. Jurenko kiskoi makuuhuoneessa paitaa päälleen. Heidän kissansa Siegfried ja Roy pyörivät hermostuneina jaloissa.

He höpöttivät puuhaillessaan. Parasta lähteä, vai? Mitä otetaan mukaan? Piilolinssit, ajokortti? Kännykkä tietysti, entä laturi? Kuinka kauan ollaan poissa? Collegepusero iltaa varten? Ai otat, no jos minäkin sitten…

Kello 9.03.

Tällä kertaa räjähdys kuului läheltä.

Ensimmäinen tulipallo iskeytyi ikkunaan.

 

Tim Duffy oli raivoissaan. Ydinpommiako ne odottivat? Molempiin WTC-torneihin oli törmännyt lentokone, mutta hänen yksikkönsä ei ollut vieläkään saanut lähtökäskyä.

Televisiossa kaksoistornit tuprusivat kuin jättimäisen valtamerihöyryn piiput.

Paloasema oli täynnä isoja, kärsimättömiä miehiä. Tupakka paloi ja sammutusasut suhahtelivat, kun äijät vaihtoivat jalkaa.

Joku rauhoitteli puhelimessa siskoaan, joka panikoi työpaikassaan etelätornissa: ”Ota iisisti, apua on tulossa.”

New Yorkin urheimmat.

Lempinimi oli komea, ja miehet olivat ylpeitä saavutuksistaan. New Yorkin palo- ja pelastuslaitoksen pojat eivät tyytyneet roiskimaan vettä tuleen talojen ulkopuolelta. He menivät suoraan sisään vaikka betonin läpi.

He saivat kehnoa palkkaa ja kituuttivat kehnoilla työkaluilla. Heidän Mack-autonsa olivat niin vanhoja, että ovet tipahtelivat kesken hälytysajon. Heidän radionsa toimivat jos toimivat. Useimmat tekivät kahta työtä, jotkut kolmea, sillä palomiehen palkalla ei elätetä perhettä.

Silti he lähtivät kyselemättä liikkeelle kellon kilistessä. Kun ulkopuoliset ihmettelivät, miten he pystyivät vuodesta toiseen tyytymään osaansa, he kohauttivat olkiaan: se on mitä se on.

Ja tänään se oli tätä.

Tim Duffy oli ajanut asemalleen Brooklyniin 1500-kuutioisellaan melkein koko matkan jalkakäytäviä pitkin, koska tiet oli suljettu.

Nyt hän halusi töihin.

Mutta hän oli virallisesti vapaalla, eikä paloautossa olisi tilaa kuin kuudelle. Ylimääräisenä miehenä hän luultavasti joutuisi jäämään puhelinpäivystäjäksi.

Ei, ei.

Palopaikalle oli päästävä.

Hän alkoi vetää sammutusasun housuja jalkaansa.

Kello 9.59.

Joku karjaisi kuin hädässä.

Sisartaan rauhoitellut palomies oli valahtanut kalpeaksi. Kaikkien katseet olivat nauliutuneet televisioon.

Duffy käveli lähemmäs. World Trade Centerin etelätorni oli juuri hävinnyt pölypilveen.

 

Bonnie Giebfried painoi jarrua. He olivat kääntyneet savussa WTC-kompleksin kaakkoiskulmasta West Streetille, kun jokin oli rusahtanut ambulanssin etupyörien alla.

Giebfried avasi oven.

”Mitä siellä on?” kysyi hänen työparinsa Jennifer Beckham.

”Jonkun jalka”, Giebfried vastasi. ”Ajoin juuri reisiluun yli.”

Ensihoitaja koulutetaan kestämään järkytystä. Ja mitä pelastuskoulussa ei kerrota, sen elämä täydentää. Giebfried ja Beckham olivat hoitaneet ampumahaavoja keskellä jengisotaa ja liukastelleet verilammikoiden yli noutamaan kolmoismurhan uhreja. He tiesivät, miten ihmiskeho voi hajota, miten monella tavalla painovoima ja väkivalta runtelevat lihaa.

Mutta liika on liikaa.

Aamu oli ollut hiljainen. He olivat istuneet mutustelemassa rinkeleitä kantapaikassaan Bagel Clubissa lähellä tukikohtaansa Flushingin sairaalaa. Hätäkutsu oli tullut vähän ennen yhdeksää. He olivat kaasuttaneet Queensistä kohti Manhattanille johtavaa tunnelia hätäajoneuvojen letkassa. Beckham oli sukinut huolettomana geeliä tukkaansa.

”Hullu.”

”Siellä voi olla söpöjä palomiehiä.”

Nyt he seisoivat keskellä West Streetiä ja tuijottivat sanattomina ympärillään leviävää näkyä.

Autot murskana. Puut tulessa. Ilmassa pilvenpiirtäjien pirstaleita ja korkeuksista hypänneitä ihmisiä. Mies, mustat housut ja vaaleanpunainen paita, putoaa loputtoman pitkään.

Märkiä mäjähdyksiä.

Naisen kasvot – pelkät kasvot, päästä irrallaan. Punatut huulet, silmissä vielä rajausväriä.

Pikkutyttönä Giebfried oli katsellut ihastellen, kuinka kaksoistornit nousivat Manhattanin peruskalliosta kuin teräksiset sormet. Pohjoistorni oli avattu 1970 ja sen eteläinen sisar 1972, mutta valmiit rakennukset hän oli nähnyt vain kaukaa.

Nyt, keskellä veristä puhuria, hän saattoi sanoa vihdoinkin päässeensä käymään WTC:llä.

Beckham kuiskasi: ”Mä haluun kotiin.”

He pysäköivät ambulanssinsa ylikulkusillan alle Marriott-hotellin eteen ja ryhtyivät töihin. Paarit autosta. Rankalauta ja tukikaulurit valmiiksi. Defibrilaattori mukaan sydänpysähdyksiä varten.

Kello 9.59.

He olivat juuri kompastelleet etelätornin aulasta kantaen vammautunutta naista, jonka invamopedi oli jäänyt jumiin paloruiskujen keskelle.

Myöhemmin ihmiset kuvailisivat ääntä kirskunaksi, pauhuksi, jyrähdykseksi ja jylinäksi.

Joku muistelisi, että se alkoi pelkkänä tussahduksena: puf.

Bonnie Giebfried tajusi, että jotakin painavaa oli kaatumassa hänen päälleen.

 

He olivat päässeet 19. kerrokseen, kun Kathy Robinson alkoi hyperventiloida. Tom Canavan pysähtyi neuvottomana.

Pohjoistornin B-portaikossa oli kuumaa ja ahdasta, toimistoväki laahusti alas ja palomiehet kipusivat huohottaen kohti tulista työmaataan. Canavan ja 19 muuta First Union -pankin työntekijää olivat lähteneet laskeutumaan muutamaa minuuttia aiemmin suljettuaan sitä ennen toimintaohjeiden mukaisesti arvopaperit kassaholviin. Kaikki oli sujunut joutuisasti, kunnes Kathyn hengitys oli alkanut kiihtyä.

Canavan kurkisti 19. kerroksen konttoriin. Joku oli murtautunut virvoitusjuoma-automaattiin ja jakoi ihmisille limsaa. Lattialla istuksi läähättäviä palomiehiä, joiden päälle konttoriväki kaatoi vettä.

Kathy vapisi ja itki. Palomiehet kehottivat muuta seuruetta jatkamaan matkaa.

Canavan palasi portaikkoon.

Muutamaa minuuttia myöhemmin, ohitettuaan 18 pilkkopimeää kerrosta, he saapuivat maan alle, hallitasolle.

Ostosparatiisia valaisivat himmeät hätävalot. Hissien ovet olivat räjähtäneet irti. Sprinklerivesi lorisi alas mustunutta marmoria.

Canavan oli neljän ryhmässä viimeisenä jonossa. Hän laski kätensä työtoverinsa Antoinette Dugerin märälle olkapäälle ja yritti keventää tilannetta: ”Haluaisitko, että kipaisen takaisin konttoriin hakemaan sateenvarjon?”

Kello 9.59.

Ulkona se kuulosti kirskunalta ja jylinältä. Maan uumenissa tornien alla se tuntui suunnattomalta tuulenpuuskalta, kuin tuhat tavarajunaa olisi pyyhältänyt ohi.

Tom Canavan katsoi työtoveriaan ja ajatteli: Juokse.

Sanoiksi asti ajatus ei ehtinyt.

 

Pat Mooren muistikuva on kirkas. Hän räpäyttää silmiään. Ja räpäyttää uudelleen. Tämän täytyy olla näköharhaa.

Hän seisoo 12. kerroksen ikkunassa ystävänsä asunnossa, jonne hän ja Andy Jurenko ovat paenneet kodistaan etelätornin juurelta mukanaan vain päällään olevat vaatteet, pari luottokorttia ja kännykkä, mutta ei laturia.

Täältä, korkealta kaupungintalon takaa, hän näkee ensimmäisen kerran tornien valtavat, rosoiset haavat, ja ne näyttävät kuolettavilta.

Hän räpäyttää silmiään.

Etelätornin huippu valahtaa hiukan alaspäin.

Se kallistuu itään päin, ja sen jälkeen etelään.

Ja sitten torni sortuu laajenevaan pölypilveen, kerros kerrokselta, kunnes kattoristikoiden ja kannatinpalkkien ja julkisivupilareiden massa, 250 000 tonnia, saavuttaa maanpinnan ja rutistuu 21 metriä syvään perustusmonttuun, suoraan Manhattanin uumeniin.

Kymmenessä sekunnissa kaikki on ohi.

Pat Moore ajattelee: Meidän koti.

 

Hiljaisuus. Kaupungin ylle laskeutui läpinäkymätön pölyvaippa, joka tukahdutti hälytystilan epäsoinnut: sireenit ja torvet, radiopuhelinten räsähdykset, paloruiskujen suhinan.

Keskellä pimeyttä tussahtivat ambulanssin takaovet kiinni. Jossain sirkutti palomiehen hätäpaikannin.

Ne äänet eloonjääneet muistaisivat.

Ja moottoripyörän murinan.

Broadwaylla halkoi pölyä punainen Harley-Davidson, jonka satulassa istui iso, viiksekäs palomies.

Kyllästyttyään odottamaan lähtökäskyä Tim Duffy oli jättänyt pelastusyksikkönsä asemalle ja kaasuttanut Brooklynin sillan yli Manhattanille. Yllään hänellä oli sammutusasu, jalassa saappaat, päässä kypärä. Muita varusteita ei pyörän selkään mahtunut.

Duffy kääntyi helmat liehuen Dey Streetille ja jyristi eteenpäin, kunnes etelätornista satanut romu tukki tien. Asiaa murehtimatta hän kurvasi Church Streetille pohjoistornin katveeseen, hyppäsi satulasta ja talutti pyöränsä Millennium-hotellin autioon aulaan.

Hän suunnisti kohti etelätornin raunioita.

 

En saa henkeä. Bonnie Giebfried takoi ikkunaa. Oli säkkipimeää, hän kuuli vain kämmentensä tömähtelyn paksua lasia vasten. Pölypilven sisällä hänen vieressään joku löi ikkunaa happipullolla.

Giebfried kuunteli sydämensykettään. Hän kuuli, kuinka hänen kohtalotovereidensa hengitys hidastui. Nyt joku iski lasiin palokirveellä. Hänen kumppaninsa Jen Beckham kirkaisi.

Kuului kolme käsiaseen pamausta – poks, poks, poks. Ikkuna hajosi säpäleiksi, ja he hoipertelivat sisään.

Pöly alkoi laskeutua. Giebfried tajusi olevansa World Financial Center -kompleksin ykkösrakennuksessa, joka sijaitsi WTC:n etelätornia vastapäätä kadun toisella puolella.

Hän ei tiennyt, mitä tornille oli tapahtunut, mutta ulkona olisi varmasti loukkaantuneita. Hän tarttui Beckhamia hihasta. Heidän pitäisi löytää paikka potilaslajittelulle.

He hapuilivat hämärässä, kunnes sattuivat pieneen herkkukauppaan. Kylmähuoneesta, tiiviin oven takaa he löysivät raitista ilmaa.

He ahmivat appelsiinimehua ja oksensivat mustaa velliä.

Sen jälkeen he alkoivat paikata loukkaantuneita.

 

Tom Canavan avasi silmänsä pimeydessä. Hän ajatteli: Olen kuollut, mutta se ei sattunut yhtään.

Hän sylkäisi kiviä suustaan ja pyyhkäisi naamaansa. Hän imaisi happea keuhkoihinsa ja haistoi savun. Hän tajusi hikoilevansa.

Äkkiä pimeydessä kipunoi. Rakennusmurskaan sekoittunut paperisilppu, etelätornin pankkien ja vakuutusyhtiöiden kuolemanjäte, leimahti liekkeihin.

Canavan käänsi päätään. Hänen housunlahkeensa olivat tulessa. Hän kouraisi betonipölyä ja heitti sitä roihuun. Liekit sammuivat.

Hän hamuili ympärilleen. Hänen yläpuolelleen vain muutaman sentin päähän oli pudonnut betonilaatta, joka oli suojannut häntä kuin teltta.

”Älä jätä!” Ääni kuului läheltä.

”Kuka siellä?”

”Älä jätä!”

Canavan alkoi repiä romua syrjään. Huutaja tarttui häntä nilkasta. Hän jatkoi raivokasta kaivamista. Hän työnsi palkkeja, hakkasi kipsilevyjä ja heitteli kattolaattoja. Lopulta hän näki pienen valopisteen. Hänen kätensä riuhtoivat spagetiksi taipunutta raudoitetta haavoista piittaamatta. Hän saavutti aukon, tarttui sen reunoihin ja pusersi verisen päänsä läpi.

Ulkona pauhasi savumyrsky. Kaukana ylhäällä, tavoittamattomissa, pilkotti sinitaivas.

Canavan ulvaisi tuskasta. Hänen paljaat käsivartensa sihisivät punahehkuisella teräspalkilla kuin käristyvä pekoni.

 

Kello 10.28. Yläilmoista savun keskeltä kuului jylinää. Siviileille ääni oli käsittämätön. Tim Duffy tiesi heti, mistä oli kysymys.

World Trade Centerin jäljelle jäänyt torni, 110 kerrosta terästä ja toimistotavaraa, oli kaatumassa hänen päälleen.

Perkeleen perkeleen perkele.

Duffyn päälle satoi pilvenpiirtäjää. Hän yritti päästä ylös, mutta hänen selkäänsä tömisi yhä enemmän romua. Hän painautui sikiöasentoon mutta kampesi itsensä heti noituen takaisin polvilleen. Ei, ei, ei. Näin ei häntä vietäisi.

Potero. Hän tarvitsi poteron.

Hän naulitsi katseensa kadunkulmaan, jossa häämöttivät Brooks Brothersin vaatekaupan pylväät. Sinne. Turvaan. Jotenkin.

Hän lähti konttaamaan. Hän pääsi portaiden juurelle ja raahautui ylös. Hän kyyristyi pylvästä vasten ja kiskaisi sammutustakkinsa päänsä yli.

 

Tom Canavan seisoi verissä päin keskellä katua ja katseli äänettömänä, kuinka kolme ihmistä hyppäsi käsi kädessä pohjoistornista ja iskeytyi maahan.

Sitten hänen työpaikkansa romahti pölypilveen.

Enää hän ei jaksanut juosta. Hän oli jo rehkinyt tarpeeksi sinä aamuna.

Hän oli päästänyt kohtalotoverinsa ulos kaivamastaan reiästä, josta hänen 41-vuotiaan mahansa ei ollut ensi yrittämällä mahtunut. Hän oli katsellut, kuinka mies oli hävinnyt tuhkamyrskyyn. Hän oli kiskonut itsensä väkisin ulos ja kompuroinut tulikuuman teräsmeren yli lenkkarit savuten.

Ei enää.

Hän seisahtui ja antoi pölymassan tulvahtaa ylitseen. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Broadwaylla poliisi tarttui häntä käsivarresta ja kysyi, mihin hän oli menossa.

Kotiin, hän vastasi.

 

Toinen kerta oli Bonnie Giebfriedille liikaa. He olivat haalimassa ensiaputarvikkeita West Streetille hylätyistä ambulansseista, kun kuoleva pohjoistorni päästi viimeisen huokauksensa.

Taas mentiin, hän ajatteli.

He pakenivat tappavaa pölysadetta ensimmäiseen eteensä osuneeseen suojaan, joka sattui olemaan parkkihalli.

Kun myrsky tyyntyi, he kömpivät takaisin kadulle ja laahustivat Hudsonjoen lauttalaiturille auttamaan ensiavussa.

Siellä hän sai ensimmäisen astmakoh-tauksen.

He iskivät letkun hänen käsivarteensa ja antoivat hänelle Albuterolia. Vähitellen hänen keuhkoputkensa avautuivat.

Seuraavat tunnit soljuivat ohi sameina. Hän tajusi olevansa lautalla matkalla kohti New Jerseytä. Laiturilla hän oksensi, ja taas hänen henkensä salpautui. Viideltä aamulla Bayonnen sairaalassa hän alkoi kiljua lääkärille, joka yritti katetroida hänen virtsarakkonsa. Hän ei ollut käynyt vessassa vuorokauteen.

Lopulta he kuljettivat hänet Jamaican sairaalaan Queensiin, ja hän tunsi olevansa melkein kotona. Sitten hän tuli katsoneeksi ulos ikkunasta Van Wyck Parkwayn yli ja näki mainostaulun, jossa Titanic vajosi hyisiin aaltoihin.

Hän käpertyi sairaalahuoneen kulmaan vahvimman kattoparrun alle, ja kun hoitaja yritti nostaa hänet sänkyyn, hän alkoi kirkua.

 

Yö peitti kaupungin. Palomies Tim Duffy rosvosi Brooks Brothersin vaatekaupan hyllystä valkoisia nenäliinoja (”Hienointa puuvillaa, kestävät konepesua”), sitoi ne suojanaamariksi prätkäviiksiensä päälle ja lähti raivaamaan World Trade Centerin raunioita paljain käsin.

Arvopaperiasiantuntija Tom Canavan käveli sairaalasta liian pienessä lainapaidassa, päässään ompeleet ja jalassaan puhkisulaneet lenkkarit. Grand Central -asemalla hän halasi vaimoaan, ja he ajoivat illan viimeisellä junalla kotiin.

Taidemaalari Andy Jurenko makasi ystävänsä sängyssä ja suri asuntoonsa jääneitä töitään, 30 vuotta sitten tekemäänsä Jayne Mansfieldiä ja baseball-pelaajista ottamiaan dioja, joita hän oli kerännyt maalaussarjaa varten kymmenen vuotta.

Neulesuunnittelija Pat Moore valvoi miehensä vieressä ja ajatteli astioitaan ja kirjojaan, neulemallejaan ja korutyökalujaan, ja Siegfriediä ja Royta, joita mikään määrä kissanhenkiä ei ollut voinut pelastaa.

Ja torneja, ikuisia torneja, heidän naapurustoaan, skeittilautojen kolahduksia au-kiolla, öistä tupakanhakumatkaa hallitasolle 24 tunnin puotiin, Sbarron pizzaa joka aina ilmestyi pöydälle Andyn ruuanlaittovuorolla keskiviikkoisin – World Trade Centerin omaa ekosysteemiä, jossa he olivat eläneet 25 vuotta.

Sinä yönä harva heistä nukkui.

 

Haudatakseen ystävänsä raivaajien oli kaivettava heidät ylös. Aluksi he repivät raunioita paljain käsin, siirsivät sementtilohkareita ja nytkyttivät teräspalkkeja, huhuilivat ja kuulostelivat, kunnes tajusivat, ettei sortuvien tornien lihamylly ollut jättänyt etsijöille palkintoja.

Tim Duffyltä kuoli 36 ystävää. Jonathan Ielpi, joka istui kokelaskoulussa hänen takanaan. Lahjakas Stevie Siller, joka meni hänen kanssaan pelastusyksikkö 153:een ja jatkoi eliittiryhmä Ykköseen.

Hän kaivoi kuukauden, toisen, kunnes hänen käsivartensa olivat irrota. Hän löysi pelastusyksikkö 105:n murskaantuneen tikasauton ja mietti, miten turvalliselta suojalta sen on täytynyt miehistä tuntua. Pelastuskorin alle hänkin olisi paennut kaatuvaa tornitaloa.

Hän kaivoi kolme kuukautta, neljä.

Heille annettiin pienet haravat, joilla he perkasivat savuavaa romukumpua. Mittasuhteet olivat käsittämättömät: 200 000 palaa terästä, 324 000 kuutiometriä betonia, 200 000 neliömetriä alumiinipäällystettä, 270 kilometriä viemäriputkia, 4800 kilometriä sähköjohtoja, 40 000 ovea, 43 600 ikkunaa. Kaikki yhdessä kasassa. Ja Kasaksi he sen ristivätkin.

Heitä kutsuttiin Vainukoiriksi. Kun mädänlöyhkä voimistui, he tiesivät olevansa lähellä. Jokainen luunmurukin oli tärkeä. Heidän rinnallaan isät etsivät poikiaan ja veljet veljiään. Se oli pahinta, tietoisuus musertavasta hädästä.

Heille vakuutettiin, että Kasa oli turvallinen, että pätsissä kaasuuntuneet kemikaalit eivät olisi terveysriski – että World Trade Centerin viimeinen henkäys oli ehkä pahanhajuinen mutta tuskin tappava.

Eräänä päivänä, roikkuessaan kytevässä onkalossa jossain Deutsche Bankin huojuvan toimitalon alla Tim Duffy tunsi keuhkojensa lukkiutuvan. Hänet kiskottiin ulos sinisenä ja hänen suoneensa työnnettiin tippa.

Hän tiesi, että se oli lopun alkua.

 

Sadan metrin päässä Pat Moore ja Andy Jurenko raivasivat omaa tuho-aluettaan. Sortuvien tornien sakea hurrikaani oli iskenyt heidän ikkunansa pirstaksi.

Seinille ripustetut maalaukset olivat pyörineet kuin potkurit. Mustista astioista oli tullut silmänräpäyksessä valkoisia. Olohuoneeseen oli lentänyt tietokone. Keittiöstä löytyi pohjoistornin näköalaravintolan šekki, 7 900 dollaria, kirjoitettu sähköasentajalle.

Jostain oli aloitettava.

Eräänä aamuna Moore osti tukun hengityssuojia ja ongelmajäteimurin, raahasi tarvikkeet asunnolle, sulkeutui kylpyhuoneeseen ja alkoi jynssätä.

Kun seinästä vihdoin pilkotti kaakeli, hän ajatteli: Okei. Kyllä tämä tästä.

Vuoden ja kaksi kuukautta hän raivasi hävitystä, pakkasi myrkyllistä jätettä muovipusseihin, imuroi kirjoja ja hytkytti elinkelpoista irtaimistoa kärrylaukulla ylös ja alas maanalaisen portaita kauas Brooklyniin, jossa he asuivat pakolaisina.

Tammikuun 16. päivänä 2003 Moore hoippui siivouspäivän päätteeksi läheiseen tavarataloon ja nappasi hyllystä ensimmäiset näkemänsä lakanat.

Sinä iltana he nukkuivat omassa kodissaan ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen.

 

Maailmaan ilmaantui uusia tauteja: WTC-yskä. 9/11-päänsärky. Bonnie Giebfriedillä oli ne kaikki.

Kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta hän jaksoi ajaa ambulanssilla turmapaikoille, elvyttää palaneita vanhuksia ja nostaa alas hirttäytyneitä ghettonuoria.

Huhtikuussa 2004 hänen saastunut kehonsa petti. Kuukautta myöhemmin hän nosti palkkansa viimeisen kerran.

Hän kyyhötti isoäitinsä puutalossa Long Islandilla tyrskynkantaman päässä Atlantista ja pelkäsi kaikkea: ohikiitävää ambulanssia, taivaankantta halkovaa lentokonetta.

Hänen selkäänsä särki, hänen pölynpolttamat äänihuulensa leikkasivat kiinni. Astmakohtaukset iskivät varoittamatta. Lääkkeitä hänellä oli 22 erilaista.

Tuskissaan hän pyrki pappisseminaariin.

 

Tom Canavan suri torneja. Hän makasi sängyssä ja muisteli, kuinka punainen aurinko oli värjännyt Vapaudenpatsaan, kuinka myrskysäällä tuuli oli ravistellut jättiläisiä, kuinka hissikuilut olivat voihkineet ja vesi oli keinunut vessanpöntöissä.

Hän oli vihainen kaikille. Kuolonuhreista, jokaisesta 2 997:stä. Ja menettämistään viidestä työtoverista. Itkevästä Kathy Robinsonista, joka ei koskaan ehtinyt palomiesten kanssa alas 19. kerroksesta. Antoinette Dugerista, joka seisoi hänen vieressään mutta murskaantui silti.

Hän purki raivoaan vaimoonsa ja kolmevuotiaaseensa. Hän yski kiviä ja niisti mustaa limaa.

Päänsäryt pahenivat. Hänen silmänsä eivät kestäneet valoa.

Jouluaattona 2001, kun muu perhe nukkui, hän istui yksin kuusen alla sähkökynttilöiden loimussa päätään pidellen ja kiroili hiljaa.

Sillä hetkellä hän tajusi, että hänen oli saatava apua.

 

Niin aika kului. Toiset se paransi, toiset ohitti.

Pat Moore ja Andy Jurenko huomasivat tuon tuosta etsivänsä tavaroita, jotka World Trade Center oli vienyt: mukia, saksia, matkaradiota.

Bonnie Giebfried valmistui pastoriksi kesäkuussa 2005, parahiksi hautaamaan WTC-myrkkyihin kuolleen hoitajakollegansa.

Lokakuussa 2005, oltuaan mielialalääkityksessä melkein neljä vuotta, Tom Canavan ilmoitti vaimolleen ottavansa pari päivää vapaata.

Hän hyppäsi junaan ja matkusti Gettysburgiin, jossa hänellä oli ollut tapana käydä katsomassa Yhdysvaltojen sisällissodan kuuluisinta taistelupaikkaa.

Siellä, pienessä hotellihuoneessa, hän asetti pillerinsä riviin pesualtaan reunalle.

Hän mietti hetken. Kuinka kauan, sitä hän ei muista.

Sitten hän heitti mielialalääkkeet pönttöön ja painoi kahvasta.

 

Se on mitä se on.

Tim Duffy hakkaa naulaa keltamäntyhirteen ja yrittää olla kuuntelematta hengitystään.

Kukaan ei osaa sanoa, kuinka paljon hänellä on elinaikaa. Viisi vuotta? Kymmenen? Saako mies siinä ajassa yksin valmiiksi hirsirunkotalon? Ehtiikö hän avata uima-altaan juhlallisin menoin, paistaa hampurilaisia uuden kodin ensimmäisissä grillijuhlissa?

Ehkä.

Ehkä on iso sana.

Duffy pyyhkii hikeä otsaltaan. Elokuu on kuuma. Mutta kohta kohisevat syyssateet, ja siihen mennessä pitäisi suojata keskeneräinen katto.

Hänen mielensä synkistyy.

Miksi ei synkistyisi?

Mies on seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa apteekissa. Lääkelasku on 124 dollaria. Miehellä on taskussa tuskin sata. Niinpä lääkkeet jäävät siihen, keskelle tiskiä. Nolona mies ostaa tyttärelleen purkan. Että jotain sentään.

Sellaisina hetkinä mies tuntee itsensä pieneksi. Palomieskin.

Duffy koskettaa nenänalustaan. Paljas iho tuntuu oudolta.

Kun ei ole palomies, ei tarvitse palomiehen viiksiäkään.

Hän havahtuu.

Ei helvetti. Elämää ei tuhlata itsesääliin. Elämä on tarkoitettu elettäväksi.

Elämä on…

No.

Se on mitä se on.

Duffy lyö seuraavan naulan.

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 36/2006.